Sit piti nähdä kaksi brazilialaista ja yhden valkovenäläisen piti tulla kylään. Ei tullu kylään ja brazilialaiset katos johonkin yöhön. Mut istuin pubissa kivan liettualaisen kanssa aamuyöhön pohtimassa et mitäs sitä sit isona tekis.

En ottanu taksia vaan jäin yöks. Aamulla trollikassa hoksasin et mun kengät ei oo oikeasti talvikengät, koska Berliini. Villasukat kuivuu ny patterilla.

Nyt mä vaan juon kahvia ja oon iloinen kaikista kavereistani jotka ei tiedä mitä niistä tulee isona, vaikka ne olis 30. Just siks ne on ihan parhaita.

Žvėrynas, Vilnius, Lithunia

En tiedä kauanko aion Vilnassa asua. Kysyjille olen heittänyt että ehkä ainakin vuoden. Isä totesi jo puhelimessa kysyvään sävyyn “päätit sitten juurtua sinne?”.

En mä mihinkään ole päättänyt juurtua. Oikeastaan päinvastoin.

Monet haaveilevat avoimesti jossain eksoottisemmassa paikassa asumisesta, mutta harva uskaltaa paikkakuntaa edes kotimaassaan vaihtaa. Se ei pelkästään tarkoita sosiaalisen ympäristön muutosta vaan media-alalla myös ammattiin liittyvän verkoston melko massiivista uudelleenmuodostamista.

En Baltian maihin tosin ole ikinä suunnitellut muuta kuin harrasteprojekteja tekeväni. Esimerkiksi Liettuan Vihreä puolue, Euroopan liftausympyrät ja HUB Vilnius vaikuttaa tällä hetkellä varsin vinkeiltä ajanvietteiltä. Mun työt on edelleenkin Helsingissä – jossa en vielä koskaan ole asunut.

Suomen tutussa ja harmaassa aamuruuhkassa on oikeasti aika hankalaa löytää sitä sisäistä Tiibettiä. Kahvin piristämänä rännässä taivaltaminen kohti näyttöpäätteiden valaisemaa jokapäiväistä kahdeksantuntista kiirettä ei ehkä sitten kuitenkaan ole sitä väkevintä elämää, eikä se suurin seikkailu johon kaipaan. Sen seikkailun polut ja kahvilat on jossain ihan muualla.

Palat siis loksahtelevat kohdillen. Nyt on pysyvä asumus Vilnassa ja sain juuri uuden mainion työpaikankin. Teen AD:n hommia etänä Suomeen.

Tästä tulee kyl yks kauneimmista syksyistä ikinä! Paljon parhautta.

ZZRrrrrhhhhhrrrrr... (Wikipedia)

Heinäkuun alkupuolella voimaan tullut muutos pysäkkirutiineihin oli koominen. Busseihin ja trollikoihin täytyy nykyään mennä vain etuovesta ja lippu/matkakortti täytyy näyttää kuljettajalle. Vähän väliä on joku mummo jäänyt pysäkille, kun on vain kiukutellut suljetun keskioven takana bussipysäkillä. “Kyllä tästä ennen pääsi!”

Uutta rutiinia on kansalle esitelty televisiossakin:

Voi kun joskus näkisikin noin iloisesti hymyilevän bussikuskin! Liettua ei todellakaan ole mikään asiakaspalvelun ihmemaa. Videolla näkyy myös hieno punainen, mekaaninen lipunrei’itin! Sillä merkataan lippu käytetyksi; jokaisella ajokilla on oma reikäyhdistelmänsä.

Pysähdysnapit löytyvät busseista ja uusista trollikoista, mutta niillä ei tee mitään. Kaikki bussit pysähtyvät kuitenkin kaikilla pysäkeillä.

Lipuntarkastajien punaisia pakuja näkyy liikenteessä jatkuvasti ja tarkastukseen törmää todella usein. Yhden matkan lippu maksaa kioskista ostettuna vain 2 Lt (0,6 €), kuljettajalta 2,5 Lt (0,7€).

Alennuksia saa kuitenkin erilaisilla perusteilla, mm lippu puoleen hintaan jos:

Persons who have suffered from 1939-1990 occupations – political prisoners and exiles and former prisoners of ghettos, concentration camps and other types of suppression camps

Vilna on hauskasti sijoittunut; täältä pääsee nopeasti Puolaan Varsovaan, Riika on ihan tuossa nurkilla ja Liettuassakin riittää näkemistä. Valko-venäjän diktatuurinen tasavaltakin tossa.

Kerran lähdettiin fillaroimaan kämppiksen vanhempien luokse reilun 30 kilometrin päähän Vilnasta, pieneen puolankieliseen kylään. Huikea paikka! Talot harmaan haaleita ja tiet kuoppaista hiekkasavimuhjua. Peltoja ja heinäseipäitä. Lehmiä.

Perinteisen kylmän borsch-keiton jälkeen oli hyvä kopata aidanviereltä pienet, n. 1×1 metriset styroksiveneet. Sellainen tukeva laatikonpuolikas, vanhoja tehtaan pakkausmateriaaleja, tai jotain. Suunnattiin joelle ja !! kelluskelemaan! Oli jo yö ja täysin pimeää, kun innoissamme (meitä oli sellainen mukava kahdeksan tyypin porukka) laskimme puukeppien kanssa ohjaten pitkin kiemurtelevaa joenvartta.

Laulettiin lauluja, joillakin oli juomisia ja puut kurkottelivat yllä ja välillä niitä oli esteinä eteen kaatuneenakin. Sitten kierrettiin tai yritettiin kömpiä yli. Kului pitkiä toveja vain hiljaa laatikoissa maaten, yhtenä kelluvana venerykelmänä loistavaa tähtitaivasta katsellen.

Kun aamuyöllä tallustimme valtatietä pitkin väsyneinä, mutta hilpeyttä tihkuen takaisin kylään nukkumaan, ajattelin, että hitto kaikkeen kreisiin joutuukin kun tutustuu ihan parhaisiin tyyppeihin. Arvatkaapa mitä tehtiin taas seuraavana päivänä uusiksi!

Meidät sitten jo tosin yllätti ukkosmyrsky ja kökötimme pienissä paateissa kelluen kaatosateessa varmaankin aika säälittävän näköisinä hyvän tovin, kunnes lopulta päädyimme rantautumaan jollekin pellonlaidalle. Joukko kyläläisiä vietti kyläjuhlaa sadetta ison katoksen alla pitäen. Oli varmaan aika näky kun kömmittiin sieltä joentörmältä paatteinemme lämmittelemään.

Kuvaaja nkzs, sxc.hu.

Länsimaalaisen luontosuhteen vinksahtaneisuuteen on helppoa yhtyä – kyllä, 60-luvun jälkeen tietämys luonnon antimista ja niiden hyödyntäminen onkin kokenut hurjaa takapakkia. Einesmössöt ovat suositumpia kuin koskaan. Ihmiset ovat pääosin sitä mieltä, että on terve ja hyvä juttu käydä pomimassa marjoja ja sieniä omaan käyttöön. Harva näin kuitenkaan tekee ja kun ihminen poimii nokkosta syötäväksi tai etsii yrttejä kurkkukipuun, pidetäänkin sitä yhtäkkiä huuhaana. Ääripäiden näkeminen on helppoa ja jostain syystä ihmiset kovin herkästi hylkäävät ajatuksen, jossa ns. “länsimainen lääketiede” ja perinteinen luonnon raaka-aineiden hyödyntäminen nähdään toisensa pois sulkevina erillisinä maailmoina. Näin ajattelevat voisivat perehtyä vaikkapa Asetyylisalisyylihapon – paremmin tunnettu nimellä “aspiriini” – historiaan.

Homeopatian yhdistäminen ja rinnastaminen vuosisatoja vanhaan tietämykseen luonnon antimista on minusta loukkaavaa ja vain edistää aiemmin kuvattua huuhaa-ajattelua. Uskomushoitojen kannattajat, erityisesti homeopaatikot, ovat viimeaikoina lähteneet Suomessa esittelemään uskomuksiaan arkitietona oleet huomattavan äänekkäitä tieteen vastustajia. Tai eipä niistä oikein ota selvää kun välillä vastustetaan kaikkea tiedettä ja välillä väitetään omien uskomusten nimenomaan olevan tiedettä.

Kaikki se väittely kulminoituu ihan samanlaiseen argumentointiin, kuin uskovaisten kanssa väittely; tietäminen olisi ihan yhtälailla “uskomista” kuin mikä tahansa uskontokin, kukaan ei siis oikeasti voi “tietää” ja totuus on täysin subjektiivista. Lause joka on täysin höpölöpöä, mutta johon monilla tuntuu olevan vaikeuksia vastata yhtään mitään, koska se on kuitenkin osatotuus. Tosiasiat kun voivat olla riippumattomia erehtyväisestä ihmismielestä ja asioiden kokeminen on aina henkilökohtaista, mikä välillä voi teettää vähän ongelmia ja totuusfilosofisia kysymyksiä.

“Tieteeseen ei pidä luottaa täysin ja tiede on erehtyväistä!” kuuluu argumentti. Niinpä, tieto tai totuus voi olla väärässä, tiede voi erehtyä, kyllä. Tiedon luonteeseen nimenomaan kuuluukin että sen voi todistaa vääräksi. Tai oikeaksi. Uskomukselle en voi tehdä kumpaakaan. Uskomus voi toki olla oikeassa – mutta samalla tavalla se voi olla väärässäkin. Kuten yleensä on asian laita, jos on kumma tarve uskomusta tieteenä esittää. Samat ihmiset vaativat jopa samassa lauseessa “sokeasta uskosta tieteeseen” luopumista ja sokeaa uskomista uskomushoitihin.

Useimmat uskovaiset ja uskonnot ymmärtävät tämän ja pääosin hyväksyvät tieteen tieteenä ja uskonnot – no, moraalisena satuiluna johon sitten vain päättävät fiilispohjalta uskoa. Homeopatia iloisesti sekoittaa henkimaailman tieteeseen.

On vaikeaa sanoa, syyllistyykö äiti pahoinpitelyyn jos jättää lapsensa angiinan ilman toimivaa hoitoa, jos äiti aidosti uskoo homeopatian nimenomaan hoitavan. Sama äiti voi kuitenkin pitää esim. jehovien uskonnollista, henkistä väkivaltaa tuomittavana.

Onneksi kaikki eivät ota maailmaa turhan vakavasti.

Palataas tähän aiemman artikkelin seksuaalivähemmistöasiaan sittenkin vielä. Olen pitkään ollut erityisen kiinnostunut ihmisoikeustilanteen seuraamisesta maailmalla ja toisaalta meillä Suomessa.

Suomalaisten uusnatsien uusin tempaus ja aiempi kaasuisku Helsinki Prideen on herättänyt poliitikot kommentoimaan asiaa. Olen todella iloinen, että Suomessa oikeiston näkyvä edustaja ottaa selkeästi kantaa seksuaalivähemmistöjen puolesta. Stubb myös toimi Helsinki Priden suojelijana ja piti mm. avajaispuheen. Myös Helsingin pormestari oli näkyvästi tapahtumassa mukana ja kaupungintalon saloissa liuhuivat sateenkaariliput. 70-luvulta alkaen Suomessa on otettu valtava askel lähes keskiaikaisesta ilmapiiristä. Todella jees! Ei tapahdu ihan joka kolkassa maailmaa.

En ole varma onko tämä uusi taktiikka vai ei, mutta muutamat poliitikot ovat antaneet ymmärtää hyväksyvänsä ko. vähemmistöt sinänsä, mutta toivovansa etteivät he pitäisi meteliä oikeuksistaan. Homo siis saa olla, kunhan siitä vaikenee ja pysyy piilossa.

Räsänen (KD) ilmaisee olevansa huolissaan nykyisestä, sallivampaan suuntaan kulkevasta kehityksestä:

Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?

Todellinen, Kristillisdemokraattinen rimanalitus sattui kuitenkin Jyväskyläläiseltä Asmo Maanselältä (KD) tänään Keskisuomalaisessa. Pride-paraati on myös provokaatio:

Jos vähemmistö sopeutuu, niin tällöin valtaväestön edustajan ei tarvitse hyväksyä vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, mutta ei niitä silloin tarvitse vihamielisesti vastustaakaan. Ne eivät silloin uhkaa ketään.

Maanselkä siis hyväksyy uusnatsien tekemät iskut – on ihan ok vastustaa vähemmistöä vihamielisesti?

Haluaisinkin kuulla mitä mieltä Maanselkä olisi kristinuskoa rajoittavista laeista maissa, joissa kristinusko on “vähemmistön outo ja vieras elämäntapa”. Haloo: jos vähemmistö sopeutuu, tarkoittaa se ko. arvojen häviämistä ja oikeuksien menetystä. Nämä vähemmistöt pitävät meteliä oikeuksistaan, joita heille ei Suomessa ole suotu – toisin kuin monissa muissa EU-valtioissa. Sitä kutsutaan yleensä ihmisoikeuksien puolustamiseksi, ei väkivaltaan provosoinniksi.

Maanselkä on kovin, kovin peloissaan:

Marginaali ei saa tuhota perinteistä suomalaista avioliittoa, uskonnonopetusta, suvivirttä, joululauluja vaan meillä on tehtävänä säilyttää uskonnollisperusteinen perinne sekä instituutiot elinvoimaisena tuleville sukupolville.

Millä tavoin vaikkapa homoavioliitto “tuhoaa” perinteisen avioliiton? Eivät seksuaalivähemmistöt mitään homovaltakuntaa ole perustamassa. Maanselkä saisi edelleenkin pysyä uskossaan ja naimisissa vaimonsa kanssa joululauluja laulellen.

Portti Ukrainaan -blogissa Arawn käy mielipidekirjoituksen läpi hieman perusteellisemmin, mm.:

Avuksi tosiaan olisi, jos vähemmistö kunnioittaisi enemmistön arvoja – mutta toisaalta se ei voi tarkoittaa sitä, etteikö vähemmistö saisi tavoitella tasa-arvoista asemaa enemmistön jäsenten kanssa. Erivapaudet ja -oikeudet ovat sitten asia aivan erikseen ja useimmitenhan maahanmuuttajien vaatimukset koskevat sellaisia asioita eivätkä sitä, että he saisivat toteuttaa itseään tasa-arvoisesti enemmistön edustajien kanssa. Omaa uimahallivuoroa ei oikein voi verrata avioliittoon, sillä jälkimmäisessä seksuaalivähemmistö vain hakee samaa oikeutta, joka enemmistöllä jo on, kun taas uimahallivuoron kohdalla muslimit hakevat itselleen etua enemmistöön nähden eli jotain sellaista, mitä enemmistölläkään ei ole.

Aiemmin linkkaamassani Sofi Oksasen kolumnissa Oksanen viittaa Liettuassa noin vuosi sitten voimaantulleeseen lakiin, joka käytännössä kieltää homouden esittämisen ja siitä kertomisen mediassa. Laissa on kyse tismalleen samoista peloista, jotka tällä hetkellä ohjaavat Kristillisdemokraatteja. En ihmettelisi, vaikka sieltäkin löytyisi kannatusta “perinteisiä perhearvoja” “suojeleville” laeille.

Oksasen kolumnin ainoa vika minusta on, että se vähättelee Suomen iskuja sillä perusteella, että jossain asiat ovat huomattavasti huonommin. Kyllä, perspektiivi on hyvä säilyttää, mutta Suomen erityisen salliva ilmapiiri tekee iskuista sitäkin vakavempia. Suomenkaltaisissa maissa väkivaltaiset iskut Pride-kulkueita kohtaan ovat harvinaisia.

Nettikeskusteluissa nyt näkee vaikka mitä. “Homofobia on biologista”-tyylisiä kommentteja on kuitenkin hälyttävän paljon. Ei ole, se tulee kasvatuksesta ja kulttuurista. Ei ihminen mikään erityinen poikkeama luonnosta ole, jossa muillakin nisäkkäillä esiintyy homoutta ja seksiä muussa kuin lisääntymismielessä.

Samaan aikaan Islannissa muutes mentiin naimisiin; Islannin pääministeri naimisiin ensimmäisten homoparien joukossa.

Kuva Helsinki Pride 2010 pressikuva

Sofi Oksanen kuitenkin summaa kolumnissaan kaiken niin hyvin yhteen, ettei minun tarvitse kuin linkittää.

Zamora sin Castilla (Zamora ilman Castillaa)

Matkasin Madridista yli kolme tuntia bussilla Zamoraan luoteis-Espanjaan. Pysähdyttiin pienessä Tordesillas nimisessä paikassa tauolla. Bussiaseman seinässä lukee iso musta spreijaus “Castilla libre” ja “Castilla no España SCR”.

Ilmeisesti maassa on lakeja ja byrokratiaa, joka vaikeuttavat alueelta toiselle muuttamista – eikä sillä ettäkö ihmiset niin paljoa edes haluaisivat liikkuakaan. Yksityiskohtia en tunne.

Liftaaminen Espanjassa on muutes ihan ok. Ainakin lyhyen (Salamanca-Ávila) kokeilun perusteella. Kylttiä kannattaa käyttää, kuten kaikissa maissa joissa liftaaminen on hieman hankalampaa. Usein Portugalissa ja Espanjassa liftaamista parjataan mahdottomaksi. Odotan mielenkiinnolla tarinoita elokuun Euroopan liftarimiitistä Portugalissa! Paikaksi on valikoitunut Sines.

Espanjassa nauroivat kun kerroin, että Suomessa yökerhot sulkevat neljään mennessä.

Tässä lähellä on iso ostoskeskus (Panorama, 9 SaltoniÅ¡kių gatvÄ—) ja se on sinänsä aika tylsä, mutta siellä on yksi kiva paikka. Nimittäin automaatti, josta saa kahdella litalla (~50 senttiä) litran maitoa “suoraan tuottajilta” ja tuoreena.

Maitokone

Maitopullo

Tuosta vasemmasta laatikosta ensin tyhjä pullo koneeseen putken alle, kolikko sisään ja lorilori.

Aika jees homma!

Kyyti. Tauolla Riikassa.

Vilna-moottoritien alku Panevėžysissä. Aurinko nousee, usvaa pellolla.

Bussipysäkki - miljoonan tähden hotelli. Oli ihan lämmin.

Trollikassa sataa.

Minähän en ole kovin mukavuudenhaluinen, olen osoittanut itselleni kaikenlaisilla jännilla seikkailuilla. Pidän valtavasti laiskottelusta, mutta kun vaaditaan sitkeyttä, olen siinä ihan hyvä. Urheilussa en koskaan pärjännyt joukkuelajeissa tai lyhyissä spurteissa, mutta pitkään kestävissä yksinsuorituksissa olin ihan ältsin hyvä, ihan paras.

Kuinka näppärästi siirtyminen Liettuaan Vilnaan onkaan käynyt, yhtä pientä vastoinkäymistä lukuunottamatta, joka sekin oli ihan oma vika. Siitäkin koitui toisaalta vain seikkailua.

Kämpän löysin vuorokaudessa, tosi kivalta alueelta, liettualaisittainkin edullisella vuokralla, hyvän ystävän kämpästä. Tarvitsen työpöydän – kappas vain toisella kaverilla on moinen myynnissä. Tarvitsen näytön – oho kolmannella kaverilla lojuu nurkissa ylimääräinen.

Kun sitten lähdin Tampereelta liftaamaan ja pääsinkin yhdellä kyydillä Helsinkiin, ajattelin että kyllä tässä vielä ehtii johonkin matkalle jumiinkin jäädä. Lautta lähti juuri sopivasti heti kun Helsinkiin pääsin. Tallinnassa vain kävelin hyvään liftipaikkaan kuskaavan bussin pysäkille ja oho siinähän se.

Ensimmäinen kyyti viidessä minuutissa, vain 10km, mutta kuski ei sitä osannut lähtiessä ilmaista koska puhui vain turkkia. Iloinen veikko. Seuraavaksi pysähtyy rekka, jei! Jaahas, ei puhu tämäkään viroa, suomea tai englantia, mutta venäjää. Oho, kyyti Panevėžysiin Liettuaan! Käytännössä lähes koko matka Tampereelta Vilnaan siis kahdella kyydillä.

Matkalla soi venäläinen klubimusaa soittava radiokanava, joka oli vähän niinkuin Latvian tiet. Huonolaatuista ja aika vauhdikasta meininkiä. Sekä tiet että radio pitävät hereillä pitkälle yöhön ajaessa. Haaveilen seikkailuista: Virossa bussipysäkkiä koristaa graffiti “vamos a Madrid”.

Hahmottelin aikatauluja aluksi siten, että pääsisin illaksi Riikaan, josta voisin jatkaa su-aamulla Vilnaan. Kyyti oli kuitenkin menossa vain reilun 100km päähän Vilnasta, eihän tätä voi missata! Mutta oho. Kello oli yli kaksi yöllä, kun kuski jätti minut kaupungin toiselle laidalle motarinalkuun, kuten toivoinkin. Säkkipimeys. Onneksi on taskulamppu ja heijastimia rinkassa. Olisi siinä hotellikin ollut, mutta jos jatkaisin auringon noustua, ei olisi mieltä maksaa ~50 euroa muutaman tunnin unista, kun Vilnassa odottaisi oma suihku ja peti.

Pimeydessä ei voi liftata, mutta kappas tuossahan onkin bussikatos! Ei mitkään makoisimmat yöunet siinä penkillä makuupussi peittona kaikki kledjut päällä, mutta kyllä siinä ihan oikeasti lämpimän kesäyön tavallaan mielellään vietti. Vähän kuin laavussa. Niin ei täällä sillä tavalla pelota, kun sitä mietitte kuitenkin.

Heräsin aamulla auringonnousuun ja kukonlauluun. Mummo pellolla lehmää lypsi, peltiämpäriin. Vain 700km Tampereelta, Euroopan Unionissa.

Kavereiden kanssa liikkeellä ajattelen muiden sietokykyä ja mukavuutta, enkä tuollaiseen yöliftistunttiin olisi lähtenytkään. Mähän olenkin sitkeä. Eihän tossa mitään. Aamulla liftionni tosin kääntyi lähes tyhjällä motarilla ja yli kolmen tunnin aamuliftauksen jälkeen hyppäsin parintunnin välein kulkevaan paikallisbussiin (joka tuli 5min siitä kun asiaa ajattelin) ja matkasin 7km Panevėžysin keskustan linja-autoasemalle. Siellä kun kyselin aikatauluista, lähti seuraava bussi Vilnaan 10min päästä.

Nyt olen odotellut koko päivän kaupungissa rinkan kanssa, jotta saisin avaimeni ihmiseltä joka tuleekin vasta illalla kaupunkiin. Ystäväni, jolta kämpän vuokrasin, on reissussa Ukrainassa ja avain on kaverillaan.

Vähän tällaista, välillä todella näppärää ja välillä ei ihan suju kuten suunnitteli, mutta mikäs tässä!

Viimeisin sutjakka tapaus oli kun kyselin CouchSurfing -nettisivulla ihmisten mielipiteitä halvoista prepaid-kännyliittymistä. Tunnin päästä yhdeltä sitten löytyikin yksi ylimääräinen ja samantien hainkin sen itselleni. Samalla pääsin näppärästi suihkuun ja tutustumaan tulevaan asuinalueeseenkin. Itävaltalais-liettualaiselta homopariskunnalta tuli loistavia vinkkejä kaupungissa elelyyn, joista ensimmäisenä pitänee testata mm. farmers market. Näistä lisää vielä.

Jee!

Nyt sataa vettä aivan kaatamalla. Kaikki rautatieasemalla säikähti salaman paukahdusta ja nauroi sitten. Onneksi ystävällä oli sateenvarjo, sillä sade seurasi meitä trollikkaan.

Lopuksi vielä fiilistelyä Latviasta:

Liettuassa sama arpa ei näin suomalaisittain maksakaan enää paljonkaan, jolloin minunlainenkin uhkapelinyhverö voi ostaa pienen palan jänskätystä! Vaikka monta arpaa kerralla! Iih!

Näin taas huijaantuu seikkailijaparka käyttämään enemmän rahaa kuluttamalla enemmän, kuin muuten tekisi.

Minulle aina välilla naureskellaan kun vertailen jossain Ukrainassa hintoja keskenään (se on maa jossa tupakka-aski maksaa jotain päälle 0,30€). Juu, ei muutamalla hrivnalla suurta käytännön merkitystä olekaan. Se ikävä rikkaanaolemisen tunne ja sen epäreiluus vain hälvenee mielestä edes hetkeksi, kun käyttäytyy maassa maan tavalla.

No, Berliinin paarautatieasemalla (kun siella satuin olemaan) heitin randomilla lipunmyyjalle; koskas lahtis seuraava juna lahimpaan Puolalaiseen kaupunkiin? Tunnin paasta lahti ja siella sita sitten Szczecinissa oltiin illalla muutaman tunnin (ja kalliin saksalaisen junan jalkeen). Jumissa sikali ettei jarkevia yhteyksia mihinkaan suuntaan tuntunut liikkuvan, mutta se johtui vain siita ettei lipunmyyjat siella (Puolan seitsemanneksi suurin kaupunki kuitenkin hei, joku roti) puhuneet englantia ja halusivat vain paasta hipista nopeasti eroon. Seuraavanakaan ei lippua Liettuaan loytynyt, eika oikein mitaan muutakaan jarkevaa kansainvalisten tiskien myyjilta. Oijjoijoi oi! Litwa! Oli jarkevin vastaus josta jotain ymmarsin, kun tiedustelin etta miten paasisin Liettuaan.

Otin taas random-asenteen kayttoon ja katselin tovin mahdollisuuksia aikataulunaytolta. Varsovaan lahtisi kivaan aikaan joku juna. Sinne!

Olen nyt oppinut muutamia juttuja Puolan junista niissa yhteensa jotain 15 tuntia istuttuani. Ensinnakaan lammitys ei ihan aina toimi kaikissa junissa. Sitten on talvella aika kylma istua kuusi tuntia paikoillaan. Onneksi ravintolavaunusta saa halpaa kuumaa soppaa. Toisekseen ilmeisesti lahes kaikki junat pysahtyvat valtaosalla asemia, eivatka ne nyt muutenkaan kovin nopeasti eteenpain puksuta. Voin vain kuvitella miten hauskaa on istua kesalla halki Puolan kulkevassa junassa 10 tuntia ilman ilmastointia.

Sama homma oli Romaniassa viime kesana: liftaamalla paasee kolme kertaa nopeammin ja autot ovat ilmastoituja. Rahaahan siina nyt ei taas paljoakaan saasta, eika junalla liikkuminen kallista ole Puolassakaan. Saksassa sita kannattaa valtella. Niin ja Suomessa tietty.

Sitten junat ovat siita hauskaa mallia, etta ne ovat tayna koppeja, joissa on n. 8 istumapaikkaa toisiaan vastakkain. Varsinkin Varsovan asemalla on sitten aika ryysis, kun ihmiset haluavat ensimmaisena reissuporukalleen omat kopit ja muutenkin parhaille paikoille. Jos valttamatta haluat ikkunan viereen, niin ole todella valmiina ja vahan royhkeakin (niin ne on ne mammat muksujensakin kanssa). Se hyva puoli naissa koppijunissa on, etta penkit ovat tarpeeksi pitkia nukkumiseen, jos vain on tarpeeksi tyhjaa.

Varsovasta ei voine paljoa sanoa tassa. Ehka etta hauskaahan siella aina on. Rumahko jattikaupunki pilvenpiirtajineen, mutta ihmiset! Hienoja ihmisia! Time Cafe on sita paitsi ihan paras baari.

Nyt olen Liettuassa, Vilnassa hetken. Seuraavaksi liikahdan kohti Suomea, ilmeisesti nyt sitten ennen torstaita jopa.

Puolassa minut noukki illalla kyytiinsä nuori ikkunankorjaajamiekkonen. “Missäs nukut muutes?” – “No onhan mulla toi teltta tossa…” – “Eikun! Tulet minun luokse, äippämuori tekee mainiota ruokaa!”

Itä-Euroopan maiden väliset eroavaisuudet pomppivat silmille nyt, kun olen kulkenut pohjoisesta etelään, lännestä itään ja takaisin pohjoiseen. Toisin kuin reissun alkupuolella, näyttäytyivät itä-Puolan tiet nyt varsin mainioina.

Myös ihmisten mentaliteetissa on eroja, tietysti; sodat ja Venäjän teot. Puola käytännössä murskaantui sodissa Venäjän ja Saksan välille ja Puolalaiset taistelivat vastaan. Monet muut maat antautuivat ja yhä ihmisten puheista huomaa, kuinka ylpeitä Puolalaiset ovat maastaan. Tahtotila teiden ja talouden rakentamiseksi on juuri nyt valtava. Jos jostakin, niin teillä mitataan Puolalaisen rekkamiehen ylpeys. Yleisin puheenaihe rekkamiesten kanssa Puolassa; millaiset tiet ovat Suomessa ja eri paikoissa itä-Euroopassa. Päivittelyä pohjois- ja itä-Puolan teistä ja minä kehun niitä ja vertaan pohjoiseen Romaniaan.

Ihmiset täällä eivät liiku kovin paljoa maiden välillä, joten kuvitelmat naapurimaan hurjuudesta, vaarallisuudesta ja köyhyydestä ovat yleensä liioiteltuja. Kaikilla meillä on omat mielikuvamme Venäjästä – monet puhuvat – mutta kuka siellä on oikeasti käynyt? Pietaria pidemmällä? Edes Moskovassa? Millaisia ihmiset ovat Kazastanin rajaseuduilla?

Olen nyt Vilnassa, Liettuassa kaksi päivää. Pidän tästä kaupungista kovasti ja tutustun jatkuvasti uusiin, mainioihin ihmisiin.

Mua jännittää tulla takaisin Suomeen.

Enää 500km Tallinnaan ja sieltä kaksi tuntia lautalla Helsinkiin. Liikun väliä Helsinki-Tampere-Jyväskylä edestakaisin ensi viikon keskiviikkoon asti, mutten vielä tiedä aikatauluja. Kyllä mä kaikkia kuitenkin tuun moikkaamaan. Sen jälkeen täytyy totutella fiilikseen, ettei ole aikaa olla liikkeellä ja vaipua ajatuksiin maaseutua katsellen, kun rekka etenee eikä ole yhteistä kieltä. Hyvä kun kiittää osaa.

Vilna, Liettua

Kaunasin kautta Puolaan vaiko muutamaksi päiväksi Vilnaan, pohdin. Joku siinä sitten tokaisi, ettei tuollaista pitäisi voida edes pohtia. Vilnaan siitä hus! Sitten joku muu kysyi, missä aion nukkua. Sanoin etten tiedä ja kohta päädyinkin kysyjän kotiin. Halaukset ja hyvästi kaikille. Pienen tien laidassa tanssahtelua puolisen tuntia ja seitsemännen auton kyydissä suoraan Vilnan keskustaan. Jei! Helppoa.

Ihanaa, viimein suihkuun kolmen päivän jälkeen (kylmässä purossa kylläkin tuli uitua). Ruokaa, nyrkkipyykkiä ja pohdintaa tulevasta. Ahaa! Sinäkin olet menossa Toruńiin, Puolaan! Mennään yhdessä. Maanantaina näen uuden ystävän leiriltä, tiistaina pelaan ultimatea (frisbee-peli) jonkun porukan kanssa ja keskiviikkona tai torstaina vaihdan maata.

Huomiseksi pitää löytää vielä yösija jostain, mutta tottahan toki semmoinen järjestyy. Hakuna matata, sanotaan.

Liftaaminen Liettuan maaseudulla yltää hauskimpiin liftauskokemuksiin ehdottomasti. Aloitin moottoritien laidalta Kaunasissa – kiellettyä, mutta poliisi ei välitä. Kun kyytini sitten jätti minut tienristeykseen maantiellä, josta minun tuli jatkaa kohti seuraavaa kylää, olin huuli pyöreänä. Siinä oli kapea hiekkatie, eikä autoja mennyt tiheään edes kurjakuntoisella maantiellä. Myöhemmin tie leveni ja kapeni taas, oli välillä päällystetty miten milloinkin, mutta kylät kylien jälkeen vain pienenivät. Kävelin lyhyitä matkoja ja liftasin samalla. Oli ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä kieltä. Työmiesten autoja ja yksi joka oli jostain syystä täynä kärpäsiä.

Lopulta päädyin viimeiseen kartalla näkyvään pieneen kylään ja sitten viimeisen kilometrin auton takakontissa matkaten (!) vanhalle maatilalle, jossa liftarimiitti olisi.

Pitkään täällä oli minun lisäkseni vain yksi ulkomaalainen – saksalainen mies, mutta tänään tuli yksi Kiinalainen ja pari saksalaista lisää. Kaikki eivät puhu englantia, mutta suurin osa jonkinmoista kuitenkin. Sellainen kotoisa fiilis tuli todella nopeasti. Se, kun voisi todeta, et enkö mä muka ole näitä ihmisiä aina tuntenut? Ihania persoonia. Liftarit ovat usein avarakatseisia ja sosiaalisia.

Huomenna suuntaan todennäköisesti Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin. En tiedä kauanko vietän siellä aikaa, mutta luultavasti ainakin pari-kolme päivää ennen Puolaan matkustamista.

Tänne liftaaminen Pärnusta Virosta kävi helposti. Kolmen lyhyen autokyydin jälkeen pääsin pitkästä aikaa istumaan rekan kyytiin. Rekan nuppi nimittäin, sehän on aivan mahtava paikka matkustaa.

Ilmastointi toimii, on tilaa sekä tietysti rekkakuski jolla on tarinoita kerrottavana ympäri maailman. Tämä Virolainen rekkakuski osasi Suomea, oli oppinut autolautalla duunissa. Sain kyydin 100km päähän Kaunasista. Rekoilla pääsee aina pitkälle. Myös Tallinnasta Pärnuun -kyydin kanssa juttelin Suomeksi. Virolaiset osaavat sitä usein paremmin kuin englantia. Tästä eteenpäin vain englantia ja paikallisia kieliä kiitos!

Kaunas on hämmentävän näköinen paikka. Niin suuri, mutta keskustassakin on paljon ränsistyneitä puutaloja. Vanhassa kaupungissa oli yhden huoneen baari, jossa vietettiin ilta/yö muutaman paikallisen kanssa. Sulkevat normaalisti yhdeltä, mutta baarimikko oli tuttu ja oltiin siellä kolmeen. Yöllä yhdessä kadunnurkassa lakaisi vanha mies roskia puuluudalla. Oli tehnyt samaa kellon tarkkuudella vuosia, kesät talvet.

Suuntaan seuraavaksi takaisin pohjoiseen keskelle Liettuan maaseutua, sinne liftaritapaamiseen telttailemaan. Paikka ei edes näy tiekartoissani. Viimeiset 2-5 kilometriä voivat mennä kävelyksi. Nyt aamupalaa, sitten liftaamaan.