Kuvaaja nkzs, sxc.hu.

Länsimaalaisen luontosuhteen vinksahtaneisuuteen on helppoa yhtyä – kyllä, 60-luvun jälkeen tietämys luonnon antimista ja niiden hyödyntäminen onkin kokenut hurjaa takapakkia. Einesmössöt ovat suositumpia kuin koskaan. Ihmiset ovat pääosin sitä mieltä, että on terve ja hyvä juttu käydä pomimassa marjoja ja sieniä omaan käyttöön. Harva näin kuitenkaan tekee ja kun ihminen poimii nokkosta syötäväksi tai etsii yrttejä kurkkukipuun, pidetäänkin sitä yhtäkkiä huuhaana. Ääripäiden näkeminen on helppoa ja jostain syystä ihmiset kovin herkästi hylkäävät ajatuksen, jossa ns. “länsimainen lääketiede” ja perinteinen luonnon raaka-aineiden hyödyntäminen nähdään toisensa pois sulkevina erillisinä maailmoina. Näin ajattelevat voisivat perehtyä vaikkapa Asetyylisalisyylihapon – paremmin tunnettu nimellä “aspiriini” – historiaan.

Homeopatian yhdistäminen ja rinnastaminen vuosisatoja vanhaan tietämykseen luonnon antimista on minusta loukkaavaa ja vain edistää aiemmin kuvattua huuhaa-ajattelua. Uskomushoitojen kannattajat, erityisesti homeopaatikot, ovat viimeaikoina lähteneet Suomessa esittelemään uskomuksiaan arkitietona oleet huomattavan äänekkäitä tieteen vastustajia. Tai eipä niistä oikein ota selvää kun välillä vastustetaan kaikkea tiedettä ja välillä väitetään omien uskomusten nimenomaan olevan tiedettä.

Kaikki se väittely kulminoituu ihan samanlaiseen argumentointiin, kuin uskovaisten kanssa väittely; tietäminen olisi ihan yhtälailla “uskomista” kuin mikä tahansa uskontokin, kukaan ei siis oikeasti voi “tietää” ja totuus on täysin subjektiivista. Lause joka on täysin höpölöpöä, mutta johon monilla tuntuu olevan vaikeuksia vastata yhtään mitään, koska se on kuitenkin osatotuus. Tosiasiat kun voivat olla riippumattomia erehtyväisestä ihmismielestä ja asioiden kokeminen on aina henkilökohtaista, mikä välillä voi teettää vähän ongelmia ja totuusfilosofisia kysymyksiä.

“Tieteeseen ei pidä luottaa täysin ja tiede on erehtyväistä!” kuuluu argumentti. Niinpä, tieto tai totuus voi olla väärässä, tiede voi erehtyä, kyllä. Tiedon luonteeseen nimenomaan kuuluukin että sen voi todistaa vääräksi. Tai oikeaksi. Uskomukselle en voi tehdä kumpaakaan. Uskomus voi toki olla oikeassa – mutta samalla tavalla se voi olla väärässäkin. Kuten yleensä on asian laita, jos on kumma tarve uskomusta tieteenä esittää. Samat ihmiset vaativat jopa samassa lauseessa “sokeasta uskosta tieteeseen” luopumista ja sokeaa uskomista uskomushoitihin.

Useimmat uskovaiset ja uskonnot ymmärtävät tämän ja pääosin hyväksyvät tieteen tieteenä ja uskonnot – no, moraalisena satuiluna johon sitten vain päättävät fiilispohjalta uskoa. Homeopatia iloisesti sekoittaa henkimaailman tieteeseen.

On vaikeaa sanoa, syyllistyykö äiti pahoinpitelyyn jos jättää lapsensa angiinan ilman toimivaa hoitoa, jos äiti aidosti uskoo homeopatian nimenomaan hoitavan. Sama äiti voi kuitenkin pitää esim. jehovien uskonnollista, henkistä väkivaltaa tuomittavana.

Onneksi kaikki eivät ota maailmaa turhan vakavasti.

Porkkanointi jäi vähälle, lähinnä mulle jälkeenpäin kiteytyi ideaksi että kuluttamisen(kin) suhteen ihmiset kyllä nykyään tietää mikä on eettistä tai kestävää ja mikä ei sitä ole. Ihmiset vain tuppaavat tekemään juttuja, jotka tietävät vääräksi tai haitallisiksi ihan tietoisestikin. Millä siihen sitten vaikuttaisi? Tehdäänkö positiiviset asiat helpoksi ja negatiiviset laittomaksi. Noin niinku kärjistettynä, vai jotain muuta?

Hoo, että porkkanointi? Sehän = semmoinen positiivissävytteinen kuluttaja-aktivismin muoto, joka on viimeaikoina saanut ihan mukavasti mediahuomiotakin. Jyväskylän toiminta muotoutunee pikkuhiljaa, seuraa Facebookia sekä ningiä.

“Parasta mitä hipit on keksineet vähään aikaan“.

Olen talousasioissa amatööriäkin amatöörimpi. En ole koskaan edes pohtinut oman lainan ottamista asuntoon tai autoon – en edes opiskeluun. Satunpahan kuitenkin olemaan niitä ihmisiä, joita kiinnostaa about kaikki. Viimeaikoina olen yrittänyt ottaa selkoa finanssimarkkinoiden ennennäkemättömistä bileistä ja niitä seuranneesta krapulasta.

Tänään illalla tuli mainio ohjelma YLE1:n Ulkolinjassa – “Velkakriisin ytimessä“. Yritän kuvailla saamaani näkemystä tähän, sillä ehkä se auttaa muitakin asiaa pohtivia ymmärtämään näitä kiemuroita. Asiaa paremmin ymmärtävät voisivat kommentoida ja korjata, nyt voi nimittäin aivan takuulla paukkua virheellisiä käsityksiäkin sekaan. Mielipideasiat kannattaa tietty jättää sikseen.

Kuinka Yhdysvaltojen talous romahti?

Amerikkalainen kapitalisti, tuo vapauden ja säännöstelemättömyyden äärimmäinen kannattaja on saanut melkoista tuhoa aikaan luottomarkkinoilla. Asuntolainojen välittäjät päätyivät keplottelemaan – jopa huijaamaan köyhiä kansalaisia ns. subprime-asuntoluotoilla. Ihminen kun on ahne kekkuli.

Subprime viittaa korkean riskin ja koron asuntoluottoihin (alle priiman), joita alettiin myöntää Yhdysvalloissa vähävaraisille, jotta näillä olisi mahdollisuus hankkia oma asuntonsa.
- Wikipedia, Subprime-kriisi

Koska kaikki saivat yhtäkkiä lainaa, alkoi asuntokauppa käydä kuumana. Kaikki ostivat tai myivät. Asunto maksoi yhtäkkiä aivan helvetisti, mutta kaikilla oli niihin helppojen lainojen vuoksi rahaa. Syntyi ihan mielettömät kulutusbileet, kun rahaa liikkui.

Pankki maksaa välittäjälle bonuksen normaalin palkkion lisäksi, jos välittäjä onnistuu hankkimaan pankille lainanottajan, joka maksaa “normaalia” korkoprosenttia korkeampaa korkoa. Välittäjät keinottelivat ja huijasivat lainoja köyhille, jotka normaaleissa oloissa eivät lainoja olisi saaneet. Käytännössä lainan sai, vaikka olisit työtön tai ilman omaisuutta. Korko oli aluksi pienempi, mutta laina aikataulutettiin siten että korko nousisi ajan mittaan. Miten tämä selitettiin lainanottajalle, on se huijauskohta. Vuoden jälkeen lainanotosta korko nousikin useita prosenttiyksiköitä, eikä köyhillä ihmisillä ollutkaan varaa maksaa lainojaan. Uudet todella hurjat prosentit yllättivät lainanottajat. Talot pakkolunastettiin vakuudeksi, mutta koska taloja oli nyt joka paikassa vapaana, ei kukaan halunnut niitä ostaa niiden “oikealla” markkina-arvolla. Parissa kuukaudessa asuntojen hinnoista hävisi peräti 40%. Valtava määrä ihmisiä on jäänyt loukkuun velkoihin, joita heillä ei koskaan elämässään ole mahdollista maksaa. Kohta nämä ihmiset saattavat jäädä myös asunnottomiksi.

Riistoluotot siis romahtivat omaan mahdottomuuteensa, mutta tässä vaiheessahan välittäjät ovat palkkioineen jo kaukana. Yhtäkkiä pankit pelkäävät, etteivät ne saa omiaan takaisin roskaluotoista.

Luottoja on myönnetty 1,3 biljoonaa dollaria (lähes Kalifornian vuoden bruttokansantuotetta vastaava määrä), ja niistä tappiollisia arvioidaan olevan viidesosan. Jos sijoittajat saavat peitetyksi puolet tappioista, jää varsinaiseksi luottotappioksi 130 miljardia dollaria.
- Wikipedia, Subprime-kriisi

Aika paljon rahaa on siis hävinnyt halvalla myytäviin ja ränsistyviin asuntoihin. Amerikkalaista kapitalismia raadollisimmillaan.

Hedge-rahastojen liittyminen sotkuun on minulle vielä hieman epäselvää. Tuliko välittäjien rahoitus niiden kautta? Ilmeisesti lainoja myytiin siis eteenpäin sijoittajille jotka löytyivät hedge-rahastojen takaa? Korkea riski ei näihin rahastoihin sijoittavia pelota, koska tuototkin saattavat olla korkeita. Tällä tavalla koko homma alkoi levitä ympäri maailmaa, kun muu maailma sijoitti Yhdysvaltoihin. Hedge-rahastot eivät ole “läpinäkyviä” ja säänneltyjä, niitä ei valvota ja niiden tarkkailu on vaikeaa.

Kun kupla sitten puhkesi, hedge-rahastot menettivät arvoaan. Tyyliin 50 dollarista tuli 25 senttiä. Ne hupenivat olemattomiin lyhyessä ajassa. Sellainen kaataa jo pankkeja, syntyi finanssikriisi. Investointipankit pyörittävät pörssikauppaa, joten pörssikauppakin sujuu huonosti. Kun kukaan ei enää saa rahaa, alkaa yrityksillä mennä huonommin. Kun yrityksillä menee huonosti, joutuvat ihmiset työttömiksi. Kun ihmisillä ei ole töitä, ei heillä myöskään ole varaa maksaa pois erääntyviä lainojaan.

Ilmeisesti koko sotkun emämunat – keplottelevien välittäjien varsinaiset rahoittajat istuvat Wall Streetillä. Ilman näitä pörssikeinottelijoita välittäjien luotot eivät olisi riittäneet pyörittämään roskalainoja.

Yhdysvaltojen vapaat ja säännöstelemättömät kapitalismin rattaat putkauttivat tällä kertaa tämmöisen kriisin. Jotain koomistakin koko hommasta voi hakea. Kun pankit uhkaavat kaatua, rientää liittovaltio hätiin ja ostaa pankin osakkeita ja kannattamattomia toimintoja. Verodollareita ns. pumpataan pankkeihin. Toisinsanoen pankit kansallistetaan ja kappas vain kapitalismin perikuvavaltio, jossa kaikki terveydenhuollosta koulutukseen on bisnestä, onkin yhtäkkiä hieman sosialistisempi.

Internetissä monet miettivät, kuinka tämä vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Vastaus taitaa olla: kukaan ei tiedä.

Ekoketti eli ekoquette on normatiivinen sääntö sille, “kuinka toimia ekologisesti ympäristöä säästäen”.

Ja sitten eikun käyttämään!

“Tietotyö vapauttaa” julistaa Mattilanniemestä vappuna löytynyt graffiti saksaksi. Blogissa kerrotaan:

Yliopistolaisten aamuihin puhtia tuovan sloganin toteutti mainostoimisto Das Kapital, Castells und Himanen, joka toimii toistaiseksi yrityksenä vailla yhteystietoja. Kampanja saa jatkoa kesän ja syksyn myötä. Nyt ei itketä, nyt ruvetaan töihin!

Kieku Oy:llä on kunnianhimoinen tavoite uudistaa hommaa:

Ministeri myös ilmaisi ihailevansa Kieku Oy:n pyrkimystä luoda kananmunasta brändi ja kiitosta sai myös rohkeus, jolla Kieku verkkosivuillaan on antanut yrittäjille kasvot.

Tiedote avajaisista 1.2.

Jännää miten sitä ihminen ostaa nätimmän paketin, vaikka ihan samoja luomumunia olis kaikissa paketeissa.

Tarinat paskaisista selleistä eivät juurikaan eroa Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemista videoista tuotantoeläinten kohtelusta. Jos tuotantoeläinten kohdalla olikin kyse vain yksittäistapauksista – mitä epäilen, koska lakikaan koko asian osalta ei ole eläinystävällinen – niin miten on asianlaita Lehtosaaren ja kumppaneiden kohdalla?

Lehtosaaresta saa raportaasissa hyvinkin älykkään kuvan, väkivaltaisista teoistaan huolimatta. Miehellä on selkeästi ollut aikaa miettiä ja toisaalta monet väkivallanteot ovat selkeästi olleet seurausta vakavista psyykkisistä ongelmista.

Pari otetta:

Polvella painettiin päätä lattiaan – turvasaappalla. Sitten roikotettiin puoltoista tuntia käsiraudoissa kahlittuna. Alasti. – Jere Lehtinen

Me asuttiin jossain vaiheessa olosuhteissa missä ei pystyny kunnolla hengittämään. Palvelu pelas yhteen suuntaan vaan, eli ruoka tuotiin lautasella kolmesti päivässä ja mitään ei saatu ulos. Eli se kaikki ne jätteet keräänty meidän selliin. Vessanpönttöjä ei vedetty ja niin edelleen. Siellä rupes olee aika kova dunkkis. Lopulta se huipentu siihen että vartija kanto lapiolla sitä paskaa meidän selleihin – heitteli sitä seinille ja me sitten asuttiin niissä tiloissa. Me ei päästy peseytymään yli kahtee kuukauteen, meille ei annettu vaihtovaatteita yli kahteen kuukauteen. Se muu kohtelu noudatteli tätä samaa linjaa.
- Eikka Lehtosaari

Ja niin edelleen: pahoinpidellyt eivät saa lääkärinlausuntojaan, valvontakamerakuvia ei tutkita, kanteluihin ei reagoida… vankiloiden lainvastaiset menetelmät muuttuivat jonkin verran ohjelmanteon aikana.

Reportaasi “Pahan palkka” on nähtävissä Ylen Areenalla.

Minkähän näille nyt oikein mahtaisi?

Täytyy kyllä todeta Katariina Lillqvistin olevan nero. Sadulla sisällissodan haavoista hän onnistuukin löytämään Suomalaisista yllättävän vahvan ja edelleenkin yleisen homokammon.

No, mitäpä minä höpisen. Katsokaa leffa ja A-talk niin voitte itse tehdä päätelmänne keskustelusta. Ohjaaja Katariina Lillqvist, kenraali Gustav Hägglund ja poliitikot Minna Sirnö ja Bjarne Kallis – A-talk väittelee Marski-animaatiosta. (Ohjelmassa myös klippejä leffasta, nimenomaan Ne kohtaukset)

Olen aina kummeksunut Jehovien tapaa kutsua ovelta ovelle kiertämistä “vapaaehtoistyöksi”, sikäli kun seurakunta velvoittaa jäseniään siihen – joissakin käsittääkseni jopa tarkoilla tuntimäärillä. Lusmuilijoita sensijaan paheksutaan, joten kiertämiselle on sosiaalinen paine. (Luin joskus ex-Jehovien blogeja ja kotisivuja.)

Tänään en jaksanut avata näille ovea. Nautin kupista kahvia NYTin kera ja päivä oli parhaimmillaan, kun kuulin rappukäytävästä jotain supattelua. Näin aina: mutta ei se mitään että ne supattelevat viitisen minuuttia ennen ovikellon soittamista, tyttöpari supatteli oven takana vielä 20 minuuttia ovikellon soittamisen jälkeenkin!

Mitä ne siellä höpöttävät? Kyttäävätkö ne että kuuluuko täältä meteliä? (Teki mieli kolistella vaikka tiskejä tai jotain, että olisivat voinee soitella lisää ovikelloa – mii so eevil). Lopulta sitten jättivät heippalapun ja uhkasivat palata pian takaisin. Keskustelisin mielelläni kanssasi siitä, mitä Raamattu kertoo Eedenin tapahtumista ja siitä, mitä Jumalan tarkoitus on Maan suhteen..

Ensi kerralla lupaan avata ja ehkä kysyäkin tuosta supattelusta.

Ihmisillä on aina hirveä stressi päästä viettämään lomaa jonnekkin, on vaihdettava maisemaa ja oikein olemalla oltava vapaalla. Mä pelasin lautapeliä ja meillä oli mukava koti-ilta. Semmonen kun nyt vois olla muulloinkin kun just juhannuksena. Olihan meillä makkaraa, sauna kuumana ja lähimetsästä vasta (vai vihta?). Aivan pienet jutut riittävät tekemään arjesta juhannuksen.

Sitten yö, joka on kuin päivä, jonka voi kuunnella levyjään. Ei kai ihminen voi kasvaa aikuiseksi, jollei aina välillä valvo läpi yön levyjensä parissa?

Henkeäsalpaavaa ja kammottavaa, minua heikotti tekstin läpi lukeminen.

HS.fi:n uutisen lopussa käydyssä keskustelussa monet suoraan vaativat tekstin poistamista internetistä ja julistavat sen mielipuolen selittelynä ja syynvierittämisenä muille.

Minusta tekstin lukeminen oli ihmisenä avartavaa – Björkqvistin perhe ei elänyt missään rinnakkaistodellisuudessa, olivat kaikinpuolin tavallinen perhe ja ihmisinä varmasti normaaleja. Aviomiehelle tehty mielentilatutkimuskin totesi hänet tapahtumahetkellä syyntakeiseksi.

Kuinka näin saattoi silti käydä? Voiko se tapahtua kenelle tahansa ympärilläni? Kuinka hyvin itse osaan käsitellä tunteita? Väkivallalla täytetty keltainen lehdistö saa minulta sen puoleen kumarruksen, että asioista pitää puhua (nojoo, en lue ja mieluummin minä niitä lehtiä kritisoin). Tämänkaltaiset tapaukset eivät häviä vaikenemalla ja ihmisen kasvun mitta on ympäristön seuraamisessa.

Jarmo Björkqvistin sanoin: Parisuhteessa tärkeintä on rehellisyys.

- Jarmo Björkqvistin kirje
- HS.fi:n uutinen
- Iltasanomien uutinen

Aino Räsänen

Käärmelahdessa asuivat Aino-mummo ja Topi-setä. Topin hautajaisista -92 muistan Ainon pyörätuolissa istumassa sekä vakavat ihmiset. Ne ovatkin ainoat hautajaiset, joista muistan ylipäätänsä mitään. Niiden jälkeen sukuni on jäänyt jokseenkin etäiseksi, jonnekin Kuopion kulmille. Hassuja asioita sitä muistaa! Ainon ja Topin luona oli nojatuoli, jota en muista kunnolla, mutta pyöreän nahkaisen jalkapallin voisin kuvailla hyvinkin tarkkaan. Sekä sen, kun käytiin viimeisiä kertoja Ainon luona kylässä. Aino kuoli vuonna 1995 melkein 85-vuotiaana.

Niitä vierailuja ja pullaviipaleiden kastamista kahvissa minut sai muistelemaan HS.fi:ssä ollut uutinen “Nimiprofessori selvitti Helena-nimen suosion“. Eero Kiviniemi pohtii, että Ainon kirjoittama Helena-kirjasarja toi Suomeen sotien jälkeen 20 000 “ylimääräistä” Helenaa ja tuhansittain Jareja ja Päivejä.

Tiesin lapsena Ainon olevan kirjailija ja jaksoin aina mainostaa häntä äidinkielenopettajallemme. En silloin ymmärtänyt, miksi opettaja suhtautui Ainoon kirjailijana niin nihkeästi. Aino kelpasi juuri ja juuri “Suomen merkittävimpiä kirjailijoita”-listalle liitutaululle.

Ainon kirjoja myytiin paljon. Vuonna 1945 ilmestynyttä esikoisteosta Soita minulle, Helena! on painettu yli 128 000 kappaletta ja se kuuluu maamme kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Ei se mitään taidetta ollut, vain “pokkarikirjallisuutta” kartanoista ja romantiikasta. Sen ymmärsin vasta jälkeenpäin, jolloin arvostukseni häntä kohtaan kirjailijana romahti. Luin kuitenkin Ainon haastatteluja, joista ymmärsin, kuinka erikoislaatuisen hieno ihminen siellä jossain oli. Väliäkös sillä, etteivät kriitikot pitäneet Helenasta.

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi “kevyttä hömppäkirjallisuutta”. Jonkun kai sekin työ siis täytyi tehdä ja Aino-mummo teki sen nähdäkseni aika hyvin. Minulle Aino on edelleenkin se mystinen tummakulmakarvainen -rouva valokuvassa. Siinä joka on olohuoneen seinällä.

Taas on joulu ja lunta ei takuulla ole maas. Vietämme siis lämpimyyden osalta ennätyksellistä joulukuuta, kuten myös vietettiin tänä vuonna ennätyksellistä kesääkin. Monin puolin maapalluraa eleltiin ennätyskatastrofaalisissa oloissa hurrikaanien, mutavyöryjen ja jättiläismäisten tulvien keskellä. Sääolojen ennustettavuus – tai pikemminkin sen puute – ei enää nykyään ole mikään yllätys. Pikemminkin olisi yllättävää, jos ensi vuonna ei joko jäisi syksy väliin, vietettäisi 4 kuukauden kevättä, kesällä ei sataisikaan joka päivä – varsinkaan juhannuksena ja jos jouluna vieläpä olisi lunta.

Sitten varsinaiseen tarinaan, eli kasvihuoneilmiöön. Kuten kaikilla ilmiöillä, on tälläkin takanaan henkilöitymä, eli pääpiru. Thomas Midgley olisi tehnyt maailmalle suuren palveluksen pysymällä insinöörinä. Sen sijaan hän alkoi General Motorsin palveluksessa harjoittaa kemistin tointa ja pyöräytti maailmaan lyijyetyylin. Tämän autojen polttoaineeseen tarkoitetun lisäaineen tarkoitus oli hiljentää moottorin käyntiääntä – minkä se tekikin, mutta siinä sivussa ihmiskunta sai huikean yliannostuksen lyijyä. Suurina annostuksina lyijy on voimakas ja vaarallinen hermomyrkky.

Midgleyn ura ei suinkaan tyssännyt siihen, kun LE:n vaaroja alettiin pari vuotta liian myöhässä ymmärtää. Toimeliaana miehenä hän paneutui työskentelemään kylmälaitteissa käytettävien myrkkyjen – rikkidioksidin ja ammoniakin korvaamiseksi turvallisemmalla aineella. Hän onnistui kehittämään ns. CFC-yhdisteet (chlorine-fluorine-carbon), jotka pian huomattiin käteviksi myös autojen ilmastointilaitteissa, vaahtomuovissa sekä ponnekaasuna mm. sumutinpulloissa. CFC:iden – kotoisammin freonien tuotanto aloitettiin massiivisesti 1930-luvun alussa. Se oli virhe.

Myöhemmin freonit huomattiin erittäin vaarallisiksi yläilmakehän otsonille. Muistaakseni kilo CFC-yhdisteitä voi tuhota tonnin otsonia. Jo yhdestä vanhasta kylmälaitteesta löytyy helposti yli kilo freoneja. CFC-molekyylit absorboivat infrapunasäteilyä 10 000 – 100 000 tehokkaammin, kuin hiilidioksidimolekyylit.

Ihmiselle freonit ovat täysin myrkyttömiä. Puhtautensa vuoksi niitä käytetään edelleenkin mm. astmasumutteissa, koska korvaavaa ainetta ei ole pystytty kehittämään. Monissa muissa tuotteissa käytetään nykyään freonit korvaavia, vaarattomampia tai täysin vaarattomia aineita.

1900-luvun vaarallisin keksintö? Ydinaseet? Pöh. Saattaa hyvinkin käydä siten, että kun me täällä Suomessa kyhjötämme vuosien päästä vuoron tulvien ja vuoron kuivuuden keskellä – ilman lunta, poroja, joulupukkia ja kaikkea muuta mikä on kaunista, muistamme kiroten herra Midgleytä.

Jos se ei vielä tullut selväksi: kierrättäkää. Varsinkin ne vanhat jääkaapit.

Ajattelin joitakin vuosia sitten, että on vain luonteeni vahvuutta olla harmittelematta tekemiäni virheitä. Tarkoitan sitä kun joku tivaa, että “mitä olisit tehnyt toisin, jos nyt saisit päättää?” Sittemmin ajattelin vain, että tyhmää, jos ei siksi oppisi virheistään mitään. Olisi vain jatkuvasti tyytyväinen itseensä ja elelisi eloansa murheitta. Olenkin tämän elon peruskysymyksen kanssa edennyt lähinnä pohtien ja kokeillen, miltä mikäkin suhtautuminen milloinkin tuntuisi. En siis ole mitään vastausta tai kantaa siihen omaksunut.

(A.) Jos minulla jokin elämänohje pitäisi olla, niin sitten se etten mitään ohjeita tai sääntöjä elämälleni aseta. Juu, paradoksaalisesti sanottu. Voisiko sitä kuitenkaan muka muulla tavoin ajatella, tahi kirjallisesti muotoilla? Liian innokkaasti päätetyt elämänohjeet vain juurruttavat ihmisen johonkin, mitä ei välttämättä myöhemmin enää haluakaan olla. Ja mikä arvo se sellaisilla pysyvillä elämänohjeilla olisi, jotka jatkuvasti muuttuvat? Ei sellaista voisi enää vakavasti ottaa. Ei minkäänlaista arvoa!

Harmitteluihin palatakseni; sitten on telkkarissa Tommy ja häntä haastatteleva juontaja, joka tivaa aiemmin kerrottua kysymystä. Tommyn kanta oli, että virheistään voi kyllä oppia olematta samalla että voi-voi, noinkin tein. Ikään kuin voisi olla iloinen, että teki jotain hupsusti, koska muuten olisi saattanut elon oppi jäädä saamatta. Olla ylpeä tekemistään virheistä ja olla harmittelematta. Iloistella vain että nyt opin ja tiedän, etten enää noin tee! Sitten kun seuraavan kerran tulee paha paikka, niin ei olisi osannutkaan, jos ei ekaa olisi ollut.

Eikun? Hankalaa.

Lukekaa tähän väliin uudelleen, mitä sanoin kohdassa Aa.

Ohjelma oli muutenkin aikast’ mielenkiintoinen, vaikka juontajan ja ohjelmankulun ajoittainen väkinäisyys hieman Tommyn puolesta ahdistikin. Mielenkiintoinen persoona kuitennii on Tomppasetä.

Sietää kyllä itseään,
kertoo muille syvimmistään,
ehkä saa jonkun ymmärtämään,
mutta muutu ei koskaan ihminen.

Maailma kyllä.

Mitä ajattelisi vanginvartija, sen vaimo, kansainvälinen media ja valtionmahti, jos kävisi seuraavanlaisesti. Kuolemaan tuomittu henkilö päättäisi riistää hengen itseltään. Langettaisi itselleen Kuolemantuomion ja kuristautuisi lakanoihin kylmässä sellissään. Olisiko hänellä siihen oikeus? Pitäisikö se kieltää? Jos kaikilla ihmisillä kaiken aikaa olisi oikeus kuolemahommaan? Tai jos ei, niin olisiko kuolemaantuomituilla erityinen asema – saisi murhata itsensä? Vai onko sittenkin niin, ettei kukaan saisi koskaan kuolla?

Toisaalta, niin kuitenkin aina välillä tapahtuu, halusimme tai emme.

Se on minusta vähän hassua, että ihmiset tappavat toisiaan. Koska sitten lopulta, meidät kaikki on tuomittu kuolemaan. Elämässä ja kuolemassa – sekä erityisesti siinä lyhyessä hetkessä niiden välillä, taitaa olla kysymys tyytyväisyydestä. Siitä, että kuolemamme hetkellä olisimme tyytyväisiä itseemme – sen lisäksi että ympärillämme olevat ihmiset pitäisivät meistä ja kunnioittaisivat meitä.

Istuin kouluun, jossa en osannut mitään koska osasin vääriä asioita liian hyvin. Tulin, näin voitin, enkä saanut mitään. Lopussa kiitos seisoisi, kun vain jaksaisi katsella esityksen loppuun. Käänsin sivua.

Löysin taiteet: steariinin katkuiset yöt, runoja lausuvat marionettinuket, kriittisen elämänkatsomuksen, ranskalaiset elokuvat ja venäläiset kirjailijat. Yskin muiden savua liian kovassa metelissä ja käänsin taas sivua.

Muistin intohimot, ihmiset ja oivaltamisen tunteen. Vai haluaisinko sittenkin elää kädestä suuhun? Nyt katson, saisinko vain tehdä? Osaan kaikenlaista.

Teen työtä ruuasta, kuten kaikki muutkin.

Ja pian tulee kesä ja olen ollut Minnan kanssa vuoden yhdessä ja sitten kaikki ovat iloisia. Siksi puhaltelen saippuakuplia ja kokeilen pientä intialaista leijaa. Näinä hetkinä elämä tuntuu taas aikast ihmeelliseltä. Voi kulkea ulkona leskenlehtiä sympatisoiden ja hetken tie on kevyttä hyräillen. Tiedättehän mitä ne sanovat rakkaudesta. Että ensimmäistä rakkautta luulee aina viimeiseksi, ja viimeistä ensimmäiseksi… Olisivatpa asiat joskus toisin, kun mitä ne aina ovat!

Oikeutta elämälle.

Ja vaudevau mitkä näkymät tästä avautuvatkaan! Blogi ei ainoastaan tarjoa uutta ulottuvuutta (tai “lisäystä”) tunneilla käytävään keskusteluun (mitä toisaalta tässä tapauksessa on aamuisesta ajankohdasta johtuen ollut vähän), vaan tarjoaa ikkunan kanssatovereiden ajatuksiin. Mitä luokkakaveri ymmärsi tänään tunnilla? Jäikö minulta jotain oivaltamatta, mitä muut tänään koulussa oppivat?

Kauan tunnettu fakta on, että projektityöskentelyssä omien aikaansaannosten esittely muille projektityöntekijöille sitouttaa projektityöntekijät varsinaiseen aiheeseen ja motivoi työskentelemään. Tässä tapauksessa puhutaan tietysti kurssista ja kurssilaisista.

Internetissä on vielä sekin aspekti, että eri medioiden (kuvaa, ääntä, videota) liittäminen omaan esitykseen on mutkatonta. Omaa kirjoittamista on mahdollista “laajentaa” myös linkittämisen avulla.

Saanen esitellä: filosofiaa – tervetuloa kommentoimaan & keskustelemaan.

Muumimaailmasta on tuttu semmoinen viisaus kuin “ihmisotukset pelkäävät monia asioita, mutta enimmäkseen toisiaan”. Se on niin kertakaikkisen totta! Siitä kirjoitellaan blogissa jos toises-sakin. Minkämoisilta murheilta oltaisiinkaan maailmanhistorian aikana vältytty, jos kekään ei pelkäisi ketään! Ei Adolf eikä Liberian presidenttikään. Mitä olisi Kuuban saarella nyt toisin ja olisivatko ihmiset onnellisia Venäjän maalla? (Eivätkö sitten ole?)

Sitten on ne Ameerikkalaiset, jotka kertoman mukaan pelkäävät kaikkea, itsekseen itseäänkin! Näin minulle sanottiin. (Se oli joku Kommunisti kuitenkin…)

— Tämä rauha ei ole luonnollista. Se merkitsee, että jotain kauheaa on tulossa. Rakas, Kampsu, uskokaa minua, me olemme hyvin pieniä — me ja meidän teekakkumme ja mattomme ja kaikki tuo, mikä on tärkeätä, tiedättehän. Se on kauhean tärkeätä, mutta sen yllä on joka hetki väistämätön uhka…

- Vilijonkka, “Näkymätön lapsi” (s.44)