Ihmisen outo luonteenpiirre..
elias kirjaili 4. toukokuuta 2006Nonniin rakkaat kanssa kumppanit. Myönnän tässä alukasi, että en ole koskaan kirjoitellut blogiin ja sen huomaa. Totaalisen hukassa tunnun olevan tämän asian kanssa.
Mutta asiaan. Tämän kertainen luento laittoi ajatukset rullaamaan erityisesti ihmisten luonteenpiirteiden takia. Määritteleekö aika ja paikka meidän käyttäytymistämme vai olemmeko oman toimintamme herroja koko ajan, mistään ulkopuolisista tekijäöistä riippumatta. Itselleni mieleen tuli heti yksityökaverini ja hänen käyttätymisensä yhtenä eräänä tiettynä hetkenä tässä vähän aikaa sitten. Sovitaan, että työkaverini nimi on vaikka Sami.
Olin menossa töihin ja tiesin, että meille oli tullut uusi työntekijä. Sami siinä sitten istuskeli uuden työkaverin kanssa juomassa kahvia kun tulin töihin. Yleensä Sami on luonteeltaan sellainen perus duunari, vaikka on kokoajan keksimässä jotain uutta tuyöpaikalle.Nyt näin kuitenkin Samista uuden puolen. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli uuden työntekijän kanssa. Asiaa tuli vaikka kuinka paljon ja välillä liikuttiin mauttomuuden rajoilla. Tilanne oli mielestäni aika yllättävä. Sami antoi ymmärtää, että on aivan toisenlainen henkilö tämän uuden työntekijän kanssa kuin mitä hän oli minulle antanut ymmärtää aluksi. Mietin siinä, että millainen hän on todellisuudessa. Onko Samille työpersoona ja kotipersoona? Tiedä häntä sitten.
Nyt voisin sanoa, että Samin käytös johtui osaksi uuden työntekijän läsnäolosta,tilanteen pakosta.Hänen oli ikäänkuin pakko antaa itsestään toisenlainen, parempi kuva kuin mitä oli aikaisemmin antanut. Uudelle, tuntemattomalle ihmiselle kun voi antaa itsestään millaisen kuvan itsestään kuin haluaa. KaiSami halusi uuden työntekijän näkevän hänet jossain tietyssä valossa.
Itse olen huomannut, ettäihmisten tuntuvatantavan itsestään aivan toisenlainen kuvan ensi näkemällä kuin mitä ovat todellisuudessa. Onko niin, että ihmiset eivät aina uskalla olla omia itsiään, vaan tulee olla jonkin muotin sisällä?Ajalla ja paikalla on varmasti omat merkityksensä, mutta ne eivät saisi estää meitä olemastajuuri sellaisia kuin olemme, vaikka elämme kuitenkin normien ja lakien maailmassa.
4. toukokuuta 2006 kello 11.22
Kyllä minä itsekin myönnän olevani erilainen koulussa kuin kotona. (Se on teidän kaikkien onni) hahhhaha. Tai ehkä en myöskään lausu kaikkea ääneen kaikkien sukulaisten (vaikkapa) kuullen. Uskon täysin siihen, että aika ja paikka vaikuttaa ihmisen luonteeseen sillä hetkellä. Sellainenkin on muuten jännä juttu, että jos itsellä on vaikka tosi hyvä päivä, elämä hymyilee ja tuntuu, ettei mikään voi pilata omaa hyvää tuulta…. KUNNES, saapuu paikkaan, jossa ihmiset ovat tapelleet tai muuten vain on huono fiilis, tai esim.työpaikalla on kireä tunnelma. Kyllä muuten omaa hyvää oloa on vaikea pitää yllä siinä tilanteessa. Ihanne kuitenkin olisi, ettemme antaisi muiden pilata omaa hyvää oloa ja pysyttelisimme siinä ihanassa tilassa, jossa olemme. Se on vaan vaikeaa, jos ympärillä on huono fiilis. Ja totta, ihanne olisi myös se, ettemme antaisi minkään vaikuttaa siihen, millaisia oikeasti olemme. Meni syteen tai saveen ;)
8. toukokuuta 2006 kello 15.56
Lopulta mielipiteeni kuvastaa samaa sosiaalista ja psykologista kaavaa kuin mistä kirjoititte, mutta näen asian kuitenkin hieman poikkeavasta näkövinkkelistä. Näin ajattelen:
Ihmiset ovat kyllä aivan samoja joka paikassa ja aina ja jatkuvasti; emme ole kaksinaamaisia. Miksi tältä sitten vaikuttaa, johtuu viestimisemme heikkouksista ja puolin ja toisin saavuttamattomasta kommunikaatiosta. Emme ole ajatustenlukijoita! Toisen ihmisen luonteen selvittäminen ja egon tuntemaan oppiminen on hidas prosessi. Ihmiset avautuvat hiljalleen, kuin kirjatkin. Kansikuva ja nimi kyllä saattaa kertoa jotain sisällöstä, mutta vain vähän.
Jos ajatustenluku joskus keksitään, häipyvät kaikki ihmisten ongelmat kertaheitolla; ennakkoluulot ja hatarat alitajuiset viestit good bye!
10. toukokuuta 2006 kello 14.19
Rohkenen uskaltaa olla eri mieltä Mikaelin kanssa ja väitän, että yhteiskunnan toimivuuden kannalta on välttämätöntä, että pelaamme koko ajan (enenmmän tai vähemmän tiedostamattomia) roolipelejä keskenämme. Korkealla poliittisella tasolla sitä nimiteään diplomatiaksi, mutta toimii se Siwan kassallakin. Meidän täytyy olla eri persoona kotona ja puutarhassa, jos haluamme käydä puutarhassa.
Eliaksen Samista voisi sanoa, että eihän meistä kukaan ensi tapaamisessa kerro rikosrekisteriään tai piereskele edes provosoidakseen. Tämä ei kylläkään selitä lainkaan sitä, miksi Sami on uudelle tyypille erilainen kuin Eliakselle…
10. toukokuuta 2006 kello 17.03
Kiinnostavan yhteiskunnallisen näkökulmaan tarjoaa Erich Fromm yhteiskuntaluonteen käsitteellään. Fromm kirjoittaa vuonna 1937 julkaisematta jääneessä käsikirjoituksessaan seuraavaa: “Society and the individual do not stand >oppositesocially typical character<."
11. toukokuuta 2006 kello 12.26
aha!
Aika mielenkiintoisa aihe.Itse olen pohdiskellut juuri tuota ihmisen luonnetta ja käyttäytymismalleja jonkin verran. Lähtökohtani omalle näkökannalleni asiaan on se, että ihmisen eri käyttäytymismallit eri tilanteissa pohjautuvat yksilön taustaan, eli vaikkapa koti, yhteiskunta , kulttuuri. Jokainen meistä varmasti haluaa ajatella olevansa ns. aito persoona, mutta se ei mielestäni tarkoita sitä,että käyttäytyisimme kaikissa ihmis- suhteissamme samalla tavalla. Tiedostan siis käyttäytyväni eri tavalla eri ihmisten seurassa, mutta en silti ole mielestäni “feikki”. Erilainen käytös voi ilmetä vaikkapa kunnioituksesta ja auktoriteetista jotakin kohtaan, esimerkiksi omat vanhempani, opettajat, vanhemmat ihmiset yleensä. Kaikkien tuossa mainitsemieni tyyppejen kunnioitus ja arvostaminen juontaa taasen omaan kasvatukseeni, saamiin oppeihini ja tiettyihin kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka vallitsevat yhteiskunnassamme.Uskoisin, että jokainen on kotonaan erilainen kuin kaveriporukassa tai koulussa saati sitten työpaikalla. Voisinpa tässä nyt vaikkapa peilata omaa käytöstäni kotona ja yrittää sopeuttaa sitä työelämään ,näin esimerkkinä. Kotona olen kuin simpanssi. Saatan roikkua kaulassa ja vartioida reviiriäni suuttuessani hyvinkin tarkasti. Ollessani vihainen haluan omaa tilaa, mutta muuten olenkin sitten yleensä pahimmanlainen höpöttelijä ja hellyyden kipeä ressu. No toimisiko vastaavanlainen sitten työpaikalla?…enpä usko. Pomoni ei varmaankaan arvostaisi jatkuvaa jutusteluani kaikenmaailman asioista tai sitä, että minun on saatava päivän halikiintiöni täyteen aamupalaverissa. Loppu pointtini on siis, että tottakai käytöksemme on erilaista tilanteesta riippuen, mutta ei se tee meistä jotain mitä emme oikeasti ole. Muuntautuminen on välttämätöntä ja viisasta; joskus se on tiedostettua ja joskus tiedostamatonta.
11. toukokuuta 2006 kello 18.28
Lauri puhuu yllä “roolipeleistä” joita tiedostaen tai tiedostamatta pelaamme koko ajan. Eli kaupan kassalla työskentelevän tyttösen kohtaa aivan erilaisessa roolissa illalla baarissa, tai opettaja on täysin erilainen oppilailleen, kuin vaikkapa kollegoilleen, saati sitten aviopuolisolleen. Tietysti voi olla, että työ on niin sanotusti kutsumusammatti, eli sitä opettaja kotonaankin huitoo karttakepillä, mutta se on jo ihan toinen juttu se… Kuitenkaan ei voi väittää, etteikö eri rooleissa olisi koko ajan oma itsensä. Tähän liittyy myös kenttäteoria, jonka mukaan toimimme ikään kuin eri kentillä eri tilanteissa. Kentillä on omat sääntönsä, joiden mukaan toimimme ja joita yritämme silloin tällöin muuttaa omaksi eduksemme. Oletteko koskaan kuulleet tarinaa urheilevista isistä, jotka pelikentälle päästyään muuttuvat täysin erilaisiksi toimijoiksi? Jalkapallokentällä toimitaan eri säännöillä, kuin kotikentällä.
Ellin kommenteista taas löytyy samankaltaisia ajatuksia, mitä Pierre Bourdieu niminen herra on pohtinut. Olen hieman lukenut jotain sosiologiaan liittyvää ja siellä törmännyt miekkosen ajatuksiin. Bourdieun käsite “habitus” on sisäistettyä kulttuuria, joka antaa meille yhteisöltä omaksutun kyvyn tuottaa uusia, mutta ymmärrettäviä itseilmaisun ja -ymmärryksen tapoja. Siis toimintamme on suhteessa kulttuuriin, tiettyjen, kulttuurin sanelemien sääntöjen noudattamista ja rikkomista. Habitus on siis kulttuurin antama kyky ilmaista omaa sosiaalista asemaa esimerkiksi ruokailutottumuksilla, pukeutumisella ja puhetavoilla, sekä tehdä niiden perusteella päätelmiä muiden asemasta. Mutta samalla habitus määräytyy myös aineellisista olosuhteista: esim. köyhät eivät voi kuluttaa ja elää samalla tavalla, kuin rikkaat ja arvostavat eri asioita, omassa elämässään ja kulttuuripiirissään tärkeitä juttuja. Habituksen käsite korostaa, että ihmiset yhtäältä sopeutuvat luokka-asemaansa ja sen suomiin aineellisiin edellytyksiin mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Toisaalta he elämäntyylillään ja taidemaullaan myös tekevät oman asemansa ymmärrettäväksi ja samastuvat siihen. Tähän taasen liittyy myönteinen itsemäärittely. Eli vaikkapa teollisuustyöläiset erottavat “oikean” työn ja toimistotyön jyrkästi toisistaan eivätkä pidä jälkimmäistä muuna kuin ehkä jossain määrin tarpeellisena aputehtävänä. Suunnittelijat, esimerkiksi insinöörit ja arkkitehdit, taas ovat taipuvaisia määrittelemään varsinaisen työn eli esineiden tai talojen valmistuksen “vain” toteutukseksi, päätehtävä on niiden suunnittelu.
Habituksen käsite pyrkii ottamaan huomioon myös sen, että korkeakulttuuri määrittelee yksilöistä riippumatta, rakenteena, vaikkapa millainen taide kulloinkin on “hienoa” ja hyvän maun mukaista. Kuitenkin yksilöiden valinnat tämän merkitysrakenteen puitteissa vaihtelevat, ja jotkut (esimerkiksi johtavien taidekriitikoiden) valinnat aiheuttavat rakenteeseen muutoksia. Tämä ei päde ainoastaan korkeakulttuuriin, vaan samaa määrittelyä tapahtuu myös eri alakulttuurien parissa. Punkkarit määrittelevät tietyn musiikin “oikeaksi” ja toisen esimerkiksi “kaupalliseksi”. Bourdieu korostaa lähestymistavallaan sitä miten arkielämän muodot ja piirteet kuvastavat taustalla vaikuttavaa yhteiskunnan rakennetta. Toisaalta hän osoittaa myös, että “hyvä maku” ei ole sosiaalisesta rakenteesta riippumaton, kaikille yhteiskunnille yhteinen esteettinen periaate vaan sosiaalisen arvostuskilpailun ja valtakamppailun tulosta.
12. toukokuuta 2006 kello 16.04
Ja sitten vielä lomaminä: miksi ulkomaan reissu tekee hyvää? Yksi syy lienee se, että lomalla “saa olla oma itsensä”. Tuskin kukaan vakavissaan väittää käyttäytyvänsä Pattayassa, Riccionessa, Korfulla tai missä ikinä örveltääkin olevansa sama tyyppi kuin kotona tai töissä. En uskalla väittää, että lomalla olisimme aidompia minuja kuin kotona, mutta tuskin pellekäyttäytymisemme lomalla on vääristelyäkään. Kuten edellä jo kirjoitettiin: tarvitsemme eri koodit eri foorumeilla.
Ilman ns. valkoisia valheita yhteiskuntamme jumittuisi ennen puoltayötä.
13. toukokuuta 2006 kello 20.54
Kuinka moni teistä on joskus kuullut lauseen ” Sä et oo oma ittes”? Kuulin sen tuossa yksi kaunis ilta avomieheni suusta ja ajäin miettimään että mikä sitten on “oma itte”.
Onko se oikea minä se, mihin Jani on tottunut, eikä se uusi ja itsevarmempi minä? Tosiaan ennen olin niin ujo, etten uskaltanut soittaa edes pitseriaan siinä pelossa etten tule ymmärretyksi. Nykyisin hoidan kaikki juoksevat asiat vieraiden ihmisten kanssa. Ennen se oli minulle lähes mahdotonta.
Itseasiassa vasta tänä lukuvuotena minusta on kasvanut minä. Tunnen, että minun ei ainakaan tarvitse hävetä itseäni, vaan voin olla vapaasti vallaton ja kertoa mielipiteistäni. Kiitos viestintätaidon opettajalle, sain todellakin paljon irti nimenomaan siitä kurssista.
Olenko oikea minä nyt sitten se vallaton vai ujo? Nyt siis näyttää siltä, että ympäristöni hämmentyy, jos muutan käyttäytymistäni. Ennen luulin, että aikaa myöten olen kaikkien ihmisten seurassa samanlainen. Nyt Jani löi mua otsaan sillä, etten mä olekaan. Ajatttelun jälkeen totesin sen kyllä itsekin.
Samaan asiaan on kai verrattavissa Eliaksen ja Samin tapaus. Eliasta ihmetytti Samin käytös, Jania minun muuttunut käytökseni.
Ilmeisesti emme voi myöskään muuttaa käytöstämme rikkomatta ympäristön rauhaa. Tämä malli ei suosi ujoja, jotka haluaisivat kuoristaan ulos, eikä niitä luokan pellejä, jotka ei enää jaksaisi olla niitä ikuisia viihdyttäjiä.
31. toukokuuta 2006 kello 12.32
Nuorella tai ujolla ihmisellä muuttunut käytös johtuu vain siitä, että uskaltaa olla enemmän oma itsensä. (Tämä on siis minun havainnointia ja vilosofointia.) Kun ikää ja kokemusta karttuu, voi ottaa rennommin, eikä tarvitse koko ajan ajatella, miltä kaikki vaikuttaa muiden mielestä.
Ehkä tämä rentous kulminoituu juuri sillä lomareissulla, kun ei tarvitse ajatella miltä vaikuttaa ja mihin muut ovat tottuneet.
Ympäristön kannalta muutos on negatiivinen asia. Kun totuttu asia ei olekaan enää niin kuin se on ollut vuosia, menee asioilta pohja pois. Kun työpaikan vaatimaton työmyyrä hermostuu ja sanoo ei, on koko porukka ihmeissään. Mikä siihen on tullut?
Tai kun pikkurouva ei enää olekaan miehensä palvelija. Mikäs siihen on mennyt?
Ehkä kyse on siitä, että ihminen on väärässä muotissa. Eikä vaatimaton ja hyvä ihminen tahdo turhaan pahoittaa toisten mieliä. Sitten jossain vaiheessa läikähtää yli.
Henkilökohtaisesti minua ärsyttää se ihmisten tapa esittää jotain muuta, mitä ovat. Tiedätte varmaan sen henkisesti autonmyyjä-kiinteistönvälittäjä -tyypin. Kivaa on ja hyvin menee oikein suurielkeisesti.
Tekee mieli pestä käsi, jos joutuu moista kättelemään.