Yösijaa, anyone? Onko kukaan kulkemassa Tampereelle Jyväskylästä ja takaisin?

• TTVO:n ennakkotehtäväni 2008 – PDF 2,5 mt.

Klikkaa oikealla hiiren napilla ja “tallenna nimellä / save as”, jottei selaimesi jää jumiin tiedostokoon vuoksi.

Kiinnostuneet voivat lukea myös TTVO:n hakublogia. Kesäkuussa muistaakseni on haastattelut ja heinäkuussa tulee tietoa opiskelemaan pääsystä/hylkäyksestä. Ihan kivaa kun ei tarvitse hirveällä stressillä odottaa, lähinnä pienellä jänskätyksellä. Jos en pääse opiskelemaan niin jatkan kuten tähänkin asti: mielenkiintoisia töitä kyllä riittää enemmän kuin ehtisi tehdäkään. Päivitän tietoja hakuprosessista tänne ajan mittaan.

Tsemppiä kaikille muillekkin hakeneille!

Ai perkele.

Kirjoitinkin jo nyt. :-)

Vanhoja saitteja voi kaivella esiin myös Way Back Machinella. Muistaako kukaan esim. sunpoint.nettiä? Tai kun artic.net lopetettiin? Kuulin ystävältäni, että yritysostojen kautta artic.netin omistanut firma poisti vasta nyt hiljattain kaikki artic.netin tietokannat ja sivustot palvelimeltaan, vaikka itse nettisivua ole ollut olemassa enää vuosiin. Siellä ne oli munkin sähköpostit.

Näiden sivustojen osalta hakusanoiksi voi kokeilla mm. koti.mbnet.fi/simison/, www.laturi.org tai www.ihminen.org.

Tähän väliin kerrottakoon, että kuluttajaviraston ennakkopäätöksellä “ei mainoksia” -kielto ei koske tiedotuslehtiä, jollaisia seurakuntien- ja kaupunkien lehdet yleensä ovat. “Ei ilmaisjakelua” taas koskee myös tiedotuslehtiä, joten meidän luukustamme pitäisi tulla vain hesari, tiedelehti ja laskuja.

Heiskasen viestiä seuraavana päivänä yhteyttä otti myös Johanna Rautiainen Kirkko-mediat Oy:stä. Käytäntö on kuulemma sellainen, että lehti jaetaan kaikkiin talouksiin Jyväskylässä, mutta että toivettani kuitenkin voitaisiin noudattaa:

“Seurakuntaviesti jaetaan Postin osoitteettomana jakeluna kaikkiin talouksiin Jyväskylässä. Välitämme toivomuksenne Postin jakeluorganisaatiolle, ettei lehteä enää jaettaisi teille.”

Tuosta sähköpostinvaihdosta on jo aikaa ja edelleenkin seurakuntaviesti, lupauksista huolimatta, kolahtaa luukusta sisään. Tänään juttelin postissa työskentelevän tutun kanssa. Hän oli nähnyt nimeni jollain kumman erikoislistalla postissa ja kysellyt asiasta lisää. Oli selvinnyt, että Jyväskylän postilla on muutaman kymmenen ihmisen lista, jotka ovat – kuten minä – valittaneet seurakuntaviestin jakelusta.

Kuvio on todella kummallinen. Kuluttajavirasto ohjeistaa: älkää jakako tiedotuslehtiä “ei ilmaisjakelua” -postilaatikoihin. Seurakuntaviestin toimitus sanoo samaa. Seurakuntaviestin kustantaja sanoo, että lehti jaetaan kaikkiin talouksiin, mutta toivomuksesta se voidaan kyllä jättää jakamattakin. Postilla on erityinen lista ihmisistä, joille lehteä ei saisi jakaa, mutta tällä listalla ei ole mitään merkitystä, vaan lehti jaetaan joka tapauksessa.

Kelle tässä enää voisi valittaa!

Ajattelin joitakin vuosia sitten, että on vain luonteeni vahvuutta olla harmittelematta tekemiäni virheitä. Tarkoitan sitä kun joku tivaa, että “mitä olisit tehnyt toisin, jos nyt saisit päättää?” Sittemmin ajattelin vain, että tyhmää, jos ei siksi oppisi virheistään mitään. Olisi vain jatkuvasti tyytyväinen itseensä ja elelisi eloansa murheitta. Olenkin tämän elon peruskysymyksen kanssa edennyt lähinnä pohtien ja kokeillen, miltä mikäkin suhtautuminen milloinkin tuntuisi. En siis ole mitään vastausta tai kantaa siihen omaksunut.

(A.) Jos minulla jokin elämänohje pitäisi olla, niin sitten se etten mitään ohjeita tai sääntöjä elämälleni aseta. Juu, paradoksaalisesti sanottu. Voisiko sitä kuitenkaan muka muulla tavoin ajatella, tahi kirjallisesti muotoilla? Liian innokkaasti päätetyt elämänohjeet vain juurruttavat ihmisen johonkin, mitä ei välttämättä myöhemmin enää haluakaan olla. Ja mikä arvo se sellaisilla pysyvillä elämänohjeilla olisi, jotka jatkuvasti muuttuvat? Ei sellaista voisi enää vakavasti ottaa. Ei minkäänlaista arvoa!

Harmitteluihin palatakseni; sitten on telkkarissa Tommy ja häntä haastatteleva juontaja, joka tivaa aiemmin kerrottua kysymystä. Tommyn kanta oli, että virheistään voi kyllä oppia olematta samalla että voi-voi, noinkin tein. Ikään kuin voisi olla iloinen, että teki jotain hupsusti, koska muuten olisi saattanut elon oppi jäädä saamatta. Olla ylpeä tekemistään virheistä ja olla harmittelematta. Iloistella vain että nyt opin ja tiedän, etten enää noin tee! Sitten kun seuraavan kerran tulee paha paikka, niin ei olisi osannutkaan, jos ei ekaa olisi ollut.

Eikun? Hankalaa.

Lukekaa tähän väliin uudelleen, mitä sanoin kohdassa Aa.

Ohjelma oli muutenkin aikast’ mielenkiintoinen, vaikka juontajan ja ohjelmankulun ajoittainen väkinäisyys hieman Tommyn puolesta ahdistikin. Mielenkiintoinen persoona kuitennii on Tomppasetä.

Alussa oli pimeää, silloin elämän alkuhämärissä. Ei nähty mitään. Pari arkkibakteeria pyristeli olemisen tuskaisessa jatkumossa (mikään ei siis ole muuttunut). Sitten meille tuli kylään Ukrainalainen poika, oli liftannut Moskovasta yöllä Jyväskylään. Joitakin päiviä kämppikseni ja minun kanssa vietettyään vieraamme lähti liftaamaan Turkuun, josta aikoi nousta Tukholman lauttaan ja jatkaa matkaansa siskonsa luokse aina Pariisiin saakka. ”Seikkailu!” ajattelin minä ja seisoin tien reunassa Ukrainalaisen kanssa, mutta kyytejä ei tippunut. Paikka oli mainio, mutta kaksi poikaa on hieman heikko liftausyhdistelmä. Kellokin oli jo kuuden yli, matkaa edessä 300km.

Liian myöhäinen yritys. Ukrainalainen sai yksin liftatessaan kyydin ainakin Tampereelle asti, minulta loppui puhelimesta akku ja kärsivällisyyskin siinä samalla. Kävelin kotiin nukkumaan, jalkoihin koski. Koitti Torstaiaamu, reppu oli valmiiksi pakattuna ja eväät jääkaapissa. Pyöräilin Keljoon eiliseen paikkaan ja jätin pyöräni läheisen rivitalon pihaan. Kohta vilahtivat kaupungit ohitseni ajaessamme milloin kenenkin kanssa ysitietä Turun suuntaan.

Jyväskylässä vartin odotettuani eteeni kurvasi päälle viidenkymmenen ikäinen mies, iloinen ja pahoitteli ettei voi tarjota kyytiä Muuramea pidemmälle. Jätti minut kuitenkin mitä mainioimpaan kohtaan tiellä; iso levike loivassa ylämäessä ja pitkä suora. Liikennettä oli paljon, viimeiset kesälomapäivät käytetään selkeästi ahkeraan ystävien tahi tuttavien luona vierailuun. Levikkeellä ehdin peukaloistani heilutella vain päälle viiden minuutin, kun seuraava kyytiini vilautti vilkkua pysähtymisen merkiksi. Nyt kuskina ja juttelukaverinani oli Petäjävedellä opiskeleva nainen. Voi niitä juttuja taiteista, lemmikeistä ja erityisesti pupuista! Oli hauska matka Jämsään.

Seuraavat kaksi kyytiäni olivat pitkiä ja aikaa minulta kului lähinnä Tampereen keskustan läpi kävellessä ja siellä evästä (suklaatia nami-nami) ostaessani. Tampereelle pääsin parin autoilijatytön kyydissä takapenkillä kahden muksun vieressä. Ei ne muksut paljoa puhuneet, ujostelivat tämmöistä hassua poikaa, mutta ne tytöt… En ole ennen moisia keskusteluja autoista tyttöihmisten kanssa käynytkään. Tiellä hienointa onkin, kun tapaa ihmisiä ihan eri maailmoista. Tytöt olivat nopeimmin eteeni kurvannut kyyti, ehdin nostaa peukkuni vain puoleksi minuutiksi! Yhtä hyvä tuuri ei ollut Tampereella Viinikan isossa risteyksessä, sain odotella kyytiä (joka tosin vei Turkuun asti) yli 40 minuuttia. Tämä 25-30 vuotiaan miesihmisen tarjoama kyyti olikin, ei nyt pelottava, mutta kummallinen. Utelin tyypiltä, että “mitäs Turkuun?”. Tokaisi vain et tommoset on yksityisasioita. OK. Puhuminen oli muutenkin vaikeaa, joten keskityin lopulta vain lukemaan mukaan ottamaani Hesarin puolikasta.

Tampereella olin käynyt kaupunki-infossa hakemassa keskustan kartan (piti löytää sinne Viinikkaan) ja palan pahvia Turku-kylttiä varten. Töissä oli joko harjoittelija tai muuten vain nuori poika, jonka asiakaspalvelu oli vekkulia. Jäi vaan kysymättä, että millä tavoin se Viinikan liikenneympyrä on “legendaarinen”. Tosin ympyrä ei ollutkaan ympyrä, vaan ältsin iso risteys. Pahviakin löytyi (kaikella tapaa nuo infot varmaan joutuvatkin asiakkaitaan palvelemaan) ja kadulla tussilla taiteillessani tuli siihen poika kysymään; “mihi sää oot menos?”. Näytin Turku-kylttini ja nostin peukun pystyyn – naurua – “eikaii ny Turkuun kukaan haluu!”. Samat pojat vilkuttivat myöhemmin Viinikan risteyksestä ohi ajaessaan ja huusivat jotain, josta en saanut selvää.

Liftaus on tosi jees!

Aikaa 300km matkaan kului 6-7 tuntia, perillä olin tasan kahdeksalta. Kävelyä joutuu harrastamaan, isojen kaupunkien keskustasta kun täytyy matkata sopiviin paikkoihin moottoriteiden alkupätkille. Kivoja ihmisiä (miten niin yksin ajavat naisihmiset ei uskalla ottaa miesihmisiä kyytiin?) ja vaihtelevan laatuisia auton ilmastointeja. Liftaamisesta ei ole tapana maksaa, mutta Jyväskylästä mukaani tarttuneen mainosrannenauhan annoin Jämsän kyydilleni. Ilahtui rihkamasta. Pyysin antamaan eteenpäin seuraavalle kyyditettävälleen, ehkäpä nauha vielä joskus kulkeutuu minulle takaisin.

Eikä pelottanut.

Sietää kyllä itseään,
kertoo muille syvimmistään,
ehkä saa jonkun ymmärtämään,
mutta muutu ei koskaan ihminen.

Maailma kyllä.

Tiira on hieman sekaisin, häkeltynyt eikä se ymmärrä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiirat pesivät yleensä järvien, merien ja soiden rannoilla. Tämän Tiiran pitää Jyväsjärvelle päästäkseen lentää moottoritien, rautateiden ja sataman yli. Se on valinnut itselleen epätavallisen paikan pesiä.

Viikko sitten näin, kuinka se ahdisteli kilpisenkatua ylöspäin rauhassa tallustelevaa poliisisetää. Aurinko paistoi ja sitten tulee tiira syöksyllä suoraan ylhäältä poliisiraukan päälle hirveästi kirkuen (siten kun tiirat nyt kirkuvat, tiedättehän). Sitten elävä syöksyohjus nousi taas ylös ja teki saman uudelleen. Ja uudelleen. Ja poliisi nauroi, hieman säikähtäneen näköisenä.

Ja tänään sama tiira syöksyi pyöräilijäpojan kimppuun ja kaarsi sitten tien toiselle puolelle seuraavien uhrien kimppuun.

Tiirat elävät yli 20 vuotiaiksi, joten saamme nauttia tämän ihanan luontokappaleen rauhoittavasta seurasta vielä pitkään.

Juhannuksena minua pisti hyttynen. Ja söin makkaraa. Ja pelasin mölkkyä – jonka ihan omin kätösin Minnan kanssa rakensimma!

Ja sitten taas aurinkoon. Menkää tekin.

Mitä ajattelisi vanginvartija, sen vaimo, kansainvälinen media ja valtionmahti, jos kävisi seuraavanlaisesti. Kuolemaan tuomittu henkilö päättäisi riistää hengen itseltään. Langettaisi itselleen Kuolemantuomion ja kuristautuisi lakanoihin kylmässä sellissään. Olisiko hänellä siihen oikeus? Pitäisikö se kieltää? Jos kaikilla ihmisillä kaiken aikaa olisi oikeus kuolemahommaan? Tai jos ei, niin olisiko kuolemaantuomituilla erityinen asema – saisi murhata itsensä? Vai onko sittenkin niin, ettei kukaan saisi koskaan kuolla?

Toisaalta, niin kuitenkin aina välillä tapahtuu, halusimme tai emme.

Se on minusta vähän hassua, että ihmiset tappavat toisiaan. Koska sitten lopulta, meidät kaikki on tuomittu kuolemaan. Elämässä ja kuolemassa – sekä erityisesti siinä lyhyessä hetkessä niiden välillä, taitaa olla kysymys tyytyväisyydestä. Siitä, että kuolemamme hetkellä olisimme tyytyväisiä itseemme – sen lisäksi että ympärillämme olevat ihmiset pitäisivät meistä ja kunnioittaisivat meitä.

Ihminen.orgille suunnittelemani toimenpide joko epäonnistuu täysin, tai osoittautuu aikakautemme nerokkaimmaksi ideaksi. Tulevassa sivuston versiossa nimittäin jaottelen portfolion muusta sisällöstä omalla ulkoasullaan. Täten voin valjastaa portfolion ulkoasun nimenomaan kuvien katseluun, kun tähän asti saitin ulkoasun on pitänyt palvella hyvin sekä leipätekstiä että portfolion selaamista.

Lisäksi saan eroteltua ammattilaisminäni ja nettitaiteilijaminäni. Henkilökohtaisuudet erikseen freen hommista. Se taas helpottaa omaa markkinointiani, kun potentiaalinen työnantaja ei ensimmäiseksi eksy päiväkirjaan ja leffalistoihin. Saa toki eksyä, mutta näin eriteltynä se toimii paremmin. Olen aina halunnut tuottaa Ihmisestä synkemmän, sellaisen hieman surrealistisen ja taiteellisemman. Näin se toimii paremmin henkilökohtaisten tekstieni julkaisupohjana.

Tietysti linkitän nämä kaksi sivustoa keskenään selkeästi, joten ne ovat samalla toistensa meta-sivustoja.

Ulkoasut esijulkaisin äsken nykyisessä portfoliossani. Palautetta leiskoista saa antaa tähän, kohteliaita hyväksymisiä ja erityisesti niitä haukkuja ja pikkujutuista nillittämisiä. Näin siitäkin huolimatta, että leiskat ovat vielä kesken ja tulevat varmasti muuttumaan johonkin suuntaan lopullisessa versiossa. Vaan käypähän se kehittäminen paremmin kun kuulee hieman välimielipiteitä.

Päätin myös, että säädän koko sivuston pyörimään wordpress 2:sen päällä – normaalistihan WP on pelkkä blogisofta. WP:n monipuolisuus kuitenkin mahdollistaa sen käytön pienimuotoisena sisällönhallintajärjestelmänäkin. Vaikka käytänkin valmiita palikoita, löytyy sivustolta huomattavan paljon omaa ohjelmointityötäkin: vieraskirja, portfolio + kaikki pikkukikkareet.

Tässä menee aikaa, lopputulos on netissä ehkä vasta joskus kesän jälkeen. Muistakaa että tämän nykyisen version kyhäämiseen meni aikaa n. 3kk.

Yhdysvaltojen operaation onnistumista Irakissa ei voida arvioida pelkästään tarkastelemalla väkivallan tekojen määrä.

No eipä niin! Kun maahan viedään valtaisa militaristinen väkivaltakoneisto, on varsin oletettavaa, että väkivalta lisääntyy. Mukavaa että Bush viimeinkin väläyttelee todellisia motiivejaan sotimiselle. Seuraava lause heti perään on kuitenkin hieman kummallinen, suhteessa edelliseen:

Bushin mukaan pääasiallinen tavoite Irakissa on saada maan olot vakaiksi niin, että tavalliset ihmiset voivat elää arkeaan rauhassa.

Ja väkivaltahan ei vaikuta rauhalliseen arkieloon? Kuka idiootti keksi, että rauha saavutetaan sotimalla?

Lähde: HS.fi.

Tässä kanssaihmisille päivän uutiset, kätevää tarkistaa ne nyt tästä kerralla niin ei tarvitse asiaa loppuvuonna sen enempää miettiä. Voi vaikka paistaa makkaraa tai liftata maaseudulle.

Kotimaa:

• Katto romahti (Kevät 2006 -)
• Talo paloi (Kevät 2006-)
• Hard rock halleluja! Lordi! (Kevät 2006 – Kevät 2007)
• Rahat loppu sairaalatoiminnalta/mediheliltä/vanhustenhoidolta (Taas)

Ulkomaat:

• Pommi-isku surmasi (2001 – )
• USA rikkoi ihmisoikeuksia (2001 -)
• Ranskassa säädettiin hassu laki, tai tehtiin muuta omituista (Aina)

Urheilu:

• Hehkutetaanko Brasiliaa liikaa? (Kesä 2006)

Sää:

• Lämpöennätys! Kasvihuoneilmiö! Muovivesipullo! (Vuosituhat 2000)

Koska näemme Lordi action-figuurin?

Ja sitten, kuin kirkkaalta taivaalta tulee hieman lihonnut, parrakas Kajo. Voi ahdistus! Markus Kajo lähtee Japaniin eikä minulla ole televisiota! Voi ky…

ssäkaali! Kajo on ehdottomasti asiaohjelmaa, josta innostuneena jäin tutkimaan YLEn muutakin ohjelmatarjontaa. Sieltähän tulisi vaikka mitä! Uusia lastenohjelmia, seikkailua Islannissa ja muuta sen sellaista. Lopulta, kupin kahvia hörpittyäni ja pahimmasta ahdistuksesta yli päästyäni muistin: voihan sitä lähteä uloskin seikkailemaan, mitäpä sitä suotta telkkarista katsella, mitä voisi tehdä. Senkus sitten samantien oikeasti tekee.

Saa minut huomenna kutsua illalla kylään.

Istuin kouluun, jossa en osannut mitään koska osasin vääriä asioita liian hyvin. Tulin, näin voitin, enkä saanut mitään. Lopussa kiitos seisoisi, kun vain jaksaisi katsella esityksen loppuun. Käänsin sivua.

Löysin taiteet: steariinin katkuiset yöt, runoja lausuvat marionettinuket, kriittisen elämänkatsomuksen, ranskalaiset elokuvat ja venäläiset kirjailijat. Yskin muiden savua liian kovassa metelissä ja käänsin taas sivua.

Muistin intohimot, ihmiset ja oivaltamisen tunteen. Vai haluaisinko sittenkin elää kädestä suuhun? Nyt katson, saisinko vain tehdä? Osaan kaikenlaista.

Teen työtä ruuasta, kuten kaikki muutkin.

Kelloparka, viatonhan se!

Ja pian tulee kesä ja olen ollut Minnan kanssa vuoden yhdessä ja sitten kaikki ovat iloisia. Siksi puhaltelen saippuakuplia ja kokeilen pientä intialaista leijaa. Näinä hetkinä elämä tuntuu taas aikast ihmeelliseltä. Voi kulkea ulkona leskenlehtiä sympatisoiden ja hetken tie on kevyttä hyräillen. Tiedättehän mitä ne sanovat rakkaudesta. Että ensimmäistä rakkautta luulee aina viimeiseksi, ja viimeistä ensimmäiseksi… Olisivatpa asiat joskus toisin, kun mitä ne aina ovat!

Oikeutta elämälle.

Ja vaudevau mitkä näkymät tästä avautuvatkaan! Blogi ei ainoastaan tarjoa uutta ulottuvuutta (tai “lisäystä”) tunneilla käytävään keskusteluun (mitä toisaalta tässä tapauksessa on aamuisesta ajankohdasta johtuen ollut vähän), vaan tarjoaa ikkunan kanssatovereiden ajatuksiin. Mitä luokkakaveri ymmärsi tänään tunnilla? Jäikö minulta jotain oivaltamatta, mitä muut tänään koulussa oppivat?

Kauan tunnettu fakta on, että projektityöskentelyssä omien aikaansaannosten esittely muille projektityöntekijöille sitouttaa projektityöntekijät varsinaiseen aiheeseen ja motivoi työskentelemään. Tässä tapauksessa puhutaan tietysti kurssista ja kurssilaisista.

Internetissä on vielä sekin aspekti, että eri medioiden (kuvaa, ääntä, videota) liittäminen omaan esitykseen on mutkatonta. Omaa kirjoittamista on mahdollista “laajentaa” myös linkittämisen avulla.

Saanen esitellä: filosofiaa – tervetuloa kommentoimaan & keskustelemaan.