Marcos López ja POP-latino
Sanotaan, että taide on tie luojansa sieluun. Mitä ajattelee taiteilija, jonka työt näyttävät surrealistisella ja erityisen mielikuvituksellisilta kaikkien kirkkaiden värisävyjensä, coca-cola -logojensa ja Fidel Castron kanssa? Lòpez kuvaa amerikkaa ja amerikkalaisia, hän sanoo. Hänen yleisönsä, me ihmiset täällä rikkaissa ja hyvinvoivissa maissa näemme todellisen amerikan Lòpezin kameranlinssin läpi. Todellisen ja erittäin todellisen, amerikan, pohjoisen ja etelän raja kulkee USA:n ja Meksikon välissä, köyhyyden ja hyvinvoinnin rajalla. (Samasta syystä kirjoitan tässä amerikan pienellä alkukirjaimella). Pohjoisen valtava mediakoneisto antaa meille kuvan, johon uskomme tiiviimmin kun meidän ehkä pitäisi. Mediakoneisto ei ole koskaan näyttänyt totuutta dokumentaarisesti, se on aina näyttänyt sen mitä se haluaa näyttää - voidaanko kuvaamme pohjoisesta kutsua todelliseksi?
Lòpez ei ole kuviensa kanssa nöyrä; hän ilveilee, vitsailee. Hän yhdistää huumoria eteläisen amerikan vakavaan köyhyyteen ja tarjoaa sen meille sirkushuvina, väritettynä leikkinä. Hänen kuviaan katsoessa tulee ajatelleeksi; “tätäkö se yrittää sanoa, että me ei tajuta?”. Lòpez näyttää kuvillaan yleismaailmalliseen köyhyyden ja rikkauden väliseen eroon, toteaa että meillä on kartellimme, tietoyhteiskuntamme, automme ja vesihanamme. Näyttäessään tämän hän tarkoittaa pureutua syvällisempään kysymykseen: olemmeko me tyytyväisiä tämän vuoksi. Tuoko rikkaus ja hyvinvointi pohjoisamerikkalaiselle ihmiselle onnen? Esimerkiksi kuva “Kreolilaiset pidot” väittää toista. Kuva on tehty Leonardo da Vincin “viimeinen ehdollinen” -mukaan tarkasti jäljitellen, mutta Lòpezin versio ei kerro samasta asiasta. Perinteinen hengellinen kuva on esittänyt toteutuvaa ihmistenvälistä tasavertaisuutta. Lòpezin kuva näyttää elämän sellaisenaan kun se on, kärsimyksineen, iloisine hetkineen ja ristiriitaisuuksineen ihmisten välillä kaikilla tasoilla. Kyse ei ole siitä missä asut, kuinka rikas on valtiosi, asutko New Yorkissa vai pienessä kylässä meksikossa. Kyse on henkilökohtaisista arvoista ja niiden toteutumisesta, onnellisuudesta joka ei kumpua ympäristöstäsi, vaan itsestäsi.
Kreolilaiset pidot (Asado criollo)
Ovatko Lòpezin työt surrealistisia? Jos hän todellakin näyttää asian sellaisenaan kun se on, jos tässä on elämä kuvattuna, ne eivät ole surrealistisia. Mielenkiintoista ei ole pelkästään se, mitä hän näyttää kuvissaan ja miltä ne lopulta valmiina näyttävät - mielenkiintoista on myös se miten hän työstää niitä. Saako valokuvaa muokata? Se on kysymys, josta on riidelty paljon, ja lähestulkoon aina sillä tarkoitetaan eri asiaa, jopa samaan aikaan keskusteltaessa. Lòpez ei vain lavasta kuviaan, hän käsittelee niitä runsaasti kuvankäsittelyohjelmalla ja lopuksi vielä värjää ja maalaa niitä akryylimaalilla! Tämän näkee ajottain kuvista, ja ajottain sitä ei näe. On todella herkullista nähdä kuva, jossa valokuvattu korkeakontrastinen ja värikylläisyyttään punainen mies istuu autossa, ja havaita että osia kuvasta on todellakin maalattu. On kuin kävelisi uudenlaisessa taidenäyttelyssä, jossa on seinillä sekä valokuvia että maalaustaidetta, ja että ne mielessä sekottuisivat ja kertoisivat samaa karmeaa köyhyyden sanomaa entistä voimakkaammalla huumorin latauksella: et tiedä onko tämä totta - minä maalasin tämän, minä lavastin tämän, mutta usko tai älä, näin se Asia kuitenkin on. Ja sinä olet rikas, sinä olet Syyllinen. Kuinka syyllinen rikas yhdyskunta on hyvinvointiinsa - yhtä syyllinen kun köyhä maanviljelijä omaan sivistymättömyyteensä ja riisikuppiinsa per päivä? Miksi vain rikkaus on ansio?
POP Latino syntyi, kun Lòpez luopui vuonna 1993 mustavalkoisesta dokumentaristisesta valokuvauksesta ja siirtyi kuvaamaan värein. Hän loi uudelleen huumorin joka näykyy kaikessa mitä elämme. POP Latinoa voitaisiinkin mutkattomasti kutsua uudenlaiseksi autenttiseksi dokumentarismiksi. Kuten jo aiemmin mainitsin, tämä on se miten asiat ovat - olivat ne sitten näissä kuvissa kuinka lavastettuja ja maalattuja tahansa. Lòpez käyttää kuvissaan paljon ylikansallisia idoleja ja myyttejä; Che Guevara, jalkapallo, Evita… pidettäköön häntä siis myös vallankumous- tai propagandataiteilijana, sitähän olivat myös natsisaksan armeijoita ja voittoja kuvaavat valokuvaajat.
Olen aina ollut sitä mieltä, että visuaalinen taide iskee kaikkein parhaiten jos taustalla soitetaan musiikkia. Tälläkin kertaa näyttelyä häiritsi se tuttu ja vakava hiljaisuus. Tämä on taidetta, hiljentykäämme! Sinänsä ironista asettaa köyhyyden ja rikkauden välisiä eroja esitteleviä teoksia galleriaan vanhaan arvokkaan oloiseen taloon, ripustaa ne tyhjille seinille korkealle, kuin polvistuaksemme niiden eteen. Mutta huumori auttoi - oli aihe kuinka vakava tahansa, oli kuvassa sitten Japanilainen liikemies leipäveitsi rinnassa tai miespuolinen merenneito roskakasojen keskellä, näyttelyssä Viihtyi.
Mikael Korpela, maaliskuussa 2004
Marcos Lòpez: Pop Latino, Luovan valokuvauksen keskus (Jyväskylä) 12.2. - 7.3.2004
