Ihminen.org – Mikael Korpela

Hienoa, etten ole ehtinyt koneen äärelle edes hetkeksi kertomaan tarinoita vuorista, liftaamisesta rekkoihin tai täistä hostellin sängyssä. Kyllähän näitä kerkeää ja parhaat tarinat jäävät aina kerrottavaksi (parhaalla tavalla) iltoihin joina lämmitetään lasilliset glögiä tai jotain muuta lämmintä. Vaan ei varmana Suomessa sellaista kaakaota lämmitetä, jota saa Krakovassa joistakin liikkeistä: hot chocolate on oikeasti just sitä mitä se englanniksi väittääkin. Sulaa suklaata. Valkoisena, koristeellisena tai vain olemalla tavallisen ihanaa.

Dwarin (saksalainen, josta mainitsin) kanssa vierähtikin sitten liftatessa ja Krakovassa (Puola) seikkaillessa lähes viikko. Leikin turistia (ihan kun en muka oikeasti olisi) ja kävin elämäni ensimmäisellä sight seeing -kierroksella. Kestin puoleenväliin ilman migreeniä. Seuraavana päivänä tsekkasimme suolakaivokset Krakovan ja olenkin nyt lähettänyt tekstiviestin 200 metrin syvyydestä maan alta.

Muutoin olen lähinnä istunut puistoissa ja mitannut astellen Krakovan öisiä katuja. Turisteja on, mutta kun täällä viettää yli viikon, löytää talonkulmat ja kellaribaarit joista juuri itse välittää. Paikallisiin ihmisiin on tullut oltua vähemmän yhteydessä, mitä nyt muutamia iltoja istunut ulkona. Ainakin on taas oppinut, että yksin matkustaminen on parhautta. Vain sillä muotoa tulee juteltua vieraille ihmisille ja hakeuduttua kaikenlaiseen kummalliseen ja mielenkiintoiseen seuraan.

Tällä hetkellä siis olen taas Krakovassa, hostellissa johon liittyy yksi toinenkin tarina, mutta kerron siitä myöhemmin.

Samana päivänä kun Dwari lähti eteläisen Puolan vuoristoon, tuli ystäväinen Suomesta Krakovaan moikkaamaan mua. Jonna on reissannut Espanjaa, Ranskaa ja Sveitsiä, mutta matkalla Suomeen hällä oli tovi aikaa. Siinä olimme Krakovassa ilman suunnitelmia ja yli viikko aikaa edessämme, joten kehitimme suunnitelman; mennään Slovakiaan! Joo!

“Minkä tähden te Slovakiaan menette?! Puolalaiset käyvät siellä vain laskettelemassa.” – kuului kysymys kun kerroimme spontaanista ideasta puolalaiselle liftikuskillemme. Emme me tienneet. Tiesimme että siellä odottaa 5 miljoonaa ihmistä ja puoli vuotta käytössä ollut euro. Yrityksemme liftata Košiceen yhdellä yrittämällä epäonnistui ja jäimme jumiin vain 30 kilometrin päähän Prešoviin. Määränpäässä reilun Tampereen kokoinen kaupunki oli kaunis ja seura mielenkiintoista. Tapasimme suomalaisen 17-vuotiaan järjestötyöläisen, joka siis oli asunut kaupungissa jo yli neljä kuukautta. Vaudea tuommoinen! Emminä olisi tuon ikäisenä osannut kuvitellakaan osaavani (ja uskaltavani) lähteä mihinkään. Tuollein vain, yksin Slovakiaan! Tyttö tarjosi meille yösijan kolmelksi päiväksi.

Hienointa Slovakiassa on kuitenkin luonto. Hauskoja mäkiä, komeita metsiä ja valtavan kauniita vuoria. Košicesta reissasimme (ihan vain bussilla) “Slovakian paratiisiin” – kansallispuistoon, josta olimme bonganneet mielenkiintoiselta kuulostavan jääluolan. Vaan kas päädyimmekin epähuomiossa väärällä bussilla eri puolelle suurehkoa puistoa. Näinpä luola jäi näkemättä, mutta tapasimme kaksi Kanadalaista, joiden seurassa pari päivää kansallispuiston toisella laidalla kului oikein mainiosti. Kävelimme itsemme uuvuksiin niissä komeissa maisemissa ja kaiken täydellistää hyvä Slovakialainen sienisoppa ja pimeän metsän tähtitaivas.

Vielä niistä ötököistä, kun niitä siellä nyt kuitenkin kuvittelette. Herättiin yöllä Krakovan hostellissa (ennen Slovakian reissua) siihen kun jokin puree. Neljältä yöllä löydettiin sängyistä vaeltamasta pieniä ja isoja ötököitä. Täitä! No vähän kutittikin nukkumaan mennessä. Vauvaötököitä ei tuliaisiksi onneksi saatu. Onneksi viereisessä huoneessa oli tilaa ja tuokin muisto jäi menneeseen.