Ideahan tuli ihan yllättäen, ei kovin montaa päivää ennen reissua, että heii! Mennään Viroon liftaamaan! (Joo!) Ystäväiseni Jonnan kanssa siis matkassa.

Miksi laivaan ajoissa ehtiminen on niin vaikeaa? Helsingin päässä myöhästyimme laivasta ja takaisinpäin tullessakin oli myöhästyminen minuutista kiinni.

Yövyttiin viikko sitten la-su yö Jonnan siskon luona Kirkkonummella. Neljän tunnin yöunien jälkeen täytyi herätä jo viideltä, jotta ehditään laivaan. Junia kulki niin huonosti. Rautatieasemalla totesimme aikaa olevan niin paljon, että kannatti mennä ostamaan aamupalaa + evästä siwasta, joka aukeaa seitsemältä. Hakaniemeen siis metrolla ja pieni kävelylenkki. Löytyi evästä, mutta kauppareissulta palatessamme huomasimme, jotta kappas vain, kiire! Bussista myöhästyimme 2 metriä, joten Länsisatamaan piti kävellä. Liftireissaajahan ei taksiin turvaudu. Lopulta myöhästyimme laivasta vartilla.

Matkaan kuitenkin päästiin tuntia myöhemmällä laivalla.

Reitti kulki Virossa Tallinna – Paldiski – Pärnu – Tallinna. Ensimmäisenä päivänä seikkailimme ympäri Tallinnan. Jonna on opiskellut kaupungissa joitakin kuukausia, joten kieli ja paikat olivat tuttuja. Virossa lähinnä vain nuoret puhuvat englantia, kuten Suomessakin siis. Ihmiset osaavat myös venäjää.

Virossa törmäsin kolmeen jänskään ruokaan. Ensinnäkin kohuke, joka on tavallaan karkki, mutta maistuu hieman happamelle. Jonkinlainen maitohyllystä myytävä hapanimelä-patukka. Toisekseen ihastuin sellaisiin picnic-juustotikkuihin. Sormen paksuisia naposteltavia juustotikkuja siis, ääälttsin hyviä! Kolmannen ruuan nimeä en muista – mutta siis virossa yleinen pikaruoka-pakaste, isoja makaronipalluroita joiden sisällä useimmiten lihatäytettä. Ne sitten vain keitettiin. Hyvää reissuruokaa trangialla lämmitettäväksi. Etukäteen meille mainostettua suklaata piti myös testata – sen totesimme varsin mainioksi tavaraksi. Made in Viro suklaatit olivat hieman erilaisia kuin Suomen Fazerin siniset, tosin niitäkään ei hyllyistä puuttunut.

Illalla matkasimme Paldiskiin, joka on pieni satamakaupunki 45km Tallinnasta. Neuvostoarmeija käytti paikkaa tukikohtanaan ja sukellusvenesodankäynnin koulutuskeskuksena. Kaupunki on ollut sotilaallisen luonteensa johdosta suljettu. Viimeisen sota-aluksen lähdettyä satamasta vuonna 1994, kaupunki aloitti pitkän rapistumisen matkansa aina näihin päiviin asti. Jos haluatte nähdä aitoa Virolaista köyhyyttä, kurjia ränsistyviä rakennuksia, menkää Paldiskiin. Seutu on täynä hylättyjä rakennuksia, joista pieni seikkailijaihminen löytää loputtomasti tutkimista. Kaupungin keskustasta purettiin parhaillaan suuria hylättyjä kerrostaloja.

Liftikyytimme Paldiskiin vei meidän aivan upealle paikalle rannalla. Nuorukainen tivasi meiltä loppumatkan, mihin Paldiskissa hän voisi meidät viedä, mutta koska emme osanneet vastata mitään järkevää, hän vei meidät niin pitkälle kuin tietä riitti meren rannalle asti. Paikasta on ilmakuva kaupungin kotisivuilla. Tuulivoimaloiden alle pystytimme telttamme.

Seuraavana päivänä seikkailu jatkui Pärnuun. Virossa oli helppoa liftata, kyytejä tuli nopeasti ja kuskit olivat mukavia. Tien reunoilla liftaajia näkyi usein, Suomessa en muista koskaan nähneeni liftaajaa. Myöskään motareita ei ole, joten liftata voi missä tahansa.

Pärnu on hauskan kontrastinen Paldiskiin verrattuna – täynä Suomalaisia turisteja ja iloinen, lähes Naantalin tai Porvoon kaltainen kaupunki. Paljon vanhoja puutaloja keskustassa. Ja se ranta! Aivan upea. Iltakävelyn päätteeksi, maankaatopaikan taakse pystytimme telttamme.

Pärnusta oli hieman vaikeaa päästä liftaamalla ulos. Poltin niskan ja kädet siinä tien varressa 2 ja puoli tuntia seisoskellessa. Ok, olimme valinneet huonon tien, josta meidät lopulta kyydittiin 5km kauemmaksi kaupungin rajalle. Kunhan pääsimme Pärnusta ulos, alkoi liikkuminen nopeentua. Viimeisen kyytimme saimme ilman peukun nostoakin, edellinen auto vain kaarti pois levikkeeltä ja seuraava hurahti heti perään. Näin se käy! Mies kaahasikin sitten hurjaa 140+ km/h koko loppumatkan, ne ohitukset, varsinkin se kaks-rekkaa-ja-pari-henkilöautoa kerralla 160km/h -vauhdilla olivat aika elämys. Virossa liikennetavat olivat muutenkin aika hurjat – mikä turvaväli?

Pieniä seikkailuja, hauskoja juttuja ja kauniita auringonlaskuja riitti, vaikka nyt höpöttelinkin vain liftaamisesta. Valokuvia reissusta voitte suunnata katsomaan valokuva-albumista.

Sellainen jänskä juttu kuin trollikka teille täytyy tässä vielä esitellä:

Tavallaan siis ratikka, mutta kuitenkin bussi. Sähkönsä se otti sähkölinjoista kuten raitiovaunu. Vanhoja vempeleitä olivat, kulkivat pomppuisesti ja penkit olivat puuta. Opiskelijalippu maksaa 5 EEK / matka, eli noin 30 senttiä.

Minna lähti joitakin päiviä sitten Keniaan työharjoitteluun, kolmeksi kuukaudeksi. Joitakin päiviä sitten (ei tiijetä tarkkaa päivää) tuli myös kaksi vuotta seurustelua täyteen. Huh, kun kaksi vuotta on menneet nopeasti. Sanomattakin selvää, että toivon 3kk menevän myös ohi hetkessä, eli ystävät ja työtoverit, pitäkäähän mut puuhakkaana koko kesän! :-)

Kun kukaan ei kuitenkaan tämmöisellä tuulella ja tuiverruksella halua lähteä ulos, voin suositella mielenkiintoista Reidar Palmgrenin haastattelua YLE:n elävästä arkistosta.

Tässä kuvassa on nyt niin vähän roinaa, ettei voi kertoilla hauskoja juttuja esineistä. Paitsi että tuo pieni purkki levarin päällä kukan edessä on kiva, siinä lukee “yönamia”. Muumimamman laitoin seinälle tänään.

Muistutus itselleni: siivoa kun heräät aamulla päivällä.