Filosofiaa

Erehdyin pohtimaan ihmisen olemusta ja jouduin aika ikävään loppupäätelmään. Auttakaa jos voitte ja katsotte sen sen arvoiseksi.

Tarkastelkaamme ihmistä puhtaasti ihmisenä, jätetään sosiaalinen tai moraalinen tarkastelu tästä pois ja ihmetellään itseämme pelkästään elävänä olentona.

Jokainen meistä täyttää oman osuutensa olemalla ihminen. Ihmisenä olemme kaikki toistemme arvostelun ulkopuolella. Elli ei voi tulla sanomaan minulle, että olen huono ihminen ja päinvastoin: en voi ylistää Ellin hyvyyttä. Loppuun vietynä minun on myönnettävä, että pahin murhamies on ihminen siinä kuin minäkin, omasta mielestäni suurinkin filantrooppi. Minulla ei ole mitään asiaa mennä ojentamaan häntä, sillä hän täyttää oman ihmisyytensä yhtä puhtaasti kuin minä omani.

Se, että jätämme sosiaaliset, moraaliset yms. näkökannat tämän tarkastelun ulkopuolelle, helpottaa sikäli, että voimme luottaa yhteiskunnan hoitavan nämä sektorit. Yhteiskunnalla on oikeus/velvollisuus arvottaa yksilöitään näiden tekojen perusteella (se tekeekö se niin, on eri juttu). Yksittäisiltä ihmisiltä tämä puuttuu ihmisyyden tasolla, mutta tietenkin jokainen voi tehdä ja tekee niin yhteiskunnan tasolla.

En tiedä osasinko muotoilla ajatukseni ymmärrettävään muotoon, mutta jos osasin,
give me some flak.

Viime tunnilla puhuimme jossain vaiheessa omilla aivoilla ajattelusta. Sivusimme myös aihetta ketkä menevät lukioon ja ketkä ammattioppilaitokseen. Itselleni tuli halu sanoa asiasta jo tunnilla, mutta ajattelin kirjoittaa sen tänne. Eli asiaan.

Itse kun olen saman asian kanssa tuskaillut 16-vuotiaana, tuntui lukio ainoalta, oikealta vaihtoehdolta. Muistan vielä sen, kun tuskissani täytin uskonnon tunnilla lukion ensimmäisen vuoden kurssivalintoja aivan paniikissa. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, voisin sanoa, että itse menin totaalisesti muiden mukana. Massan sekaan vain. Itselleni ei tullut mieleenkään ammattioppilaitokseen meneminen. Sinnehän menevät kaikki juntit ja auton rassaajat! Maailmankuvani taisi olla aika rajoittunut tuohon aikaan.

Toisaalta elämäni tuntui olevan suhteellisen hyvin suunniteltu aina armeijaan menoon saakka. Yläasteelta lukioon ja siitä armeijaan. Jos heti ei pääse valkolakin kanssa armeijaan leikkimään isojen poikien sotaleikkejä, niin mennään puoleksi vuodeksi tai vuodeksi kouluavustajaksi, kuten kaikilla tuntui olevan suunnitelmana. Voisin melkein sanoa, että vasta armeijassa tuli tunne, että mitä ihmettä teen tämän jälkeen? Lukiossa sai olla herran kukkarossa ilman murheen häivää huomisesta. Sama tilanne on ollut monella kaverillani. Toiset taas ovat tienneet jo kauan mitä tekevät jopa armeijan jälkeenkin. Mielestäni aika pelottavaa. Onko tosiaan näin, että ihmiselo on suunniteltu jopa näinkin pitkälle ilman, että meidän tarvitsee tehdä suurempia päätöksiä itse? Mennään vain massan mukana sinne 20-vuotiaaksi saakka ja aloitetaan sitten miettimään mitä elämältään haluaa.

Nyt kun mietin teinkö oikean valinnan mennessäni lukioon, en ole enää niin varma. Moni tuttavani on suorittanut tutkinnon ammattioppilaitoksesta. Löytyy kokkia, rakentajaa, hitsaajaa ja muita ammatteja joissa työllisyys on suhteellisen hyvä, verrattuna meihin media-alan ammattilaisiin. Itse olen sitä mieltä tässä vaiheessa, että he jotka uskaltavat päättää mennä ammattioppilaitokseen ovat huomattavasti rohkeampia kuin lukioon menevät, jotka haluavat vielä ylimääräiset kolme vuotta ajatteluaikaa opintojen suhteen.

Toisaalta yläaste ja vielä lukiokin oli ainakin minulle itseni etsimistä ja jatkan sillä tiellä varmaan koko elämäni. Huvittavinta kuitenkin olivat juuri opinto-ohjaajat, ainakin lukiossa. Abiturienttina tein suuntaa näyttävän uranvalinta tehtävän opon kanssa. Minusta olisi esimerkiksi tullut todella hyvä merilaivan kapteeni. Miettikääpäs sitä! Ja tämäkö nyt oli sitä omilla aivoilla ajattelua. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmislapsi on vielä suhteellisen nuori tehdessään valintoja opintojensa suhteen.

Lähinnä halusin tällä tekstillä vain kysyä teiltä, että onko teidän mielestä nuorten elämä vielä tässä teknologisoituvassa, modernissa yhteiskunnassa ennalta suunniteltua jonkin tahon puolesta? Ja ketkä ovat niitä rohkeita, jotka uskaltavat ottaa elämänsä ja päätökset omiin käsiin jo varhaisessa vaiheessa? Olettaen, että nyt puhutaan vain opiskelusta. Ovatko nuoret alkaneet vihdoin ajatella ja vaatia itselleen jotain mikä heille kuuluu? Omasta mielestäni nyky-yhteiskunta ja nämä medioituneet nuoret ovat varsin mielenkiintoinen yhdistelmä tulevaisuuden kannalta. Jos vertaan itseäni neljä vuotta nuorempaan veljeeni, voidaan puhua totaalisen erilaisista maailmankuvista. Pikkuveljeni on huomattavasti avarampi kaikille vaihtoehdoille kuin mitä minä olin hänen iässään.

Taisi mennä aika sekavaksi, enkä nyt enää muista mikä oli varsinainen pointsini silloin tunnilla, mutta tulipahan kirjoitettua.

Nonniin rakkaat kanssa kumppanit. Myönnän tässä alukasi, että en ole koskaan kirjoitellut blogiin ja sen huomaa. Totaalisen hukassa tunnun olevan tämän asian kanssa.

Mutta asiaan. Tämän kertainen luento laittoi ajatukset rullaamaan erityisesti ihmisten luonteenpiirteiden takia. Määritteleekö aika ja paikka meidän käyttäytymistämme vai olemmeko oman toimintamme herroja koko ajan, mistään ulkopuolisista tekijäöistä riippumatta. Itselleni mieleen tuli heti yksityökaverini ja hänen käyttätymisensä yhtenä eräänä tiettynä hetkenä tässä vähän aikaa sitten. Sovitaan, että työkaverini nimi on vaikka Sami.

Olin menossa töihin ja tiesin, että meille oli tullut uusi työntekijä. Sami siinä sitten istuskeli uuden työkaverin kanssa juomassa kahvia kun tulin töihin. Yleensä Sami on luonteeltaan sellainen perus duunari, vaikka on kokoajan keksimässä jotain uutta tuyöpaikalle.Nyt näin kuitenkin Samista uuden puolen. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli uuden työntekijän kanssa. Asiaa tuli vaikka kuinka paljon ja välillä liikuttiin mauttomuuden rajoilla. Tilanne oli mielestäni aika yllättävä. Sami antoi ymmärtää, että on aivan toisenlainen henkilö tämän uuden työntekijän kanssa kuin mitä hän oli minulle antanut ymmärtää aluksi. Mietin siinä, että millainen hän on todellisuudessa. Onko Samille työpersoona ja kotipersoona? Tiedä häntä sitten.

Nyt voisin sanoa, että Samin käytös johtui osaksi uuden työntekijän läsnäolosta,tilanteen pakosta.Hänen oli ikäänkuin pakko antaa itsestään toisenlainen, parempi kuva kuin mitä oli aikaisemmin antanut. Uudelle, tuntemattomalle ihmiselle kun voi antaa itsestään millaisen kuvan itsestään kuin haluaa. KaiSami halusi uuden työntekijän näkevän hänet jossain tietyssä valossa.

Itse olen huomannut, ettäihmisten tuntuvatantavan itsestään aivan toisenlainen kuvan ensi näkemällä kuin mitä ovat todellisuudessa. Onko niin, että ihmiset eivät aina uskalla olla omia itsiään, vaan tulee olla jonkin muotin sisällä?Ajalla ja paikalla on varmasti omat merkityksensä, mutta ne eivät saisi estää meitä olemastajuuri sellaisia kuin olemme, vaikka elämme kuitenkin normien ja lakien maailmassa.

Huhtikuunlopulla puhuimme filosofian luennollaihmisestä. Mieleeni jäi mm. ajatus romanttisesta luonnonfilosofiasta. Ajatus meistä ihmisistä pieninä mikrokosmoksinaisossa makrokosmoksessa on minusta suloinen. Luonto ymmärretään tässä henkisen kanssa ristiriidattomasti. Ajatus on jollain lailla lohduttava ja minun mielelleni sopiva. Ymmärrän tämän mikro-, ja makrokosmos-asian niin, että me ihmiset voimme vaikuttaaasioihin pienillä teoilla joka päivä, sillä olemme osa tätä suurta kokonaisuutta. Emme ehkä voi pelastaa maailmaa ja auttaa jokaista nälkäistä lasta Afrikassa, mutta jos autamme yhtäkin heistä, se on jo enemmän kuin ei mitään. Mielestäni myös henkisyys ja materia voivat hyvin jopa täydentää toisiaan, eikä niiden tarvitse olla ristiriidassa keskenään, niin kuin romanttinen luonnonfilosofiakin (käsittääkseni) opettaa, tai antaa ymmärtää.Minusta on kiva tietää olevansa pieni osa suurta kokonaisuutta. :)