Vilna on hauskasti sijoittunut; täältä pääsee nopeasti Puolaan Varsovaan, Riika on ihan tuossa nurkilla ja Liettuassakin riittää näkemistä. Valko-venäjän diktatuurinen tasavaltakin tossa.

Kerran lähdettiin fillaroimaan kämppiksen vanhempien luokse reilun 30 kilometrin päähän Vilnasta, pieneen puolankieliseen kylään. Huikea paikka! Talot harmaan haaleita ja tiet kuoppaista hiekkasavimuhjua. Peltoja ja heinäseipäitä. Lehmiä.

Perinteisen kylmän borsch-keiton jälkeen oli hyvä kopata aidanviereltä pienet, n. 1×1 metriset styroksiveneet. Sellainen tukeva laatikonpuolikas, vanhoja tehtaan pakkausmateriaaleja, tai jotain. Suunnattiin joelle ja !! kelluskelemaan! Oli jo yö ja täysin pimeää, kun innoissamme (meitä oli sellainen mukava kahdeksan tyypin porukka) laskimme puukeppien kanssa ohjaten pitkin kiemurtelevaa joenvartta.

Laulettiin lauluja, joillakin oli juomisia ja puut kurkottelivat yllä ja välillä niitä oli esteinä eteen kaatuneenakin. Sitten kierrettiin tai yritettiin kömpiä yli. Kului pitkiä toveja vain hiljaa laatikoissa maaten, yhtenä kelluvana venerykelmänä loistavaa tähtitaivasta katsellen.

Kun aamuyöllä tallustimme valtatietä pitkin väsyneinä, mutta hilpeyttä tihkuen takaisin kylään nukkumaan, ajattelin, että hitto kaikkeen kreisiin joutuukin kun tutustuu ihan parhaisiin tyyppeihin. Arvatkaapa mitä tehtiin taas seuraavana päivänä uusiksi!

Meidät sitten jo tosin yllätti ukkosmyrsky ja kökötimme pienissä paateissa kelluen kaatosateessa varmaankin aika säälittävän näköisinä hyvän tovin, kunnes lopulta päädyimme rantautumaan jollekin pellonlaidalle. Joukko kyläläisiä vietti kyläjuhlaa sadetta ison katoksen alla pitäen. Oli varmaan aika näky kun kömmittiin sieltä joentörmältä paatteinemme lämmittelemään.

Zamora sin Castilla (Zamora ilman Castillaa)

Matkasin Madridista yli kolme tuntia bussilla Zamoraan luoteis-Espanjaan. Pysähdyttiin pienessä Tordesillas nimisessä paikassa tauolla. Bussiaseman seinässä lukee iso musta spreijaus “Castilla libre” ja “Castilla no España SCR”.

Ilmeisesti maassa on lakeja ja byrokratiaa, joka vaikeuttavat alueelta toiselle muuttamista – eikä sillä ettäkö ihmiset niin paljoa edes haluaisivat liikkuakaan. Yksityiskohtia en tunne.

Liftaaminen Espanjassa on muutes ihan ok. Ainakin lyhyen (Salamanca-Ávila) kokeilun perusteella. Kylttiä kannattaa käyttää, kuten kaikissa maissa joissa liftaaminen on hieman hankalampaa. Usein Portugalissa ja Espanjassa liftaamista parjataan mahdottomaksi. Odotan mielenkiinnolla tarinoita elokuun Euroopan liftarimiitistä Portugalissa! Paikaksi on valikoitunut Sines.

Espanjassa nauroivat kun kerroin, että Suomessa yökerhot sulkevat neljään mennessä.

Kyyti. Tauolla Riikassa.

Vilna-moottoritien alku Panevėžysissä. Aurinko nousee, usvaa pellolla.

Bussipysäkki - miljoonan tähden hotelli. Oli ihan lämmin.

Trollikassa sataa.

Minähän en ole kovin mukavuudenhaluinen, olen osoittanut itselleni kaikenlaisilla jännilla seikkailuilla. Pidän valtavasti laiskottelusta, mutta kun vaaditaan sitkeyttä, olen siinä ihan hyvä. Urheilussa en koskaan pärjännyt joukkuelajeissa tai lyhyissä spurteissa, mutta pitkään kestävissä yksinsuorituksissa olin ihan ältsin hyvä, ihan paras.

Kuinka näppärästi siirtyminen Liettuaan Vilnaan onkaan käynyt, yhtä pientä vastoinkäymistä lukuunottamatta, joka sekin oli ihan oma vika. Siitäkin koitui toisaalta vain seikkailua.

Kämpän löysin vuorokaudessa, tosi kivalta alueelta, liettualaisittainkin edullisella vuokralla, hyvän ystävän kämpästä. Tarvitsen työpöydän – kappas vain toisella kaverilla on moinen myynnissä. Tarvitsen näytön – oho kolmannella kaverilla lojuu nurkissa ylimääräinen.

Kun sitten lähdin Tampereelta liftaamaan ja pääsinkin yhdellä kyydillä Helsinkiin, ajattelin että kyllä tässä vielä ehtii johonkin matkalle jumiinkin jäädä. Lautta lähti juuri sopivasti heti kun Helsinkiin pääsin. Tallinnassa vain kävelin hyvään liftipaikkaan kuskaavan bussin pysäkille ja oho siinähän se.

Ensimmäinen kyyti viidessä minuutissa, vain 10km, mutta kuski ei sitä osannut lähtiessä ilmaista koska puhui vain turkkia. Iloinen veikko. Seuraavaksi pysähtyy rekka, jei! Jaahas, ei puhu tämäkään viroa, suomea tai englantia, mutta venäjää. Oho, kyyti Panevėžysiin Liettuaan! Käytännössä lähes koko matka Tampereelta Vilnaan siis kahdella kyydillä.

Matkalla soi venäläinen klubimusaa soittava radiokanava, joka oli vähän niinkuin Latvian tiet. Huonolaatuista ja aika vauhdikasta meininkiä. Sekä tiet että radio pitävät hereillä pitkälle yöhön ajaessa. Haaveilen seikkailuista: Virossa bussipysäkkiä koristaa graffiti “vamos a Madrid”.

Hahmottelin aikatauluja aluksi siten, että pääsisin illaksi Riikaan, josta voisin jatkaa su-aamulla Vilnaan. Kyyti oli kuitenkin menossa vain reilun 100km päähän Vilnasta, eihän tätä voi missata! Mutta oho. Kello oli yli kaksi yöllä, kun kuski jätti minut kaupungin toiselle laidalle motarinalkuun, kuten toivoinkin. Säkkipimeys. Onneksi on taskulamppu ja heijastimia rinkassa. Olisi siinä hotellikin ollut, mutta jos jatkaisin auringon noustua, ei olisi mieltä maksaa ~50 euroa muutaman tunnin unista, kun Vilnassa odottaisi oma suihku ja peti.

Pimeydessä ei voi liftata, mutta kappas tuossahan onkin bussikatos! Ei mitkään makoisimmat yöunet siinä penkillä makuupussi peittona kaikki kledjut päällä, mutta kyllä siinä ihan oikeasti lämpimän kesäyön tavallaan mielellään vietti. Vähän kuin laavussa. Niin ei täällä sillä tavalla pelota, kun sitä mietitte kuitenkin.

Heräsin aamulla auringonnousuun ja kukonlauluun. Mummo pellolla lehmää lypsi, peltiämpäriin. Vain 700km Tampereelta, Euroopan Unionissa.

Kavereiden kanssa liikkeellä ajattelen muiden sietokykyä ja mukavuutta, enkä tuollaiseen yöliftistunttiin olisi lähtenytkään. Mähän olenkin sitkeä. Eihän tossa mitään. Aamulla liftionni tosin kääntyi lähes tyhjällä motarilla ja yli kolmen tunnin aamuliftauksen jälkeen hyppäsin parintunnin välein kulkevaan paikallisbussiin (joka tuli 5min siitä kun asiaa ajattelin) ja matkasin 7km Panevėžysin keskustan linja-autoasemalle. Siellä kun kyselin aikatauluista, lähti seuraava bussi Vilnaan 10min päästä.

Nyt olen odotellut koko päivän kaupungissa rinkan kanssa, jotta saisin avaimeni ihmiseltä joka tuleekin vasta illalla kaupunkiin. Ystäväni, jolta kämpän vuokrasin, on reissussa Ukrainassa ja avain on kaverillaan.

Vähän tällaista, välillä todella näppärää ja välillä ei ihan suju kuten suunnitteli, mutta mikäs tässä!

Viimeisin sutjakka tapaus oli kun kyselin CouchSurfing -nettisivulla ihmisten mielipiteitä halvoista prepaid-kännyliittymistä. Tunnin päästä yhdeltä sitten löytyikin yksi ylimääräinen ja samantien hainkin sen itselleni. Samalla pääsin näppärästi suihkuun ja tutustumaan tulevaan asuinalueeseenkin. Itävaltalais-liettualaiselta homopariskunnalta tuli loistavia vinkkejä kaupungissa elelyyn, joista ensimmäisenä pitänee testata mm. farmers market. Näistä lisää vielä.

Jee!

Nyt sataa vettä aivan kaatamalla. Kaikki rautatieasemalla säikähti salaman paukahdusta ja nauroi sitten. Onneksi ystävällä oli sateenvarjo, sillä sade seurasi meitä trollikkaan.

Lopuksi vielä fiilistelyä Latviasta:

Kaunasiin, Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin lentää tunnissa Tampereelta. Kaunasista liettuaan bussi tai juna maksaa muutaman euron. Bussi, lautta ja juna -kombolla Vilnasta Tampereelle pääsee 20 tunnissa, mutta se maksaa hieman lentämistä enemmän. Baltiassa liftaaminen on äärimmäisen helppoa.

Vilnan vanha keskusta on hieman kiillotettu turisteille, mutta ei kuitenkaan ole mikään Praha-tyylinen rahankeruu-turistikrääsä-paratiisi, vaan keskustan arki ja normaali elämä ovat selkeästi nähtävissä. Nuhjuisuus on siedettävää ja oikeastaan ihan mukavaakin. Ai tuossa on vähän katukivetys rikki – no se unohtuu nopeasti kun tapaa ne lutuiset marjoja kadulla myyvät mummelit.

Itä-Eurooppalaisessa kulttuurissa perheet, sukulaiset ja ystävät ovat aivan eri tavalla läheisiä kuin pohjoismaalaisessa. Lievä melankolisuus, joka suomessa usein koetaan menneen ns. överiksi, kuuluu myös Liettualaiseen mielenlaatuun. Asenteet ovat kuitenkin, kuten kaikkialla, kovenemaan päin. Keväällä järjestetty seksuaalivähemmistöjen tukimarssi lähestulkoon kiellettiin kaupungin johdon toimesta ja maassa on säädetty kohtalaisen kovia lakeja sateenkaari-ihmisiä vastaan. Homouden tai muun erilaisuuden esittäminen mediassa kiellettiin vuosi sitten, mutta laista puhutaan paljon.

Viimeinen maalaistienpätkä ennen liftarimiittiä Liettuassa 2010.

Tapahtuma järjestettin Yurta Backbackers Hostellissa. Liettualainen reissaaja muutti maaseudulle, pisti takapihalleen pystyyn jurtta-teltan (sellainen iso mongolialainen asumus) ja ylläpitää kotonaan hostellia. Sinne on hyvä tehdä vaikkapa pyöräretki Vilnasta, matkaa on vain hieman päälle 30km.

Oi mutta innoissani olen! Keksin huisin hauskan idean kesäksi.

Olen vähän pohtinut Liettuaan kesäksi muuttamista. Kuulin että ystäväni kolmiosta olisi yksi huone vuokralla, eikä tarvittu montaa tuntia pohdintaa haluaisinko vuokrata sen. Katselin myös muita kämppiä yhden illan ennenkuin ystäväni varmisti myöhemmin, että huone vielä tosiaan on vapaana. Keskihinta Vilnan keskustasta pyöri jossain 500 litassa (144 €) ja huoneeni vuokra, 300 litaa (86 €), on liettualaisittainkin halpa. Liettuassa, kuten ilmeisesti suurimmassa osaa muutakin Eurooppaa, on lähes kaikissa vuokrakämpissä huonekalut valmiina. Vastakohtana tulee mieleen Saksa, jossa vuokralainen ottaa suurinpiirtein oman keittiönkin mukaansa!

Halvin kämppä olisi ollut keskustan ulkopuolelta 20e/kk – jaettu vessa ja puulämmitys! Idylistä…

Kesän mittaan luvassa siis Liettualaiseen kulttuuriin ja Vilnassa asumiseen syväluotaavia blogiartikkeleita. Labas!

Linja-autossa on tunnelmaa, Pärnu-Tallinna

Pärnusta sain sitten yhden hienoimmista liftikyydeistäni ikinä. Kohdalleni kurvasi paikallisliikennebussi. Mitäs hittoa? Kyydissä istui kuskina Gdanskissa Puolassa nykyään asuva ruotsalainen nainen. Bussi oli uusi ja matkalla tehtaalta Tallinnaan paikallisliikenteen ajokiksi. Penkit olivat vielä muoveissa.

Yhteistä kieltä oli vähän vaikeaa löytää oman heikon ruotsini vuoksi, mutta hienosti sitä sitten mentiin kolmea kieltä puhuen. “Tack so mycket, it was dobra travel, dziekuje! Do widzenia! Heijdo!”

Sitten jäin taas jumiin, mutta nyt vain Tallinnaan. Seuraava laiva, jossa on tilaa, lähtee vasta yhdeksältä. No Tallinna on mukava sateellakin! Tere!

Jumissa jossain Latviassa. Sataa räntää.

Näytän edelleenkin vähän roistolta, oli sumuista ja lumista. Sitten lopulta kävi juuri niinkuin arvelin päivän alussa käyvänkin: jäin jumiin rajalle. Ulkona sataa vettä kaatamalla, mutta onneksi löysin Salacgrīvasta hotellin, joka tosin oli hinnoiltaan ihan liian kallis. Toiseksi onneksi onnistuin tinkimään hinnan alle puoleen lopullisesta, vaikka tiskin toisella puolella osattiin vain latviaa, venäjää ja saksaa. Onnistuisikohan Suomessa?

Joskus näin. Lähdin ajoissa juuri tämän vuoksi, nyt on vielä huominen aikaa päätyä Tallinnaan ja Helsinkiin. Tampereelle voi kruisailla vaikka junalla. Väsynyt hippi on nyt ihan tyytyväinen hotellilukaaliin.

Tampereella hyppäsin lopulta junaan. Tunnin viinikan kaoottisessa risteyksessä räntäsateessa ja kylmässä tuulessa liftattuani kyllästyin siihen touhuun ja kiireeseen. Halusin yöksi Tallinnaan ja minulla oli viimeinen laiva napattavana.

Aamupäivällä liftipaikalle etsiytyminen bussilla sujui jo ihan rutiinilla. Osaan pikkuhiljaa liikkua Tallinnassa ilman karttaa.

Näytän varmaan liian korstolta liftaamiseen mustan talvitakin ja muutenkin tumman vaatetuksen vuoksi. Se symppis punateepaitainen ja kesäinen heppu vetoaa varmasti ihan eri tavalla, kuin tällainen syysmörkö pimeydessä. Kyydit antoivat usein odotututtaa itseään. Eteenpäin kuitenkin pääsin ja aina kuskit puhuivat Suomea. Kaikki ovat olleet Suomessa töissä joskus.

Latvian rajan tuntumassa matkani jumahti täysin. Kahden tunnin hyisen liftaamisen jälkeen laskeutui pimeä. Liftasin huoltoaseman (24h) ja hotellin mainoskyltin vierellä katulamppujen valossa, joten aivan huono asetelma ei ollut. Telttaahan minulla ei ole, eikä näin kylmän kelin makuupussiakaan. Ajattelin jo painella hotellille, kun tapasinkin kolme virolaista roadtrippaajaa matkalla Amsterdamiin. Lopulta pääsin Riikaan tässä rattoisassa seurassa. Tuut meidän mukaan Hollantiin! Viikon päästä takasi Ruotsin kautta! Ei huono idis!

Vaan ei, halusin nyt Riikaan. Pojat oli matkalla juomaan, polttamaan ja etsimään naisia. Kaksi uljaasta roadtrip-kolmikosta alkoivat olla jo Riikan kohdalla niin tuiterissa viskistä, etteivät oikein osanneet navigoida oikeaan suuntaan. Yritin kovasti ohjeistaa suuntaa Liettuaan ja Puolaan, mutta lopulta tästä huolimatta kun tiemme erkanivat, lähtivät jätkät Jurmalaan ja kohti Venäjää. Nägemist vaa!

Kun hyppäsin roadtrippaajien autosta ulos, olin 20km päässä keskustasta Riikan ohitustiellä. Pimeässä, kylmässä ja kello oli yli yhdeksän.

Menin juttelemaan autoaan korjaavalle venäläiselle mieskolmikolle (yli puolet riikalaisista ja 27% maan kansalaisista on venäläisiä). Työnsimme yhdessä auton liikkeelle ja sain kyydin keskustaan. Vanhassa kaupungissa painelin suoraan ensimmäiseen näkemääni hostelliin (vain 6 euroa yö!). Nyt vain hetki, niin väsynyt ja ruokittu matkaaja uinahtaa.

Hostellin rappukäytävässä kuuluu suomalaisen naisseurueen puhetta…

Puolassa minut noukki illalla kyytiinsä nuori ikkunankorjaajamiekkonen. “Missäs nukut muutes?” – “No onhan mulla toi teltta tossa…” – “Eikun! Tulet minun luokse, äippämuori tekee mainiota ruokaa!”

Itä-Euroopan maiden väliset eroavaisuudet pomppivat silmille nyt, kun olen kulkenut pohjoisesta etelään, lännestä itään ja takaisin pohjoiseen. Toisin kuin reissun alkupuolella, näyttäytyivät itä-Puolan tiet nyt varsin mainioina.

Myös ihmisten mentaliteetissa on eroja, tietysti; sodat ja Venäjän teot. Puola käytännössä murskaantui sodissa Venäjän ja Saksan välille ja Puolalaiset taistelivat vastaan. Monet muut maat antautuivat ja yhä ihmisten puheista huomaa, kuinka ylpeitä Puolalaiset ovat maastaan. Tahtotila teiden ja talouden rakentamiseksi on juuri nyt valtava. Jos jostakin, niin teillä mitataan Puolalaisen rekkamiehen ylpeys. Yleisin puheenaihe rekkamiesten kanssa Puolassa; millaiset tiet ovat Suomessa ja eri paikoissa itä-Euroopassa. Päivittelyä pohjois- ja itä-Puolan teistä ja minä kehun niitä ja vertaan pohjoiseen Romaniaan.

Ihmiset täällä eivät liiku kovin paljoa maiden välillä, joten kuvitelmat naapurimaan hurjuudesta, vaarallisuudesta ja köyhyydestä ovat yleensä liioiteltuja. Kaikilla meillä on omat mielikuvamme Venäjästä – monet puhuvat – mutta kuka siellä on oikeasti käynyt? Pietaria pidemmällä? Edes Moskovassa? Millaisia ihmiset ovat Kazastanin rajaseuduilla?

Olen nyt Vilnassa, Liettuassa kaksi päivää. Pidän tästä kaupungista kovasti ja tutustun jatkuvasti uusiin, mainioihin ihmisiin.

Mua jännittää tulla takaisin Suomeen.

Enää 500km Tallinnaan ja sieltä kaksi tuntia lautalla Helsinkiin. Liikun väliä Helsinki-Tampere-Jyväskylä edestakaisin ensi viikon keskiviikkoon asti, mutten vielä tiedä aikatauluja. Kyllä mä kaikkia kuitenkin tuun moikkaamaan. Sen jälkeen täytyy totutella fiilikseen, ettei ole aikaa olla liikkeellä ja vaipua ajatuksiin maaseutua katsellen, kun rekka etenee eikä ole yhteistä kieltä. Hyvä kun kiittää osaa.

Lopulta tapasin tien varrella Nazarin, ukrainalaisen liftarimiekkosen, joka oli suuntaamassa länsi-Ukrainaan satoja kilometrejä samaan suuntaan kuin minäkin. Kuitenkin kävi niin, että pääsimme vain muutamia kymmeniä kilometrejä Odessasta Kiovan suuntaan. Yöllinen tähtitaivas, teltta ja pussimuonaa kaasukeittimellä. Liftaustarinoita! Paljon!

Seuraavana päivänä liftaus onnistui hieman paremmin; yli 900 kilometriä yhden päivän aikana ja perille päästiin yhdeltä yöllä. Majoituttiin Nazarin vanhempien luokse ja ah, Ukrainalaista perinneruokaa, grillailua ja rentoilua! Jäin tänne päiväksi pyykkäämään, siistimään kamoja ja ihan vain keräämään voimia loppumatkalle. Nazarin kanssa viihtyisi pidempäänkin, mutta alkaa tulla kiire Suomeen.

Rajalla oli aivan hillitön määrä autoja jonossa viikonlopun vuoksi. Moldovalaiset lomailevat Odessassa. Ukrainan puolella rajaa rajavirkamies sitten taas kyseli autoista, jotta kuka veisi hipin Odessaan. Näppärää tämä! Päädyin superuuteen autoon, jonka kuski paljastui kaahariksi. Maisemat vilahtivat ohi pääosin 150km/h ja välillä 170km/h vauhdilla. Wou! Hieman jo pelotti.

The 789 -gathering - paikan pohdintaa seuraavaksi vuodeksi.

USAssa liikennekameroita ei ole sekopäisten lakien vuoksi. Laki vaatii, että syytetyn täytyy voida kysyä kysymyksiä syyttäjältä rikokseen liittyen. No, mites kyselet kameralta? Joten, ei kameroita. Hölömöä.

Toisekseen käsite “yksityinen omaisuus” on erityisen painavalaatuinen USAssa. Jos osavaltio tai kaupunki omistaa maantien tai moottoritien, voi omistaja sanoa ettei tällä tiellä sitten kävellä – eli liftata. Kuitenkaan, jos liftaat tien vieressä soralla – et siis asfaltilla, ei poliisi mahda mitään. Hölömömpää.

Venäjällä liftaaminenkin on ihan oma juttunsa, etäisyyksien ja rajun talven vuoksi. Kuulin eilen Venäläiseltä liftarilta, että hän on joskus pyytänyt poliisia auttamaan liftauksessa. Poliisi siis pysäyttelee autoja ja pyytää kuskeja viemään liftarin eteenpäin. Eipä tulisi mieleenkään Suomessa.

Tänään loputkin liftareista lähtivät jatkamaan seikkailujaan. Jään Odessaan vielä päiväksi, sillä olen lähinnä vain istunut tuolla puistossa ja koko kaupunki on vielä ihan tuntematon. Nyt kun olen täällä, niin täytyyhän siitä selvää ottaa. Huomenna aamulla kohti Kiovaa, josta tiukka vasen käännös Puolaan, josta sitten ylös kohti Suomea. Luultavasti stoppaan hetkeksi Vilnaan Liettuaan.

Lauantaiyönä seisoin mustanmeren rannalla ja hengitin sitä ilmaa. Katselin kuinka kaukana horisontissa loistivat suurien laivojen valot. Seikkailevat työkseen? Sunnuntaina kuulin tarinan eräältä liftarilta, jossa hän nousi purjelaivan kyytiin Portugalista ja seilasi meren yli Panamaan 24 vuorokautta. Sellaisen täytyy olla upea kokemus. Vaikka välillä varmaan vähän tylsää. Ne pauhut ja suuret kalliot ihan jalkojeni juuressa! Lopulta kävelin yöllä pientä puistotietä monta kilometriä takaisin kaupunkiin, jossa ladat hurjastelevat yöllisillä kaduilla. Eilen näin hurjan kolarin, mutta vain autoille kävi pahasti. Puistotiellä kulkukoirat katselivat kävelyäni pimeästä metsästä, onnekseni rauhassa. “Älä ota keppiä suojaksi, saat vain kulkukoirat kimppuusi sillä tavoin. Äläkä mene metsään.“, minulle kerrottiin. Kävelin rauhassa ja ihan vain välillä pelkäsin lähinnä humalaisia.

Myös Moldova ja Romania olivat täynä kulkukoiria, mutta kunhan niiden tieltä pysyy poissa, eivät ne ole vaaraksi. Moldovassa ilmeisesti ovat systemaattisesti vähentäneet koirien määrää aiemmin, mutta Moldovialaiset eläinaktivistit ovat pysäyttäneet harvennuksen toistaiseksi. En tiedä jutun taustoja tarkemmin.

Salut!

Ei ole sattunut internettejä eteen aiemmin, joten blogi päivittyy tänään päivien viiveellä.

Tämänpäiväisessä majapaikassa Suceavassa olisi sauna, mutta jää väliin: kallista lystiä – 50 leuta eli 10 euroa. Eikä mulla oikeasti saunomista sillein ikävä ole, kuten montaa muutakaan “suomalaista asiaa”. Ihmisiä toki.

Tiet huononevat entisestään, etelämmästä pitäisi löytyä jotain moottoritien tapaistakin. Saas nähdä. Olen huonojen teiden ja vuoristojen vuoksi taittanut matkaa hitaasti – Prahasta 1400 kilometriä liftaamista ja peräti kuusi päivää kulunut. Tulee kiire Odessaan perjantaiksi. Moldovan läpi matkaa olisi 500km ja etelästä Moldovan kiertämällä vain noin 150km enemmän, mutta tiet olisivat paljon parempia. Hmm.

Alan kallistua kiertämisen kannalle – Moldova hidastaisi niin paljon. Ehkäpä löydän jonkun kivan hippikaverin Odessasta ja palaan Suomeen Moldovan kautta? Oi Moldova! Kyllä mä vielä tulen!

Nousen aamulla, etsin ruokaa ja muuta jos tarvitsen mitään ennenkuin selviydyn kaupungista ulosvievän tien alkuun. Liftaan puolestapäivästä eteenpäin hämärän tuloon asti, jonnekkin kahdeksaan-yhdeksään (aikavyöhykekin on taas sama kuin Suomessa). Etsin halvimman mahdollisen yöpymispaikan ja syön taas pitkän päivän päätteeksi. Seuraavana päivänä sama ja Odessa lähestyy ja taakse jää satoja kilometrejä tietä, tarinoita ja näkyjä jonkalaisia en ole eläessäni nähnyt.

Matkalla imen itseeni mitä erilaisempia kokemuksia ja tarinoita maista joissa matkustan.

Eurooppatie voi näyttää tältäkin (E81). Tämähän on vieläpä ihan hyväkuntoinen. Zalău, Romania 4.8.2009

Liftikyyti Cluj-napocasta Dejiin näytti tältä. Vauhti: 50km/h. Romania 4.8.2009

Liftasin myös Nokian tehtaiden vieressä ja aiheutin täyteen hiljaiseen autoon valtavan puheryöpyn Romaniaksi ihan vain toteamalla, että tulee muutes tuo yritys sieltä mistä minäkin. “Noo Korea?!”

Kuskien kautta saan jonkinlaisen kuvan maasta ja sen ihmisten luonteesta. Kaksi ensimmäistä kyytiä olivat molemmat hammaslääkäreitä ja kolmaskin farmaseutti. Elikkä auton ikkunassa oli kaikilla punainen risti -tarra, osoittamassa jotain salamystistä Romanialaista lääkärijuttua. En tullut kysyneeksi tarkemmin.

En ole koko reissun aikana tutkaillut juurikaan säätiedotuksia. Kuulin, että viikonloppuun asti Romania on sateinen ja myrskyinen. Olen onnistunut kiertelemään ukkosmyrskyt tänään. Huomenna ylitän vuoriston. Jo nyt on kaunista. Romania on ihan hyvä maa vain ajaa läpikin. Maisemiensa vuoksi siis.

Kävelin kaduilla hämärän laskeutuessa hiljalleen. Rumaa, kurjaa, köyhää. Kaupunki on Jyväskylän kokoinen ja olen jossain sen laitamilla. Tiet ovat taas yhtä kuoppaisia, kuin pohjoisessa Puolassa.

Muutes, oli ensimmäisen kerran käyttöä passillekin! Romania siis kuuluu EU:hun, mutta schengenin sopimusta sovelletaan vain joiltakin osin. Aina passeja ei tarkisteta, mutta joskus voivat tutkia auton tarkemminkin.

Harmittaa, että ehdin matkalla Odessaan, Ukrainaan hengailemaan näissä maissa (Unkari, Romania, Moldova) vain hyvin lyhyen aikaa. Tai enemmänkin, etten ehdi hengailemaan. Kuljen läpi ja yritän siinä vauhdissa jutella paikallisten kanssa sen minkä kerkiän. Pidän aistit valppaina. Kuuntelen puhetta. Seuraan arkea.

Liftaan nyt siis joka päivä niin pitkälle kuin vain pääsen, olen yötä hostellissa/hotellissa/teltassa ja jatkan taas seuraavana aamuna. Käy työstä.

Unkari oli söpösti järjestäytynyt maa. Liikennemerkit, tiemerkinnät ja kaikki on usein hyvin yksityiskohtaista, pientä ja no sillein söpöä tiedätkö. Vähän kuin Japanissa. Sitten syrjäkujilta löytyy kuitenkin se rosoinen ja karismaattinen Itä-Eurooppa, joka on kuin vanha herra valkoisessa kauluspaidassaan, polttamassa halpaa sätkää. Tiedätkö? Budapest muistuttaa vaaleine kivirakennelmineen, kukkuloineen, pienine mukulakivineen ja mehikasvimaisine istutuksineen tienvarressa minun jotain hassua mielikuvaa merenrantakaupungista. Tunnistin siinä Liettuan Vilnan. Kaunis, muttei liian, kuten jokin Praha tai Krakova. Särmikäs. Sopivasti turisteja palloilemassa kirkkojen ympärillä ja etsimässä McDonaldsia.

Liftipaikka Budapestin lähellä. Piiitkä odotus. 2.8.2009

Päivän suunnitelma: Budapest - Nyíregyháza

Yhteistä kieltä meillä ei ole. Osaan kaksi sanaa unkaria ja mies ehkä viisi sanaa englantia. Nelkytviisminsasen paussinsa vietimme miehen äidin luona maaseutukylässä. Minulle lämmitettiin purkista kahvia mikrossa (johon laitoimma spray-kermaa) ja paistetuilla kalanpaloilla. Ah! Pienen kylän suuri nainen kanssa mustan koiransa.

Siinä me oltiin, kolme ihmistä euroopasta ja saatoimme vain hymyillä. Kun rekkamies kävi suihkussa, istuin äidin kanssa katsellen ilta-aurinkoa. Juttelimme. En tiedä mitä, mutta nämä vanhat ihmiset vain puhuvat omaa kieltään hitaasti tavuttaen. “Jos se sitten ymmärtäisi”. Opin minä sitten pari sanaa unkaria siinä tovin ihmetellessäni. Näytin valokuvia reissuiltani ja leikin koiran kanssa (se ymmärsi suomea).

Muorin hyvästeltyämme suuntasi rekka kohti kylän raittia – moikkaamaan kavereita paikalliseen baariin. Oltiinhan sitä juuri tultu Frankfurtista asti. Kukaan ei puhunut englantia, mutta aina sitä jotenkin tulee kommunikoitua. Selvitimme mitä olin tekemässä, mistä tulossa ja mihin menossa. Jah! Autostopa Finsko! Hoh!

…

Yöllä sitten löysin itseni taas määränpäästä tinkimässä hotelliyötä (50e!) puoleen hintaan (but just this time okay? okay!). En mä näin fanzyssä hotellissa olekaan ollut. Ihan keskustassa vieläpä. Oli niin väsy, hiki ja nälkä ettei tehnyt mieli kävellä yöllä kaupungin laidalle pensioon montaa kilometriä.

Huomenna Romaniaan. Tulee passillekin jotain käyttöä viimein. Jännittää vähän.

Telttapaikka moottoritien varrella.

Joku pellonlaita siinä oli. Tosi muhkurainen paikka, mutta ei siinä pimeydessä nähnyt valikoida. Aamulla 30m päästä löytyikin tie, kun rekat suhahteli hommiin viereiselle teollisuusalueelle. Budapestissä asuu 1,7 miljoonaa ihmistä. Vaude mikä kaupunki telttailla!

Tähtiäkin oli, vaikka Budapestin yö on liian kirkas. Slovakian vuoristossa näin pitkästä aikaa milky wayn, joka halkoo taivasta komeana. Meijän galaksi.

Hyvin tilaa rupatella Poliisin kanssa liftipaikasta. Brno, Czech Rebublic 31.7.2009

Vaan! Kohta olin vain yhtä isoa hymyä. Vanha iso Land rover kera saksalaisen perheen (standardit kaksi lasta ja koira) noukki minut kyytiin ja ilmoitti, että pääsisin Budapestiin asti. Kyyti oli parhautta. Perheen isäukko oli vanha reissaaja ja kiertänyt maailmaa. Kun Berliinin muuri kaatui, oli mies ollut Venäjällä autoineen kiertelemässä. Tarinoita vaihtaen yöllinen matka sujui mainiosti pikkuteitä kierrellen suurimmaksi osaksi Slovakian puolella. Motaria mukavempaa moinen. Seikkailut Kreikassa 70-luvulla luonnonsujelutyötä tehden (hankaluuksineen mafian kanssa), liftausreissut Italiassa ja suloiset rakkaustarinat unkarista. Täällä menee tämä iso joki. Se laskee Slovakiasta ja halkoo tiensä Unkarin läpi – mies on sen melonut nuorempana. Tällä erää mies oli yhdistänyt perhelomailun Romaniaan ja käärmeiden salakuljettamisen Saksasta Unkariin. Joku kun oli moisia vienyt täältä matkamuistoksi, eikä enää halunnutkaan hoitaa käärmekatrasta sen vain kasvaessa. Ne piti nyt palauttaa tietylle purolle Budapestin lähellä.

Budapest. 1.8.2009

Olen tällä hetkellä aikalailla sekaisin hintatasojen ja eri valuuttojen kanssa. Unkari on nyt seitsemäs valtio ja pari-kolmehan olisi vielä edessä (Transnistriassa on oma rahansa käytössä, vaikka ovatkin osa Moldovaa, mutta siellä tuskin tarvitsen käteistä). Olis pitänyt ottaa enemmän minigrip-pussukoita. Niiden kyljissä lukee nyt Estonia, Lithuania, Poland, Czech ja Euros. Sit on vielä pussillinen kaikkea sekalaista; latvian lateja, venäjän ruplia, sekä jotain aasialaista rahaa jolla minulta huijattiin vaihtorahat jossain vaiheessa. Oletettavasti jokin pikkusumma, kun en ole ollut tarkkana.

Yksi euro on noin (8/2009)…

• 15.6 Viron kruunua
• 0.7 Latvian latia
• 3.5 Liettuan litaa
• 4.1 Puolan zlotyä
• 25.6 Tsekin korunya
• 266.2 Unkarin forintsia
• 4.2 Romanian leuta
• 16 Moldovan leitä
• 10 Transnistrian ruplaa
• 11.3 Ukrainan hryvniaa eli grivnaa
• Slovakiassa käytetään euroja – jee!

Lännemmässä oleskelu olisi monen asian suhteen helpompaa, mutta ehkä sitten vähän tylsempää?

Täähän on ihan naurettavaa; tässä on Praha, yksi kauneimmista kaupungeista ehkä Pariisin jälkeen, eikä se kiinnosta mua just nyt. Toisaalta parhaillaan on pahin turismikausi enkä, olekaan missään törmännyt yhtä moneen suomalaiseen yhtä lyhyessä ajassa. Joka puolella on joku kamera ojossa kuvaamassa jotain historiallista, josta minulla ei ole mitään hajua. Haluaisin vain rauhaa, viettää iltaa paikallisten luona tai edes vaihtaa kokemuksia muiden reissaajien kanssa. Löysin jopa parhaan mahdollisen hostellin jälkimmäiseen – yksi iso (liikunta)sali jossa 70-petiä. Hostellilla on oma baari ja ilmapiiri upea. Aulassa soi vanha rokki. “Travellers Hostel”, suosittelen. Mä en nyt kuitenkaan ole sellaisissa fiiliksissä, että sellainen onnistuisi. Mitä tää on, ei tällaiseen nyt viidessä viikossa voi kyllästyäkään? Ystävä Suomessa puhui samanlaisista kokemuksista. “Sitten pitää liikkua”. Mähän voin mennä ihan mihin ikinä vain haluan. Mä en mene Saksaan tällä kertaa.

Ukrainassa, Odessan kaupungissa mustanmeren rannalla järjestetään viikon päästä liftaritapaaminen 789. Aluksi se “ei ollu mun reitillä”, mutta millä helkkarin “mun reitillä”? On se jos laitetaan olemaan. Täältä on sinne ihan helvetinmoinen matka ja siihen menee muutamia päiviä. Tarttee mitata kilometrit jossain välissä. Kartoista tutkin, että kuljen ainakin alkuun reittiä Praha – Brno (Tsekki) – Bratislava (Slovakia) – Györ – Budapest (Unkari) josta ehkä Moldovan läpi etelä-Ukrainaan vielä tuntemattomia teitä.

Tartten hyvän karttakaupan ja lisätietoa Romaniasta ja Moldovasta. Moldova on Euroopan köyhin valtio ja liftaaminen siellä on vähän erikoisempaa. Kyydit usein odottanevat maksua, mutta katsotaan nyt miten käy. Romaniassa ja Moldovassa liikkuunee käsittääkseni paljon liftareita ja se on yleistä paikallistenkin kesken. Sen pitäisi olla helppoa. Ainoa hankaloittava tekijä lienee 29.7. pidetyt presidentin vaalit. Viimeksi maassa oli väkivaltaisia levottomuuksia vaalien jälkeen. Punnitsen vielä, tarvitseeko minun kiertää Transnistriaa. Suomen suurlähetystö ei ainakaan suosittele sinne menemistä. Kiertäminen on kuitenkin vaikeaa ja alue on tosi kapea. Ehkäpä saisin rekkakyydin suoraan läpi? Luottakaa, mä tiedän – ainakin suurinpiirtein – mitä mä olen tekemässä. Olen turvassa.

Miitin jälkeen tulen Suomeen, luultavasti Ukrainan halki Puolaan Lubliniin ja siitä ylös. Vilnassa saatan pysähtyä muutamiksi päiviksi moikkaamaan tuttuja reissun alkupuolelta. Suomessa pyrin olemaan 20.-26.7.

Praha, mä tuun moikkaamaan sua joskus toiste sitten paremmalla ajalla, rauhassa. Nyt mä kuulen tien kutsun.

Oon ihan ältsin innoissani ja iloinen tästä.

Liftaamassa Kraków - Oświęcim. 27.7.2009

Alueen historia on kammottava ja huomenna otankin hirmuvaltaa sarvista kiinni. Olen kuukauden ajan kuullut puolalaisilta ja muilta reissaajilta kokemuksista; “Se oli kammottava kokemus käydä siellä leireillä.” / “En halua enää koskaan takaisin sinne!” “Oi itkin vain jatkuvasti…” / “Se oli masentava päivä”. Olen menossa yksin koko päiväksi, rauhassa ja rohkeana.

Olen tässä kuukauden aikana katsellut viisiosaisen BBC:n “The Diary of Anne Frank”. Pelkkä TV-ohjelma oli jo aikast’ masentava. Pelkkä ohjelma! Osa päiväkirjan hahmoista kuoli lopulta 1945 mm. Auschwitz-Birkenaun leirillä.

Matkasin tänne Krakovasta (70km) liftaamalla pikkuteitä. Olisi siinä ollut neljäkaistainen A4:kin, mutta tylsäähän se sellainen kun koko päivä aikaa noin lyhyeen matkaan. Siispä pienille teille! Niillä saa odotella joskus tunninkin, mutta mikäs siinä kun Putro laulaa kuulokkeissa ja se tähtikin loisti siniseltä taivaalta taas polttavana.

Loppumatka vasta jänskä olikin. Kaksi luontovalokuvaajaa noukki miut kyytiin ja jätkät tiesï tosi upean maisemareitin hiekkateitä pitkin, komeiden lintuvesien lävitse. Siellä hissuksiin wolkkarilla ajellessa tuli taas mieleen; miks hitossa mä bussissa hikoilisin? Perillä nää jätkät ei tyytyneet siihen, ettei mulla ollut yösijaa vielä. Ajelua kulttuurikeskukselle, soittelua hotelleihin (taas pieni kaupunki ilman hostelleja) ja kas vain hetken päästä miut kyydittiin halvimpaan mestaan. 75 zlotyä hotellista! Hostellista saa maksaa yleensä 50-60zl ja hotellista 150-200zl. Ny on halpa.

Minulla oli se Jänskä juttu Krakovan hostellista, kuten vihjasin. Tein täällä yhden päivän töitä! Kun tultiin Jonnan kanssa Slovakiasta takaisin Krakovaan, tsekattiin netistä hostelli rautatieaseman läheltä, koskapa Jonna lähti junalla/bussilla takaisin Suomeen. Paikkaa ei meinannut löytyä, koska se oli vielä niin uusi, ettei kylttiäkään ollut kadulla. Oltiin kolmannet check-innaajat. Lopulta päädyin tekemään hostellille nettisivut, semmoiset ihan simppelit ja tosi pikaisesti. Tienestimilellä tuota ei voi ottaa, Puolan zloty on niin heikko. Idea vaan oli niin kreisi, että pakkohan minun oli. Kas tuossa: www.wtfkrakow.com/ (logo ei ole miun suunnittelema). Sain kuulla yhdeltä Australialaiselta, että minun kirjoittamat enkkutekstitkin on ihan kelpo kieltä. Lievää rohkaisua siihen suuntaan, että uskaltaisin ilmaista blogiinkin itseäni englanniksi.

Dwarin (saksalainen, josta mainitsin) kanssa vierähtikin sitten liftatessa ja Krakovassa (Puola) seikkaillessa lähes viikko. Leikin turistia (ihan kun en muka oikeasti olisi) ja kävin elämäni ensimmäisellä sight seeing -kierroksella. Kestin puoleenväliin ilman migreeniä. Seuraavana päivänä tsekkasimme suolakaivokset Krakovan ja olenkin nyt lähettänyt tekstiviestin 200 metrin syvyydestä maan alta.

Muutoin olen lähinnä istunut puistoissa ja mitannut astellen Krakovan öisiä katuja. Turisteja on, mutta kun täällä viettää yli viikon, löytää talonkulmat ja kellaribaarit joista juuri itse välittää. Paikallisiin ihmisiin on tullut oltua vähemmän yhteydessä, mitä nyt muutamia iltoja istunut ulkona. Ainakin on taas oppinut, että yksin matkustaminen on parhautta. Vain sillä muotoa tulee juteltua vieraille ihmisille ja hakeuduttua kaikenlaiseen kummalliseen ja mielenkiintoiseen seuraan.

Tällä hetkellä siis olen taas Krakovassa, hostellissa johon liittyy yksi toinenkin tarina, mutta kerron siitä myöhemmin.

Samana päivänä kun Dwari lähti eteläisen Puolan vuoristoon, tuli ystäväinen Suomesta Krakovaan moikkaamaan mua. Jonna on reissannut Espanjaa, Ranskaa ja Sveitsiä, mutta matkalla Suomeen hällä oli tovi aikaa. Siinä olimme Krakovassa ilman suunnitelmia ja yli viikko aikaa edessämme, joten kehitimme suunnitelman; mennään Slovakiaan! Joo!

Slovakian ja Puolan rajalla ei sillein hirveesti liikennettä kahdeksalta illalla. 18.7.2009

Neuvostorakentamista. Košice, Slovakia 20.7.2009

Hienointa Slovakiassa on kuitenkin luonto. Hauskoja mäkiä, komeita metsiä ja valtavan kauniita vuoria. KoÅ¡icesta reissasimme (ihan vain bussilla) “Slovakian paratiisiin” – kansallispuistoon, josta olimme bonganneet mielenkiintoiselta kuulostavan jääluolan. Vaan kas päädyimmekin epähuomiossa väärällä bussilla eri puolelle suurehkoa puistoa. Näinpä luola jäi näkemättä, mutta tapasimme kaksi Kanadalaista, joiden seurassa pari päivää kansallispuiston toisella laidalla kului oikein mainiosti. Kävelimme itsemme uuvuksiin niissä komeissa maisemissa ja kaiken täydellistää hyvä Slovakialainen sienisoppa ja pimeän metsän tähtitaivas.

Vielä niistä ötököistä, kun niitä siellä nyt kuitenkin kuvittelette. Herättiin yöllä Krakovan hostellissa (ennen Slovakian reissua) siihen kun jokin puree. Neljältä yöllä löydettiin sängyistä vaeltamasta pieniä ja isoja ötököitä. Täitä! No vähän kutittikin nukkumaan mennessä. Vauvaötököitä ei tuliaisiksi onneksi saatu. Onneksi viereisessä huoneessa oli tilaa ja tuokin muisto jäi menneeseen.

Keskustassa uutta ja vanhaa

Palmu keskustassa? (klikkaa suuremmaksi)

Lopulta aina joku ottaa kyytiin.

Liftari on kärsivällinen. Kylä kylältä sitten etenin tähän suurimpaan; Varsovaan. Puolan tylsään jättiläiseen, joka ehkä sykkii vuorokauden ympäri pienten pilvenpiirtäjiensä ympärillä, mutten vielä ole huomannut minkäänlaista puolalaista särmää. Särmää, josta olen oppinut pitämään. Sellainen Tokion kaltainen sykekin on täällä kuitenkin aika laimeaa. Sen suhteen odotan mielenkiinnolla Berliiniä.

Viimeyön vietin Hostellissa, koska saavuin tänne niin myöhään ilman yösijaa. Ulkona satoi vettä ja jouduin kävelemään kolme kilometriä, koska en jaksanut selvittää julkisten liikennöintiä ilman nettiä. Hostellit ovat aina yhtä tylsiä. Loppuviikoksi joku paikallinen tyttö tarjosi yösijaa, kun kyselin couchsurfingista, joten nyt voinee viimein rauhassa ottaa tuntumaa kaupunkiin. Tämän päivän olen ottanut tuntumaa lähinnä mittaamalla pitkiä katuja etsien langatonta verkkoa (vaikeaa) ja syötävää (helppoa). Haltuunotto on jatkunut pari tuntia vain puiston nurtsilla maatessa. Kirsikoita, leivoksia ja banaaninektaria. Aurinkoa keholle, jottei käsivarren kontrasti pääsisi enää valtavammaksi (on jo).

Varsovalla on perjantaihin asti aikaa tehdä minnuun vaikutus. Joo, lyhyt aika näin isolle kaupungille. Tänään sitten niitä lautapelejä puolalaisten kanssa.

Samuli Putron levy soi.

Pidempään matkanneet tietänevät sen tunteen, ettet ole ihan täysin varma mitä olet tekemässä ja missä olet. Se ei ole koti-ikävää tai eksyksissä olemisen fiilistä, vaan ihan omanlaisensa tunne. Viikon jälkeen tunne hävisi. Matkalla oleminen tuntuu täysin luonnolliselta ja tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä. Uusissa paikoissa on mahdollista saavuttaa kotoisa fiilis. Kun sitten myöhemmin palaan kotiin, on siellä varmasti vastassa uusi samankaltainen tunne.

Nyt olen vanhassa ja kauniina säilyneessä kaupungissa, Toruńissa ja maa on siis Puola. Hämmentävää, että talo jossa yövyn, on rakennettu 1600-luvulla. Rappukäytävä on rakennettu puusta. Viereisellä katolla kasvaa puu.