Porkkanointi jäi vähälle, lähinnä mulle jälkeenpäin kiteytyi ideaksi että kuluttamisen(kin) suhteen ihmiset kyllä nykyään tietää mikä on eettistä tai kestävää ja mikä ei sitä ole. Ihmiset vain tuppaavat tekemään juttuja, jotka tietävät vääräksi tai haitallisiksi ihan tietoisestikin. Millä siihen sitten vaikuttaisi? Tehdäänkö positiiviset asiat helpoksi ja negatiiviset laittomaksi. Noin niinku kärjistettynä, vai jotain muuta?

Hoo, että porkkanointi? Sehän = semmoinen positiivissävytteinen kuluttaja-aktivismin muoto, joka on viimeaikoina saanut ihan mukavasti mediahuomiotakin. Jyväskylän toiminta muotoutunee pikkuhiljaa, seuraa Facebookia sekä ningiä.

“Parasta mitä hipit on keksineet vähään aikaan“.

Samalla voidaan pohtia hieman Porkkanamafia -toimintaa Jyväskylässä, mutta eiköhän siitäkin saada organisoitua kunnon istujaiset syksyn mittaan. Sillä välin kannattaa liittyä Facebook -ryhmään Porkkanamafia Jyväskylä sekä tietysti osallistua myös Ningissä ryhmän ideointiin.

Lisätietoa myös miittiblogissa.

Ekoketti eli ekoquette on normatiivinen sääntö sille, “kuinka toimia ekologisesti ympäristöä säästäen”.

Ja sitten eikun käyttämään!

Annan levyn kuitenkin mielelläni eteenpäin kiertoon, joten jos jotakuta tämä kiinnostaa, laittakoon sähköpostia tahi kommenttia! Ensimmäinen saa ilmaiseksi.

Lisää tapahtumasta voi lukea osoitteesta www.liveherring.org

Pidin hyvänäkin vitsinä pitää tänään päällä t-paitaa, jossa lukee isolla edessä “ALE”. :-)

Ideana on järjestää vaihto-kirppis, josta saa itselleen esineen esinettä vastaan. Taideinstallaatio herättelee ihmisiä
ajattelemaan tavaroita ja sitä miten yhdelle turha on toiselle tärkeää.

Toimi siis näin:

• Tuo oma, ehjä, käyttökelpoinen tavara taidemuseolle
• Museossa tavara kuvataan ja sen tarina otetaan talteen
• Esine ja tavara lisätään nettisivuille, josta voi käydä katsomassa uuden tavaransa tarinan

Tervetuloa!

Sitten hieman muutakin luettavaa, kuin tämä poukkoileva blogini: Kenian matkustustiedotetta päivitetty 19.6.2007.

Vaatimuksena tietenkin, että olet rento, mukava ja fiksu ihminen joka osaa pitää hauskaa toisten samanmoisten kanssa.

Ideahan tuli ihan yllättäen, ei kovin montaa päivää ennen reissua, että heii! Mennään Viroon liftaamaan! (Joo!) Ystäväiseni Jonnan kanssa siis matkassa.

Miksi laivaan ajoissa ehtiminen on niin vaikeaa? Helsingin päässä myöhästyimme laivasta ja takaisinpäin tullessakin oli myöhästyminen minuutista kiinni.

Yövyttiin viikko sitten la-su yö Jonnan siskon luona Kirkkonummella. Neljän tunnin yöunien jälkeen täytyi herätä jo viideltä, jotta ehditään laivaan. Junia kulki niin huonosti. Rautatieasemalla totesimme aikaa olevan niin paljon, että kannatti mennä ostamaan aamupalaa + evästä siwasta, joka aukeaa seitsemältä. Hakaniemeen siis metrolla ja pieni kävelylenkki. Löytyi evästä, mutta kauppareissulta palatessamme huomasimme, jotta kappas vain, kiire! Bussista myöhästyimme 2 metriä, joten Länsisatamaan piti kävellä. Liftireissaajahan ei taksiin turvaudu. Lopulta myöhästyimme laivasta vartilla.

Matkaan kuitenkin päästiin tuntia myöhemmällä laivalla.

Reitti kulki Virossa Tallinna – Paldiski – Pärnu – Tallinna. Ensimmäisenä päivänä seikkailimme ympäri Tallinnan. Jonna on opiskellut kaupungissa joitakin kuukausia, joten kieli ja paikat olivat tuttuja. Virossa lähinnä vain nuoret puhuvat englantia, kuten Suomessakin siis. Ihmiset osaavat myös venäjää.

Virossa törmäsin kolmeen jänskään ruokaan. Ensinnäkin kohuke, joka on tavallaan karkki, mutta maistuu hieman happamelle. Jonkinlainen maitohyllystä myytävä hapanimelä-patukka. Toisekseen ihastuin sellaisiin picnic-juustotikkuihin. Sormen paksuisia naposteltavia juustotikkuja siis, ääälttsin hyviä! Kolmannen ruuan nimeä en muista – mutta siis virossa yleinen pikaruoka-pakaste, isoja makaronipalluroita joiden sisällä useimmiten lihatäytettä. Ne sitten vain keitettiin. Hyvää reissuruokaa trangialla lämmitettäväksi. Etukäteen meille mainostettua suklaata piti myös testata – sen totesimme varsin mainioksi tavaraksi. Made in Viro suklaatit olivat hieman erilaisia kuin Suomen Fazerin siniset, tosin niitäkään ei hyllyistä puuttunut.

Illalla matkasimme Paldiskiin, joka on pieni satamakaupunki 45km Tallinnasta. Neuvostoarmeija käytti paikkaa tukikohtanaan ja sukellusvenesodankäynnin koulutuskeskuksena. Kaupunki on ollut sotilaallisen luonteensa johdosta suljettu. Viimeisen sota-aluksen lähdettyä satamasta vuonna 1994, kaupunki aloitti pitkän rapistumisen matkansa aina näihin päiviin asti. Jos haluatte nähdä aitoa Virolaista köyhyyttä, kurjia ränsistyviä rakennuksia, menkää Paldiskiin. Seutu on täynä hylättyjä rakennuksia, joista pieni seikkailijaihminen löytää loputtomasti tutkimista. Kaupungin keskustasta purettiin parhaillaan suuria hylättyjä kerrostaloja.

Liftikyytimme Paldiskiin vei meidän aivan upealle paikalle rannalla. Nuorukainen tivasi meiltä loppumatkan, mihin Paldiskissa hän voisi meidät viedä, mutta koska emme osanneet vastata mitään järkevää, hän vei meidät niin pitkälle kuin tietä riitti meren rannalle asti. Paikasta on ilmakuva kaupungin kotisivuilla. Tuulivoimaloiden alle pystytimme telttamme.

Seuraavana päivänä seikkailu jatkui Pärnuun. Virossa oli helppoa liftata, kyytejä tuli nopeasti ja kuskit olivat mukavia. Tien reunoilla liftaajia näkyi usein, Suomessa en muista koskaan nähneeni liftaajaa. Myöskään motareita ei ole, joten liftata voi missä tahansa.

Pärnu on hauskan kontrastinen Paldiskiin verrattuna – täynä Suomalaisia turisteja ja iloinen, lähes Naantalin tai Porvoon kaltainen kaupunki. Paljon vanhoja puutaloja keskustassa. Ja se ranta! Aivan upea. Iltakävelyn päätteeksi, maankaatopaikan taakse pystytimme telttamme.

Pärnusta oli hieman vaikeaa päästä liftaamalla ulos. Poltin niskan ja kädet siinä tien varressa 2 ja puoli tuntia seisoskellessa. Ok, olimme valinneet huonon tien, josta meidät lopulta kyydittiin 5km kauemmaksi kaupungin rajalle. Kunhan pääsimme Pärnusta ulos, alkoi liikkuminen nopeentua. Viimeisen kyytimme saimme ilman peukun nostoakin, edellinen auto vain kaarti pois levikkeeltä ja seuraava hurahti heti perään. Näin se käy! Mies kaahasikin sitten hurjaa 140+ km/h koko loppumatkan, ne ohitukset, varsinkin se kaks-rekkaa-ja-pari-henkilöautoa kerralla 160km/h -vauhdilla olivat aika elämys. Virossa liikennetavat olivat muutenkin aika hurjat – mikä turvaväli?

Pieniä seikkailuja, hauskoja juttuja ja kauniita auringonlaskuja riitti, vaikka nyt höpöttelinkin vain liftaamisesta. Valokuvia reissusta voitte suunnata katsomaan valokuva-albumista.

Sellainen jänskä juttu kuin trollikka teille täytyy tässä vielä esitellä:

Tavallaan siis ratikka, mutta kuitenkin bussi. Sähkönsä se otti sähkölinjoista kuten raitiovaunu. Vanhoja vempeleitä olivat, kulkivat pomppuisesti ja penkit olivat puuta. Opiskelijalippu maksaa 5 EEK / matka, eli noin 30 senttiä.

Lähden huomenna seikkailemaan Viron suuntaan, laiva ylittää meren sunnuntaina aamulla. Täältä tullaan Pärnu. Tai katsotaan nyt, mihin suuntaan tässä vielä peukku vie. Kerron sitten viikon päästä.

Kukin vuorollansa näyttäisi YouTubesta valitsemansa musiikkivideon ja sitä katseltaisiin hiljaisuuden vallitessa. Hetikohta musavideon jälkeen aloitettaisiin kierros, ringissä musavideon valitsijasta seuraava Henkilö perustelisi ensin mietteitään videon ja biisin suhteen. Lopuksi täräyttäisi arvostelija esille arvosanan kouluasteikolla nelosesta kymppiin.

Pisteet lasketaan paperille muistiin.

Sitten vuorostaan seuraava tekisi samoin että arvostelisi ja sitten lopuksi viimeisenä kertoisi musiikkivideon valitsija mietteitänsä videoista ja selvittäisi, miksi juuri tämän teille nyt näytin. Ja sitten seuraava ja tätä jatkettaisiin, kunnes olisi koko kierros käyty läpi ja jokainen Henkilö olisi saanut näyttää yhden (1) musiikkivideoisen YouTubesta.

Semmoinen on YouTube levyraati. Hauskaa kuin vanhat lenkkarit männynoksalla! Kokeilkaa!

Pari päivää sitten oivalsin, ettei aamuisin kaupungin yllä näkyvä usva ole aamukastetta, vaan silkkaa pölyä ja tietomua.

Puimurin vastaanotto on ollut upea. Ensimmäisellä viikolla yksittäisiä kävijöitä on ollut yli tuhat ja jutut ovat olleet mielenkintoisia (tänäänkin Katjan mainio syväluotaus valmistuvan opiskelijaparan stressiin). Yhteistyökuvioita solmitaan useisiin suuntiin ja mielenkiintoista tekemistä riittää vielä vaikka kuinka. Hyvä me!

Tultiin takaisin Jyväskylään autolla, me kolme ämmää ja yks vee. Ville, meidän ajoneuvonasentajamme, ajoi. JAOn sivuille meistä on näköjään tehty ihan tiedote ja ilmeisesti lauantain keskisuomalaisessa on ollut jonkinlaista juttua. Telkkarissa en tiedä näkyneeni.

Seuraavaksi opettelen syömään puikoilla.

Alussa oli pimeää, silloin elämän alkuhämärissä. Ei nähty mitään. Pari arkkibakteeria pyristeli olemisen tuskaisessa jatkumossa (mikään ei siis ole muuttunut). Sitten meille tuli kylään Ukrainalainen poika, oli liftannut Moskovasta yöllä Jyväskylään. Joitakin päiviä kämppikseni ja minun kanssa vietettyään vieraamme lähti liftaamaan Turkuun, josta aikoi nousta Tukholman lauttaan ja jatkaa matkaansa siskonsa luokse aina Pariisiin saakka. ”Seikkailu!” ajattelin minä ja seisoin tien reunassa Ukrainalaisen kanssa, mutta kyytejä ei tippunut. Paikka oli mainio, mutta kaksi poikaa on hieman heikko liftausyhdistelmä. Kellokin oli jo kuuden yli, matkaa edessä 300km.

Liian myöhäinen yritys. Ukrainalainen sai yksin liftatessaan kyydin ainakin Tampereelle asti, minulta loppui puhelimesta akku ja kärsivällisyyskin siinä samalla. Kävelin kotiin nukkumaan, jalkoihin koski. Koitti Torstaiaamu, reppu oli valmiiksi pakattuna ja eväät jääkaapissa. Pyöräilin Keljoon eiliseen paikkaan ja jätin pyöräni läheisen rivitalon pihaan. Kohta vilahtivat kaupungit ohitseni ajaessamme milloin kenenkin kanssa ysitietä Turun suuntaan.

Jyväskylässä vartin odotettuani eteeni kurvasi päälle viidenkymmenen ikäinen mies, iloinen ja pahoitteli ettei voi tarjota kyytiä Muuramea pidemmälle. Jätti minut kuitenkin mitä mainioimpaan kohtaan tiellä; iso levike loivassa ylämäessä ja pitkä suora. Liikennettä oli paljon, viimeiset kesälomapäivät käytetään selkeästi ahkeraan ystävien tahi tuttavien luona vierailuun. Levikkeellä ehdin peukaloistani heilutella vain päälle viiden minuutin, kun seuraava kyytiini vilautti vilkkua pysähtymisen merkiksi. Nyt kuskina ja juttelukaverinani oli Petäjävedellä opiskeleva nainen. Voi niitä juttuja taiteista, lemmikeistä ja erityisesti pupuista! Oli hauska matka Jämsään.

Seuraavat kaksi kyytiäni olivat pitkiä ja aikaa minulta kului lähinnä Tampereen keskustan läpi kävellessä ja siellä evästä (suklaatia nami-nami) ostaessani. Tampereelle pääsin parin autoilijatytön kyydissä takapenkillä kahden muksun vieressä. Ei ne muksut paljoa puhuneet, ujostelivat tämmöistä hassua poikaa, mutta ne tytöt… En ole ennen moisia keskusteluja autoista tyttöihmisten kanssa käynytkään. Tiellä hienointa onkin, kun tapaa ihmisiä ihan eri maailmoista. Tytöt olivat nopeimmin eteeni kurvannut kyyti, ehdin nostaa peukkuni vain puoleksi minuutiksi! Yhtä hyvä tuuri ei ollut Tampereella Viinikan isossa risteyksessä, sain odotella kyytiä (joka tosin vei Turkuun asti) yli 40 minuuttia. Tämä 25-30 vuotiaan miesihmisen tarjoama kyyti olikin, ei nyt pelottava, mutta kummallinen. Utelin tyypiltä, että “mitäs Turkuun?”. Tokaisi vain et tommoset on yksityisasioita. OK. Puhuminen oli muutenkin vaikeaa, joten keskityin lopulta vain lukemaan mukaan ottamaani Hesarin puolikasta.

Tampereella olin käynyt kaupunki-infossa hakemassa keskustan kartan (piti löytää sinne Viinikkaan) ja palan pahvia Turku-kylttiä varten. Töissä oli joko harjoittelija tai muuten vain nuori poika, jonka asiakaspalvelu oli vekkulia. Jäi vaan kysymättä, että millä tavoin se Viinikan liikenneympyrä on “legendaarinen”. Tosin ympyrä ei ollutkaan ympyrä, vaan ältsin iso risteys. Pahviakin löytyi (kaikella tapaa nuo infot varmaan joutuvatkin asiakkaitaan palvelemaan) ja kadulla tussilla taiteillessani tuli siihen poika kysymään; “mihi sää oot menos?”. Näytin Turku-kylttini ja nostin peukun pystyyn – naurua – “eikaii ny Turkuun kukaan haluu!”. Samat pojat vilkuttivat myöhemmin Viinikan risteyksestä ohi ajaessaan ja huusivat jotain, josta en saanut selvää.

Liftaus on tosi jees!

Aikaa 300km matkaan kului 6-7 tuntia, perillä olin tasan kahdeksalta. Kävelyä joutuu harrastamaan, isojen kaupunkien keskustasta kun täytyy matkata sopiviin paikkoihin moottoriteiden alkupätkille. Kivoja ihmisiä (miten niin yksin ajavat naisihmiset ei uskalla ottaa miesihmisiä kyytiin?) ja vaihtelevan laatuisia auton ilmastointeja. Liftaamisesta ei ole tapana maksaa, mutta Jyväskylästä mukaani tarttuneen mainosrannenauhan annoin Jämsän kyydilleni. Ilahtui rihkamasta. Pyysin antamaan eteenpäin seuraavalle kyyditettävälleen, ehkäpä nauha vielä joskus kulkeutuu minulle takaisin.

Eikä pelottanut.

Mielessä on ovia. Oviin tarvitaan avaimia. Taide itsessään voisi olla yhdenlainen avain. Alle meganen kuva, 2,8 meganen kuva sekä howto.png.