Omilla aivoilla ajattelu.
Elias kirjaili 11. toukokuuta 2006Viime tunnilla puhuimme jossain vaiheessa omilla aivoilla ajattelusta. Sivusimme myös aihetta ketkä menevät lukioon ja ketkä ammattioppilaitokseen. Itselleni tuli halu sanoa asiasta jo tunnilla, mutta ajattelin kirjoittaa sen tänne. Eli asiaan.
Itse kun olen saman asian kanssa tuskaillut 16-vuotiaana, tuntui lukio ainoalta, oikealta vaihtoehdolta. Muistan vielä sen, kun tuskissani täytin uskonnon tunnilla lukion ensimmäisen vuoden kurssivalintoja aivan paniikissa. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, voisin sanoa, että itse menin totaalisesti muiden mukana. Massan sekaan vain. Itselleni ei tullut mieleenkään ammattioppilaitokseen meneminen. Sinnehän menevät kaikki juntit ja auton rassaajat! Maailmankuvani taisi olla aika rajoittunut tuohon aikaan.
Toisaalta elämäni tuntui olevan suhteellisen hyvin suunniteltu aina armeijaan menoon saakka. Yläasteelta lukioon ja siitä armeijaan. Jos heti ei pääse valkolakin kanssa armeijaan leikkimään isojen poikien sotaleikkejä, niin mennään puoleksi vuodeksi tai vuodeksi kouluavustajaksi, kuten kaikilla tuntui olevan suunnitelmana. Voisin melkein sanoa, että vasta armeijassa tuli tunne, että mitä ihmettä teen tämän jälkeen? Lukiossa sai olla herran kukkarossa ilman murheen häivää huomisesta. Sama tilanne on ollut monella kaverillani. Toiset taas ovat tienneet jo kauan mitä tekevät jopa armeijan jälkeenkin. Mielestäni aika pelottavaa. Onko tosiaan näin, että ihmiselo on suunniteltu jopa näinkin pitkälle ilman, että meidän tarvitsee tehdä suurempia päätöksiä itse? Mennään vain massan mukana sinne 20-vuotiaaksi saakka ja aloitetaan sitten miettimään mitä elämältään haluaa.
Nyt kun mietin teinkö oikean valinnan mennessäni lukioon, en ole enää niin varma. Moni tuttavani on suorittanut tutkinnon ammattioppilaitoksesta. Löytyy kokkia, rakentajaa, hitsaajaa ja muita ammatteja joissa työllisyys on suhteellisen hyvä, verrattuna meihin media-alan ammattilaisiin. Itse olen sitä mieltä tässä vaiheessa, että he jotka uskaltavat päättää mennä ammattioppilaitokseen ovat huomattavasti rohkeampia kuin lukioon menevät, jotka haluavat vielä ylimääräiset kolme vuotta ajatteluaikaa opintojen suhteen.
Toisaalta yläaste ja vielä lukiokin oli ainakin minulle itseni etsimistä ja jatkan sillä tiellä varmaan koko elämäni. Huvittavinta kuitenkin olivat juuri opinto-ohjaajat, ainakin lukiossa. Abiturienttina tein suuntaa näyttävän uranvalinta tehtävän opon kanssa. Minusta olisi esimerkiksi tullut todella hyvä merilaivan kapteeni. Miettikääpäs sitä! Ja tämäkö nyt oli sitä omilla aivoilla ajattelua. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmislapsi on vielä suhteellisen nuori tehdessään valintoja opintojensa suhteen.
Lähinnä halusin tällä tekstillä vain kysyä teiltä, että onko teidän mielestä nuorten elämä vielä tässä teknologisoituvassa, modernissa yhteiskunnassa ennalta suunniteltua jonkin tahon puolesta? Ja ketkä ovat niitä rohkeita, jotka uskaltavat ottaa elämänsä ja päätökset omiin käsiin jo varhaisessa vaiheessa? Olettaen, että nyt puhutaan vain opiskelusta. Ovatko nuoret alkaneet vihdoin ajatella ja vaatia itselleen jotain mikä heille kuuluu? Omasta mielestäni nyky-yhteiskunta ja nämä medioituneet nuoret ovat varsin mielenkiintoinen yhdistelmä tulevaisuuden kannalta. Jos vertaan itseäni neljä vuotta nuorempaan veljeeni, voidaan puhua totaalisen erilaisista maailmankuvista. Pikkuveljeni on huomattavasti avarampi kaikille vaihtoehdoille kuin mitä minä olin hänen iässään.
Taisi mennä aika sekavaksi, enkä nyt enää muista mikä oli varsinainen pointsini silloin tunnilla, mutta tulipahan kirjoitettua.
12. toukokuuta 2006 kello 13.55
Katselin tänään toimettomana nelosen chattia ja siellä puitiin tätä lukio vs. amis asiaa, oli oikein äänestys pystyssä ja näytti siltä, että lukio pidettiin yliarvostettuna. Nuoret laittoivat aika naseviakin viestejä ja perustelivat päätöstään opiskelun suhteen järjen ja työllisyyden kautta.” kuka nyt haluaa istua aluksi lukiossa ja sitten yliopistossa?” tyylisiä kommentteja tuli muutama. Toiset taa perustelivat lukiota sivistyksen kautta. Itse en enää tähän sivistyneisyyteen oikein jaksa uskoa. Totta on, että lukiosta tulee ylioppineita valkolakkisia nuoria aikuisia.
Mielenkiintoinen suhtautuminen oli ammattikorkeakouluihin. Miksi mennä lukion jälkeen ammattikorkeaan jos samankaltaista opetusta olisi voinut saada jo amiksesta.
Yiopistoa pidettiin vieläkin omassa arvossaan. Esimerkiksi jos aikoo lukea luokanopettajaksi on melkein pakko lukioon ja siitä yliopistoon kypsymään.
Myös talouskoulua puolusteltiin ja sanottiin hyväksi valinnaksi, elämän opettajaksi. Yksi viesti olisi pakottanut kaikki naiset talouskouluun, että osaisivat tehdä ruokaa ja hoitaa kotia. Takaisin nyrkin ja hellan väliin..
Tuntuu, että nyt nuoret ovat löytäneet itsensä aikaisemmin, kuin mitä vaikkapa minä olen. En ole vieläkään varma olenko oikealla alalla. Toisaalta joku viisas on sanonut, että nykyään ei riitä enää yksi tutkinto, vaan pitää olla suoritettuna useampia, että pärjää työmarkkinoilla jatkossa.
12. toukokuuta 2006 kello 15.47
Jaahas,
katsotaanpa miltä minusta näyttää.
Pohdiskelet kyllä sitä, miksi menit lukioon amiksen sijasta, mutta jätät totaalisen huomioimatta sen, miksi menit armeijaan. Miksi armeija on tarkoitettu niin nuorille kuin se on? Siksi, että ihmiset eivät ehtisi ajatella itse sen mielekkyyttä/mielettömyyttä, arvelen ma.
”Go with the flow” on ohjenuora kaikille, jotka haluavat päästä elämässään mahdollisimman helpolla. Kaikenlainen poikkeaminen ruodusta tuo ongelmia. Vaikka omilla aivoilla ajatteleminen ei olekaan laissa kiellettyä, käytännössä sitä ei voi suositella. Mitä keskinkertaisempi olet, sen helpommalla pääset.
Sillä, onko nuoret avarampia tai tiukempia kuin aikaisemmat sukupolvet, ei käytännön tasolla ole mitään merkitystä. He elävät maailmassa, missä kaikki ovat kaltaisiaan. Me reliktit olemme niitä, jotka saavat tuntea sen nahoissaan. Ja toisaalta, vanhemmat sukupolvet näkevät nuorempansa aina jonkin verran vinksahtaneina. Pojasta polvi paranee?
Ja kaiken tämän, ja kokemani, jälkeen liputan kuitenkin oman ajattelun puolesta. Olisi hyvä ymmärtää edes itseään, ainakin joskus.
12. toukokuuta 2006 kello 22.15
Laurihan sen minun pointsini kaivoi esille, ainakin osittain. Tunnilla juurin mietin näitä miksi minä ja miksi muut asioita. Kun sitten aloitin tänne kirjoittelemaan asia lähti vähän toisaalle ja asia meni sekavaksi.
Itse näen oman tilanteeni siltä kantilta, että menin lukioon, koska en halunnut vielä ottaa ratkaisevaa askelta urallani. Armeijaan taas mentiin, koska pohojanmaalla päin on tapana mennä sinne heti lukion jälkeen. Sivareita kotikonnuilla ei muuten edes paljoa ole. Tämäkin on näköjään kasvatuksen, arvojen, maantieteellisen sijainnin ja tapojen lopputulosta, luultavasti.
Miksi armeija sitten on juuri niin nuorille kuin 19-kesäisille pojanklopeille? Omasta mielestäni kasvoin siellä aikuisena, jollain tasolla. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, armeija taitaa tehdä pojista miehiä. Taitaa siellä oppia jotain elämästä. Kävin viime loppukesästä kertausharjoituksissa ja olihan se luppoista hommaa tällä kertaa. Skapparit heittivät läppää ja kaikki oli muutenkin rennompaa. Tämä luultavasti sen takia, että uskoisi ihmisen kasvaneen 1,5 vuoden aikana kotiutumisesta ja oppineen ottamaan asiat oikealla tavalla. Luottoa löytyi niin sanotusti.
Tuo on kyllä totta mitä Lauri sanoi ”Go with the flow” ohjenuorasta. Mitä pidemmälle nuorille on mahdollisuus mennä elämässää eteenpäin ilman suurempia päätöksiä helpottaa elämää huomattavasti. Jos miettii yläaste, lukio/amis/muu koulu, armeija/siviilipalvelus. Eikös tällainen kuulosta aika tutulta ja turvalliselta suunnitelmalta.
Oma ajattelu on kyllä kaiken perusta. Vaikka et aina pystyisi sen mukaan toimimaan, niin voit ainakin sanoa ajatelleesi asiaa…
No taas alkaa ajatus harhailla, joten lopetan tähän.
13. toukokuuta 2006 kello 20.33
Jännä juttu tuo miksi minä ja miksi muut. Minulla oli niin sanotusti vapaa kasvatus. Äitini antoi kaikki omaa tulevaisuuttani tai muuten itseäni koskevat päätökset minun tehtävikseni. Jo ala-asteelta oli selvää, että lukioon ei tarvitse mennä, jos se ei omalta tunnu. Kotipaikkakunnallani ei muita koulutusvaihtoehtoja ollut, mutta Jyväskylän ammattikouluihin ei ollut ylittämättömän pitkä matka.
Koko yläasteen uhosin, etten koskaan mene lukioon, mutta kuitenkaan en ikinä osannut päättää, että mitä mä sitten teen. Lukioonhan mä sitten itseni kampesin. Ammatinvalintatestien mukaan kuvataiteilija ja pappi olivat kovia vaihtoehtoja, mutta kumpikaan ei tietyistä syistä innostanut. Pointsi on se, että en onnistunut ajattelemaan omilla aivoilla, ammatinvalintatesti ei pystynyt ajattelemaan puolestani ja lukion opokin oli tekemässä musta ekonomia.
Se, miten oikeastaan ajauduin ammattikorkeaan lukemaan viestintää, on minullekkin mysteeri. Ainakaan en omilla aivoillani ajatellut.
Olen kyllä tyytyväinen tähän tulokseen, mihin elämäni on menossa, mutta kiinnostaisi tietää, että kuka tulevaisuuteni rakentaa.
Kohtalo on suosikkini. Jos ihminen ei pysty itse tekemään elämästään sellaista kuin sen on tarkoitus olla, niin kohtalo korjaa virheet. “Asioilla on taipumus järjestyä”
24. toukokuuta 2006 kello 15.42
Omalta kohdaltani voin sanoa, että menin lukioon puhtaasti siitä syystä, että lukio nähtiin (ainakin silloin) menestyvien nuorten paikkana ja ammattikouluun menivät vain koululaiset, jotka eivät päässeet lukioon tai olivat enemmän kiinnostuneitä mopojen ropaamisesta, kuin intellektuelleista arvoista.
Armeija… Tuo monen nuoren miehen murheenkryyni. Itselleni armeija osui huonoon väliin noin henkisen hyvinvoinnin kannalta. Koin ennen armeijaan menoa ruman ja kivuliaan eron silloisesta tyttöystävästäni ja kannoin kaiken tämän huonon olon mukanani puolustusvoimiin. Eipä mennyt kauaa kun jo ensimmäistä kertaa kiikutin itseni keskussotilassairaalaan ns. antenniosastolle, jossa minulla diagnosoitiin uusiutuva masennusoireyhtymä tms.. Sen jälkeen lyötiinkiin käteen vino pino mieliala- ja nukahtamislääkkeitä, joiden avulla pystyinkin nukkumaan juhlavat 2-4h yössä koko loppupalvelukseni ajan. Voin sanoa käsi sydämellä, että armeija ei tehnyt pojasta miestä, vaan hidasti ja hankaloitti henkisten haavojen paranemista runsaasti.
Kaikesta huolimatta olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen nuoren miehen tulisi ainakin käydä kokeilemassa armeijaa ennen siviilipalvelukseen menoa. Mistäs sitä tietää vaikka viihtyisi? :)
31. toukokuuta 2006 kello 0.01
Jeps. Sivarit ovatkin mukavuudenhaluisia laiskiaisia ja armeija on oikeasti vain tosi raskas leikkileiri, jonka joko jaksaa tai ei.
Minne jäivät aatteet Jupe? ;-)
31. toukokuuta 2006 kello 11.52
Armeija on hyvä paikka filosofointiin. Missään ei ole tarjolla niin henkisesti harmaata paikkaa omien aatosten leiskuville väreille. Ainakin minä tunsin olevani kuin Tuntemattoman sotilaan korpifilosofit, kun mietin syntyjä syviä odotuksen ja äkseerauksen monotoonisessa ilmapiirissä.
Se armeijan kasvattava vaikutus. Siitä voin olla eri mieltä.
Tietysti, jos on koko ikänsä asunut äidin helmoissa, voi olla kasvattava kokemus, kun joutuu itse huolehtimaan asioistaan. Perunoita ei ole muussattu valmiiksi ja puhtaita vaatteitakin joutuu hakemaan itse kaukaa varusvarastolta. Monen sadan metrin päästä.
Minusta armeija on instituutio, joka on olemassa vain itsensä takia. Asiat tehdään, niin kuin ne on aina tehty. Kaikki uusi on pahasta. Harmaa hyvä. Keskiverto paras. Ulokkeet on karsittava ja omilla aivoilla ajatteleminen kitkettävä. On mentävä kuin muurahaiset.
18. helmikuuta 2009 kello 14.47
Itselläni oli tarkoitus hakea/ja päästä lukioon peruskolulun jälkeen ja siinä samaan aikajaksoon , minulle puhkesi psykoosi tosin lyhytkestoinen onneksi (ja tällä hetkellä ole terve kuin pukki:) Näin jälkikäteen tapahtumia pohdittuani , olin ollut yleensä tunnolline opiskelija jolla ei ollut vaikeuksia saada 7 arvosanaa useimmista aineiden kokeista. Ylipäätään mielenkiinto opiskeluun tapettiin yläasteella , ja neutraalina kävin sen läpi kun pakko oli. kun Useimmista yrityksistäni huolimatta en pääsyt opiskelemaan Lukioon (yritin sitä jopa ammattitutkinnon kanssa sairaudesta toipumisen jälkeen) ja ammattikouluun lähinnä lähdin äitini lievällä painostuksella. Ammattikoolu ei kuitenkaan ollut väärä paikka -vaan siellä sain uuden kipinän opiskeluun ja Suurtalouskokiksi valmistuneena , todituksessa oli ka. 3.6 (arvostelu asteikko 1-5) eli näin yhteenvetona ammattikoulu oli pedagogisempi kuin yläaste! ja selvästi paremmin asiat opin. tällä hetkellä on yliopistoon haku käynnissä -ja se on mahdollista koska takataskussa on 3-vuotinen ammatillinen tutkinto.
Mielestäni ylästellaa olisi hyvää jo tutustua ihan pidempien jaksojen kanssa työelämään -Lukio on hyvä vaihtoehto mutta ei sovellu kaikille. kannatan myös yhdistelmäopintoja:) Mielestäni on hyvää ja rohkeaa ajatella itse ja samalla ottaa vastuuta sitten päätöksistään.
Elämä on tärkein opettajani, yhdellä tutkinnolla olen ollut 10 eria alan töissä, ja mitä tulee armeijaan on hyvä myös tehdä siitä jo ajoissa selkeä käsitys , miksi menen , miksi en mene -jos ei terveydellisista tai vakaumuksellisista syistä voi mennä on hyvä ajatella siviilipalvelusta tai aseetonta palvelusta. Monissa elämän käänteissä olen huomannut että Jumalan johdatus on 100% mahdollisuus monella nuorelle -kunhan muistaa kolkuttaa oikeaa ovea. ja maailma ei kaadu vaikka joutuisi vaihtamaan opiskelu alaa kesken..