Joki oli pieni, mutta villi. Järjestäjät kertoivat jopa 80% tyypeistä kellahtavan nurin. Nämä botskit olivat erityisesti kahden ihmisen istuttavana todella kömpelöitä ohjattavia.

Ajattelimme, että pöh moisia amatöörejä, useampaan kertaan meloneena tuskin kastutaan. Jätin tosin varmuudeksi puhelimen kotiin.

Ja hyvä niin.

Viisituntisen kelluskelun aikana paattimme oli vaarassa joutua uppeluksiin useita kertoja. Kaksi vaaratilanteista menikin sitten vähän liian pitkälle. Plomps! Ensin eteen oli kaatunut puu, jonka alittaminen ei käynytkään ihan niin näppärästi kovassa virrassa. Toisella kerralla olimme auttamassa vedenvaraan joutuneita kavereita, kun kellahdin kajakkimme päälle ja taas mentiin pulipuli. Uskomattoman vaikeaa saada sitä vesimäärää ulos sellaisesta kiposta!

Joki ei ollut syvä, joskin virtaus välillä melkoinen. Oli hieman koomista uida siellä vedessä kajakkia kääntämässä, kun sillalta turistit ottaa kuvia ja rannalta kaljotteleva nuoriso vain naureskelee. Nimenomaan koomista, ei ole noin hauskaa hetkeen taas ollut! Tai on mutta taaskin oli.

Sitten lähdin tässä eräs viikonloppu Puolaan suurensuureen Varsovaan liftaamalla, se kun on tuossa ihan nurkilla. Pääsin kyllä Varsovaan uskomattoman helposti, Liettuan toiseksi suurimmasta kaupungista Kaunasista yhdellä rekkakyydillä suoraan Varsovan kehätielle, mutta heti seuraavana aamuna lähdettiinkin ajelemaan takaisin pohjoiseen.

Rekkamatkan aikana sain nimittäin viestin viimekesäiseltä Saksalaiselta reissukaverilta, että hei lähetkös kajakilla jokea laskemaan? Pohjois-Puolaan! Jee! Ei ollutkaan ainakaan viikkoon tullut kelluttua vedessä taas.

Niin meitä siis oli yksi saksalainen, yksi Italialainen (voi mikä nössö mutta niin macho!) ja minä joka olin varautunut lähinnä Varsovan klubi-viikonloppuun. Makuupussi sentäs oli matkassa (toisin kuin Italialaisella, mutta joka sekin ihmeen kaupalla sieltä hengissä selvisi) ja telttapaikka järjestyi. Tällä kerralla kaikki jokeen kastautumiset olivat ihan vapaaehtoisia ja rauhallisluontoisia pulahduksia – koski oli todella tylsä virtauksiensa suhteen, mutta todella kaunis. Aivan liian turistinen tosin. Paljon meluavia Puolalaisseurueita.

Vietimme joella kaksi päivää ja aivan toisen päivän viimetunneilla törmäsimme erään mutkan jälkeen varsin erikoiseen kokemukseen. Hirveä lauma saksalaisia ja puolalaisia turisteja jumissa joessa kanoottiensa kanssa. Vesi oli sen verran alhaalla, että vedessä kasvava havupuulta näyttävä levä muodosti kymmenien metrien pituisen ja koko joen levyisen patjan. Siihen kun hyökkäsi kanootillansa, oli ihan jumissa kuin liftari Espanjassa. Vettäkin riitti yli pari metriä, mutta uida siinä muhjussa ei voinut. (Saksalainen kaveri kokeili! Hullu nainen!) Melkoisen työn takana oli hiljalleen nitkuttaa kajaakkia eteenpäin meloilla työntämällä, mutta kyllä se sakki siitä hiljalleen yli pääsi. Yhdessä nauraen ja monilla kielillä vitsaillen.

Kellukaa ihmiset!

No, Berliinin paarautatieasemalla (kun siella satuin olemaan) heitin randomilla lipunmyyjalle; koskas lahtis seuraava juna lahimpaan Puolalaiseen kaupunkiin? Tunnin paasta lahti ja siella sita sitten Szczecinissa oltiin illalla muutaman tunnin (ja kalliin saksalaisen junan jalkeen). Jumissa sikali ettei jarkevia yhteyksia mihinkaan suuntaan tuntunut liikkuvan, mutta se johtui vain siita ettei lipunmyyjat siella (Puolan seitsemanneksi suurin kaupunki kuitenkin hei, joku roti) puhuneet englantia ja halusivat vain paasta hipista nopeasti eroon. Seuraavanakaan ei lippua Liettuaan loytynyt, eika oikein mitaan muutakaan jarkevaa kansainvalisten tiskien myyjilta. Oijjoijoi oi! Litwa! Oli jarkevin vastaus josta jotain ymmarsin, kun tiedustelin etta miten paasisin Liettuaan.

Otin taas random-asenteen kayttoon ja katselin tovin mahdollisuuksia aikataulunaytolta. Varsovaan lahtisi kivaan aikaan joku juna. Sinne!

Olen nyt oppinut muutamia juttuja Puolan junista niissa yhteensa jotain 15 tuntia istuttuani. Ensinnakaan lammitys ei ihan aina toimi kaikissa junissa. Sitten on talvella aika kylma istua kuusi tuntia paikoillaan. Onneksi ravintolavaunusta saa halpaa kuumaa soppaa. Toisekseen ilmeisesti lahes kaikki junat pysahtyvat valtaosalla asemia, eivatka ne nyt muutenkaan kovin nopeasti eteenpain puksuta. Voin vain kuvitella miten hauskaa on istua kesalla halki Puolan kulkevassa junassa 10 tuntia ilman ilmastointia.

Sama homma oli Romaniassa viime kesana: liftaamalla paasee kolme kertaa nopeammin ja autot ovat ilmastoituja. Rahaahan siina nyt ei taas paljoakaan saasta, eika junalla liikkuminen kallista ole Puolassakaan. Saksassa sita kannattaa valtella. Niin ja Suomessa tietty.

Sitten junat ovat siita hauskaa mallia, etta ne ovat tayna koppeja, joissa on n. 8 istumapaikkaa toisiaan vastakkain. Varsinkin Varsovan asemalla on sitten aika ryysis, kun ihmiset haluavat ensimmaisena reissuporukalleen omat kopit ja muutenkin parhaille paikoille. Jos valttamatta haluat ikkunan viereen, niin ole todella valmiina ja vahan royhkeakin (niin ne on ne mammat muksujensakin kanssa). Se hyva puoli naissa koppijunissa on, etta penkit ovat tarpeeksi pitkia nukkumiseen, jos vain on tarpeeksi tyhjaa.

Varsovasta ei voine paljoa sanoa tassa. Ehka etta hauskaahan siella aina on. Rumahko jattikaupunki pilvenpiirtajineen, mutta ihmiset! Hienoja ihmisia! Time Cafe on sita paitsi ihan paras baari.

Nyt olen Liettuassa, Vilnassa hetken. Seuraavaksi liikahdan kohti Suomea, ilmeisesti nyt sitten ennen torstaita jopa.

Kun sitten astelee kuuluisimman tuhoamisleirin porteista sisään, on olo kuin taivas vetäisi synkkään mustaan pilveen ja edessä olisi musta muuri pelkkää kuolemaa ja ahdistusta, vaikka aurinko paistaisi ja nurmi olisi vihreää. Sitten ymmärtää.

Katsellessaan kymmeniä tuhansia kenkiä – tarkoitan oikeasti kasoittain, kuvittelematon lukema pelkkiä kenkiä – sitä syöksyy jonkinlaiselle synkälle ja epäuskoiselle matkalle ihmismieleen. Se ahdistus lyö vastaan kovaa ja vasta kun museosta pääsee pois, voi taas hengittää.

Alueet ovat ilmaisia ja voit vapaasti kierrellä siellä, mutta myös opastettuja kierroksia järjestetään. Olin yksin ja kävelin rakennuksia läpi rauhassa. Oppaalta kuulisi kaikenmoisia tarinoita ja yksityiskohtia, mutta oikeasti, huoneellinen kuolleiden ihmisten hiuksia ei tarvitse mitään selittelyjä.

Leirien välillä kulkee ilmainen bussikyyti, mutta se menee niin harvakseltaan, että liftasin edes takaisin 3km matkan leirien välillä. Toiseen suuntaan istuin turistibussissa ja toiseen italialaisen oppaan pikkuautossa.

Leirien jälkeen aurinko paistoi taas, nurmi oli vihreää. Ostin jäätelön.

Huomenna menen Tsekkiin ja yritän opetella lausumaan maan nimen edes englanniksi, ehkä puolaksikin.

KL Auschwitz II Birkenau

Tuhkalampi.

Raunioita.

Nukkumatiloja.

KL Auschwitz I

Hirttolava.

Aitaa.

Liftaamassa Kraków - Oświęcim. 27.7.2009

Alueen historia on kammottava ja huomenna otankin hirmuvaltaa sarvista kiinni. Olen kuukauden ajan kuullut puolalaisilta ja muilta reissaajilta kokemuksista; “Se oli kammottava kokemus käydä siellä leireillä.” / “En halua enää koskaan takaisin sinne!” “Oi itkin vain jatkuvasti…” / “Se oli masentava päivä”. Olen menossa yksin koko päiväksi, rauhassa ja rohkeana.

Olen tässä kuukauden aikana katsellut viisiosaisen BBC:n “The Diary of Anne Frank”. Pelkkä TV-ohjelma oli jo aikast’ masentava. Pelkkä ohjelma! Osa päiväkirjan hahmoista kuoli lopulta 1945 mm. Auschwitz-Birkenaun leirillä.

Matkasin tänne Krakovasta (70km) liftaamalla pikkuteitä. Olisi siinä ollut neljäkaistainen A4:kin, mutta tylsäähän se sellainen kun koko päivä aikaa noin lyhyeen matkaan. Siispä pienille teille! Niillä saa odotella joskus tunninkin, mutta mikäs siinä kun Putro laulaa kuulokkeissa ja se tähtikin loisti siniseltä taivaalta taas polttavana.

Loppumatka vasta jänskä olikin. Kaksi luontovalokuvaajaa noukki miut kyytiin ja jätkät tiesï tosi upean maisemareitin hiekkateitä pitkin, komeiden lintuvesien lävitse. Siellä hissuksiin wolkkarilla ajellessa tuli taas mieleen; miks hitossa mä bussissa hikoilisin? Perillä nää jätkät ei tyytyneet siihen, ettei mulla ollut yösijaa vielä. Ajelua kulttuurikeskukselle, soittelua hotelleihin (taas pieni kaupunki ilman hostelleja) ja kas vain hetken päästä miut kyydittiin halvimpaan mestaan. 75 zlotyä hotellista! Hostellista saa maksaa yleensä 50-60zl ja hotellista 150-200zl. Ny on halpa.

Minulla oli se Jänskä juttu Krakovan hostellista, kuten vihjasin. Tein täällä yhden päivän töitä! Kun tultiin Jonnan kanssa Slovakiasta takaisin Krakovaan, tsekattiin netistä hostelli rautatieaseman läheltä, koskapa Jonna lähti junalla/bussilla takaisin Suomeen. Paikkaa ei meinannut löytyä, koska se oli vielä niin uusi, ettei kylttiäkään ollut kadulla. Oltiin kolmannet check-innaajat. Lopulta päädyin tekemään hostellille nettisivut, semmoiset ihan simppelit ja tosi pikaisesti. Tienestimilellä tuota ei voi ottaa, Puolan zloty on niin heikko. Idea vaan oli niin kreisi, että pakkohan minun oli. Kas tuossa: www.wtfkrakow.com/ (logo ei ole miun suunnittelema). Sain kuulla yhdeltä Australialaiselta, että minun kirjoittamat enkkutekstitkin on ihan kelpo kieltä. Lievää rohkaisua siihen suuntaan, että uskaltaisin ilmaista blogiinkin itseäni englanniksi.

Kofolaa (Slovakialainen cola-limppari) Slovakiassa, Kosice 20.7.2009

• Täällä ei ajella pyörillä, koska ne varastetaan aina eikä pyöräteitä juurikaan ole
• Kukaan ei rullaluistele
• Järvissä ei ui pieniä ahvenia ja särkiä
• Ylipäätänsä nähdäkseen järven, täytyy hypätä junaan ja maksaa pääsymaksu uimarannalle
• Öisin on lämpimämpää kuin Suomessa päivällä
• Metsissä ei voi telttailla noin vain
• Marjoja ei poimita metsästä vaan ostetaan tienvarsilta mummoilta
• Yhä maaseudulla mummo lypsää lehmää apunaan jakkara ja peltiämpäri
• Juuri kukaan ei kuuntele rokkia tai punkkia
• Yleensä hanavesi maistuu niin pahalle, että on parempi juoda pullovettä
• Leipää voi ostaa pienistä leipomoista

Dwarin (saksalainen, josta mainitsin) kanssa vierähtikin sitten liftatessa ja Krakovassa (Puola) seikkaillessa lähes viikko. Leikin turistia (ihan kun en muka oikeasti olisi) ja kävin elämäni ensimmäisellä sight seeing -kierroksella. Kestin puoleenväliin ilman migreeniä. Seuraavana päivänä tsekkasimme suolakaivokset Krakovan ja olenkin nyt lähettänyt tekstiviestin 200 metrin syvyydestä maan alta.

Muutoin olen lähinnä istunut puistoissa ja mitannut astellen Krakovan öisiä katuja. Turisteja on, mutta kun täällä viettää yli viikon, löytää talonkulmat ja kellaribaarit joista juuri itse välittää. Paikallisiin ihmisiin on tullut oltua vähemmän yhteydessä, mitä nyt muutamia iltoja istunut ulkona. Ainakin on taas oppinut, että yksin matkustaminen on parhautta. Vain sillä muotoa tulee juteltua vieraille ihmisille ja hakeuduttua kaikenlaiseen kummalliseen ja mielenkiintoiseen seuraan.

Tällä hetkellä siis olen taas Krakovassa, hostellissa johon liittyy yksi toinenkin tarina, mutta kerron siitä myöhemmin.

Samana päivänä kun Dwari lähti eteläisen Puolan vuoristoon, tuli ystäväinen Suomesta Krakovaan moikkaamaan mua. Jonna on reissannut Espanjaa, Ranskaa ja Sveitsiä, mutta matkalla Suomeen hällä oli tovi aikaa. Siinä olimme Krakovassa ilman suunnitelmia ja yli viikko aikaa edessämme, joten kehitimme suunnitelman; mennään Slovakiaan! Joo!

Slovakian ja Puolan rajalla ei sillein hirveesti liikennettä kahdeksalta illalla. 18.7.2009

Neuvostorakentamista. Košice, Slovakia 20.7.2009

Hienointa Slovakiassa on kuitenkin luonto. Hauskoja mäkiä, komeita metsiä ja valtavan kauniita vuoria. KoÅ¡icesta reissasimme (ihan vain bussilla) “Slovakian paratiisiin” – kansallispuistoon, josta olimme bonganneet mielenkiintoiselta kuulostavan jääluolan. Vaan kas päädyimmekin epähuomiossa väärällä bussilla eri puolelle suurehkoa puistoa. Näinpä luola jäi näkemättä, mutta tapasimme kaksi Kanadalaista, joiden seurassa pari päivää kansallispuiston toisella laidalla kului oikein mainiosti. Kävelimme itsemme uuvuksiin niissä komeissa maisemissa ja kaiken täydellistää hyvä Slovakialainen sienisoppa ja pimeän metsän tähtitaivas.

Vielä niistä ötököistä, kun niitä siellä nyt kuitenkin kuvittelette. Herättiin yöllä Krakovan hostellissa (ennen Slovakian reissua) siihen kun jokin puree. Neljältä yöllä löydettiin sängyistä vaeltamasta pieniä ja isoja ötököitä. Täitä! No vähän kutittikin nukkumaan mennessä. Vauvaötököitä ei tuliaisiksi onneksi saatu. Onneksi viereisessä huoneessa oli tilaa ja tuokin muisto jäi menneeseen.

Reggaeland. PÅ‚ock, 11.7.2009

Telttakylässä ihmiset saavat unta vasta neljän jälkeen, kun viimeinenkin musapaikka hiljenee. Kaupungissa ei ole hostelleja ja vain kymmenisen couchsurfing -tyyppiä, joten ensimmäiset yöt vietin hotellissa – ahh, kunnon sänky ja toimiva suihku pitkästä aikaa. Vähän kuin loma keskellä lomaa. Yö hotellissa maksaa halvimmillaan 30 euroa, mikä on paikalliseen tasoon tottuneelle kallista. Hostelliyö maksaa 10-13 euroa. Viimeinen yö teltassa, sillä sain kaikki arvokamat yhteen autoon lukkojen taakse. Telttaan ei olis uskaltanu jättää konetta yms rompetta.

Nyt vähän myöhäistä lounasta ja sitten taas lavan eteen. Tällä kertaa miulla on jopa suunnitelmia ainakin kolmeksi päiväksi! Huomenna liftataan yhden saksalaisen tytön kanssa (takaisin) Varsovaan, jossa on jo poikkeuksellisesti majapaikka valmiina. Sieltä sitten jatketaan edelleen Krakovaan seuraavana päivänä. Täältä on nelisensataa kilometriä Krakovaan – matka jonka voisi liftata yhdessä päivässä jos lähtisi aamulla. Huomenna ei kuitenkaan herätä aikaiseen, ehei.

Keskustassa uutta ja vanhaa

Palmu keskustassa? (klikkaa suuremmaksi)

Lopulta aina joku ottaa kyytiin.

Liftari on kärsivällinen. Kylä kylältä sitten etenin tähän suurimpaan; Varsovaan. Puolan tylsään jättiläiseen, joka ehkä sykkii vuorokauden ympäri pienten pilvenpiirtäjiensä ympärillä, mutten vielä ole huomannut minkäänlaista puolalaista särmää. Särmää, josta olen oppinut pitämään. Sellainen Tokion kaltainen sykekin on täällä kuitenkin aika laimeaa. Sen suhteen odotan mielenkiinnolla Berliiniä.

Viimeyön vietin Hostellissa, koska saavuin tänne niin myöhään ilman yösijaa. Ulkona satoi vettä ja jouduin kävelemään kolme kilometriä, koska en jaksanut selvittää julkisten liikennöintiä ilman nettiä. Hostellit ovat aina yhtä tylsiä. Loppuviikoksi joku paikallinen tyttö tarjosi yösijaa, kun kyselin couchsurfingista, joten nyt voinee viimein rauhassa ottaa tuntumaa kaupunkiin. Tämän päivän olen ottanut tuntumaa lähinnä mittaamalla pitkiä katuja etsien langatonta verkkoa (vaikeaa) ja syötävää (helppoa). Haltuunotto on jatkunut pari tuntia vain puiston nurtsilla maatessa. Kirsikoita, leivoksia ja banaaninektaria. Aurinkoa keholle, jottei käsivarren kontrasti pääsisi enää valtavammaksi (on jo).

Varsovalla on perjantaihin asti aikaa tehdä minnuun vaikutus. Joo, lyhyt aika näin isolle kaupungille. Tänään sitten niitä lautapelejä puolalaisten kanssa.

Samuli Putron levy soi.

Siispä, tänään Varsovaan! Tää on nyt taas vähän päähänpisto, eilen pohdin että voisin hengailla vielä ToruÅ„issa muutamia päiviä ja siirtyä suoraan Reggaefestareille PÅ‚ockiin, kun moisen tapahtuman netistä bongasin. Sekopäisiä nämä Puolalaiset paikkojen ja ihmisten nimet. Tuokin pitäisi lausua “puotsck”. Lisäksi tiistaina olisi tiedossa Varsovassa lautapelailua CouchSurfing-tyyppien kanssa.

Mitä siinä kaupungissa nyt sitten on hirveää? Toisen maailmansodan aikaan se käytännössä tuhottiin maan tasalle. Varsovaa ei enää ollut. Kaupungissa on jopa “vanha kaupunki”, mutta edes asukkaat eivät aina tajua, ettei se ole oikeasti vanha. Sellainen samanlainen sympaattisuus ja kauneus kaduilta puuttuu, koska kaikki on “uutta”. Kaupunkia luonnehditaan kylmäksi, bisnesmäiseksi, lasiseksi ja tylsäksi. Ihmisistähän se sitten lopulta aina on kiinni.

Ravintolaan sensijaan kuluu yleensä 2-3 euroa kunnon ateriaan. Namnam!

Meikä menee nyt ja ostaa vähä bratwurstia. Moro!

Puolassa tanssivat tätä kuulemma häissä, tänään kuitenkin vain tuossa sisäpihalla:

Pidempään matkanneet tietänevät sen tunteen, ettet ole ihan täysin varma mitä olet tekemässä ja missä olet. Se ei ole koti-ikävää tai eksyksissä olemisen fiilistä, vaan ihan omanlaisensa tunne. Viikon jälkeen tunne hävisi. Matkalla oleminen tuntuu täysin luonnolliselta ja tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä. Uusissa paikoissa on mahdollista saavuttaa kotoisa fiilis. Kun sitten myöhemmin palaan kotiin, on siellä varmasti vastassa uusi samankaltainen tunne.

Nyt olen vanhassa ja kauniina säilyneessä kaupungissa, Toruńissa ja maa on siis Puola. Hämmentävää, että talo jossa yövyn, on rakennettu 1600-luvulla. Rappukäytävä on rakennettu puusta. Viereisellä katolla kasvaa puu.