Kenia

Eli ei ongelmia tai huolen haivaa.

Malindilta siirryttiin komeasti karventyneena, eli punaisina kuin ravut, Lamun omaan maailmaan. Kaupunki, tai koko saari,  on jamahtanyt aikaan ennen autoja ja nykypaivan kiireita. Tavarat kulkee edelleen aasien ja laivojen voimin, ja kaupungin kadut on viehattavasti vain muutaman metrin levyisia. Vaistelepa siina sitten vastaan tulevaa aasilaumaa. Lamulla vierahti melkeinpa viikko ja tekemista riitti. Kokeiltua tuli niin erilaiset purjehdusretket  kuin aasiratsastuskin. Aasiratsastuksesta piti toipua muutama paiva ja valita tuolit tarkkaan pehmusteiden paksuuden mukaan. Muuten ratsastusreissu oli varsinainen “elamys”: Riina tippui kolme kertaa ja Minnan aasi valitsi hyvinkin mielenkiintoisia “vaihtoehtoisia” reitteja. Riinalla ja Saralla oli myos hiukan ongelmia aasipoikien kanssa: aasian hallitsemisen ja selassa pysymisen lisaksi heidan piti vaistella aasipoikien lahestymisyrityksia {ne rantapojat jalleen}, mika toi oman haasteensa ratsastukseen. Lamulla saatiin oikeastaan ensimmaisen kerran nauttia myos muiden reppureissareiden seurasta, mika oli aikalailla virkistavaa jo lahes kolmen yhteisen kuukauden jalkeen. Kolmessa kuukaudessa olemme oppineet jakamaan jo lahes kaiken sangysta sapuskoihin.

Lamulta matka jatkui Watamulle, jossa Suomi-teemaa yllapitaen yovymme suomalaisen Esan omistamassa paikassa. Esa tosin viettaa kesaa ilmeisesti jossain pain Keski-Suomea, mutta onneksi hanen kenialainen vaimonsa toivottaa hyvat huomenet sujuvasti suomeksi. Ei paase muodostumaan kotiinpaluun kulttuurishokki liian suureksi. Watamun highlight on tahan asti ollut ehdottomasti snorklaaminen Marine Parkissa. Sara ja Riina ylittivat itsensa uskaltautumalla kalojen sekaan ja kalat on nyt kaikkien kavereita. Paivan teemana oli kuitenkin “Toteutetaan Minnan Unelma”. Suosittelemme lampimasti kaikille ja ymmarramme taas paremmin akvaarioharrastajia, se oli jotain todella mahtavaa. Valittavasti kalojen varikkyytta ja koralleja ei saanut ikuistettua filmille.

Mahdollisesti huomenna matka jatkuu Mombasan kautta Nairobiin ja sielta edelleen Eldoretiin. Paljon bussissa istumista siis viela tiedossa. Toivottavasti ilman jaloissa pyorivia kanoja ja haisevia kalavateja :)

Auringosta nauttien,

Minna, Riina & Sara

Vierailut slummikodeissa asettivat suomalaisen opiskelijan rahahuolet jokseenkin uuteen valoon. Tasta eteenpain  ollaan niista ihan visusti hiljaa…

Vierailtiin kahdessa kodissa. Toinen sijaitsi lahella toista koulua, jossa Mathare S. P. T:lla on yksi luokka. Suurin piirteinen suomalaisen tallipilttuun kokoisessa tilassa asui kahdeksan henkinen perhe, josta vanhemmista kummallakaan ei ollut toita. Kaikesta oli siis puutetta ja lapsilla tuberkuloosia, cp-vammaa ja muuta pienta ongelmaa. Onneksi Matharen luokalla oleva poika saa sentaan koulussa ruokaa ja ilmeisesti myos jotain mukaan kotona jaettavaksi. Toisen kodin tarina oli sentaan huomattavasti lohdullisempi. Perheen Down-tytto oli palkattu opintojensa jalkeen koululle toihin, ja tyton palkan ansiosta perheelle oli voitu rakentaa oikea kivitalo peltihokkeleiden sijaan. Koulutus oli muuttanut vammaisen lapsen perheen taakasta sen kantavaksi voimaksi. Vaikkei kaikkia voida koyhyydesta nostaa, voi Matharen tapainen paikka parantaa monien elamaa huomattavasti.

Slummissa hammastytti mm. se, etta monet viettavat siella paivansa tekematta oikeastaan mitaan; ei ole pyykkia mita pesta, ruokaa mita valmistaa eika ennen kaikkea tyota tehtavaksi. Slummit ovat taalla kuitenkin rakenteeltaan aika jarjestaytyneita sahkoineen ja poliiseineen. Nyt nakee lasten kyvyt ja taidot taysin uudessa valossa, kun naki millaisista oloista lapset todella tulevat. Lasten elamanilo on kuitenkin slummissakin hammastyttavan voimakasta.

Poijjaat ovat taalla vieraillessaan luvanneet toimittaa suomalaisia tyttoystavia vahan turhan monelle… niin etta terveisia viedessaan joutuu selittelemaan, etta me ei olla niita tyttoystavaehdokkaita, mutta kylla ne varmaan tulossa on. Eli taalla olisi monta miekkosta tarjolla (Maija + muut huomio), jos tummat miehet kiinnostaa. Heimopaallikot on aika tiukassa, mutta vartioita ja muuten ihan mukavia kavereita riittaisi ;)

Edelleen lettipaisina (ainakin toistaiseksi)                        -Minna, Riina ja Sara

Talla viikolla ollaan paasty nakemaan kaksi taysin erilaista puolta Nairobista. Sita loistokkampaa puolta edustivat Afrikan Sokeiden Konferenssi coctail-kutsuineen viiden tahden hotellissa (kiitos suurisuisen aidin luomien suhteiden). Sunnuntaina vierailtiin coctail-kutsuilla ja maanantaina seurattiin paneelikeskusteluja ja muita puheita. Paljon tarkeita ihmisia.

Eilen ja tanaan olemme tehneet tuttavuutta varsinaisen harjoittelupaikkamme kanssa. Tahan mennessa ei suurta hurraamista. Kohteliaasti ilmaistuna; hyva etta lapsilla on edes tallainen paikka, mihin tulla. Osa opettajista on paremmin motivoituneita, osa heikommin. Lasten kanssa kommunikoinnissa on ollut hieman ongelmia (puhuvat swahilia, jos ylipaataan puhuvat). Osalla lapsista on paljon erilaisia ongelmia, etenkin neurologisella puolella. Kaikilla tuntuu olevan”diagnoosina” autismi. Meidat on kuitenkin otettu lampimasti vastaan, lapset ja suurin osa opettajista on todella mukavia.

Lauri ja Jaakko (taalla aiemmin vierailleet fysioterapeuttiopiskelijat) ovat harjoittelunsa aikana antaneet koululla hyvan kuvan itsestaan ja suomalaisista. Heita on kuulemma kaivattu kovasti lahtonsa jalkeen. Paikalliseen terapiakulttuuriin emme ilmeisesti ainakaan koululla paase tutustumaan, silla siella aiemmin vieraillut fysioterapeutti on “pitkalla lomalla”.

Muuten pyyhkii hyvin. Viikonaikana ollaan saatu kaupunki hyvin haltuun ja luotu tilapaiset arkirutiinit; kaupasta vetta ja hedelmakauppiaalta mangoja. Hedelmia ollaan syoty paljon, ne on hyvia ja halpoja (esim. ananas n.30 snt). Siivooja kavi ensimmaisen kerran jo ruokkoamassa meidan jalkia ja pesemassa pyykit, mika tuntui hieman omituiselta. Koti-ikavan lievittamiseksi yritimme keittaa puuroa. Paketin kyljessa luki “Human food”  (ihan oikeasti) mutta emme olisi siita niin varmoja. Teeleiviksi jatkojalostettuna siitakin puurosta tuli syotavaa.

Lamminta vetta saa, kunhan muistaa napsauttaa lamminvesivaraajan paalle ja sahkot ovat toimineet yhta poikkeusta lukuunottamatta. Yhtena iltana lueskeltiin otsalamppujen valossa. Seitsemalta illalla on jo pimeaa, joten sillon on viimeistaan syyta olla kotosalla, tai ainakin liikkua taksilla. Seinat ja ikkunat vastaavat meikalaista paperia; jopa heinasirkan siritys, meluavista opiskelijoista puhumattakaan, kuuluu lapi. Onneksi Qatar Airways tarjosi meille korvatulpat.

Nyt vesirutiinin kautta kotiin. Lamminta kesan odottelua! Ei taallakaan niin kuumaa ole, etta kateellinen kannattais olla… paitsi jos siella tulee rantaa :)

RMS (sairaalabakteeri)

Matkastrategiaa on nyt hiottu niin matkailijoiden välisin lounaspalaverein kuin jo Keniassa majailleilta pojilta (Jaakko ja Lauri, kiitosta vaan) saatujen kuumien vihjeiden perusteella. Kaikki alkaa järjestelyiden osalta olla hanskassa. Käytännön toteutus alkaa sitten viikon päästä. Nairobiin asti päästyämme meillä on viikko aikaa ottaa kaupunki haltuun ennen kuin varsinainen harjoittelu pääsee käyntiin. Siihen asti on hyvä panikoida pahvilaatikoiden keskellä ja yrittää saada tavaroita päätymään oikeisiin osoitteisiin.