Romanttinen luonnonfilosofia
maaret kirjaili 26. huhtikuuta 2006Huhtikuunlopulla puhuimme filosofian luennollaihmisestä. Mieleeni jäi mm. ajatus romanttisesta luonnonfilosofiasta. Ajatus meistä ihmisistä pieninä mikrokosmoksinaisossa makrokosmoksessa on minusta suloinen. Luonto ymmärretään tässä henkisen kanssa ristiriidattomasti. Ajatus on jollain lailla lohduttava ja minun mielelleni sopiva. Ymmärrän tämän mikro-, ja makrokosmos-asian niin, että me ihmiset voimme vaikuttaaasioihin pienillä teoilla joka päivä, sillä olemme osa tätä suurta kokonaisuutta. Emme ehkä voi pelastaa maailmaa ja auttaa jokaista nälkäistä lasta Afrikassa, mutta jos autamme yhtäkin heistä, se on jo enemmän kuin ei mitään. Mielestäni myös henkisyys ja materia voivat hyvin jopa täydentää toisiaan, eikä niiden tarvitse olla ristiriidassa keskenään, niin kuin romanttinen luonnonfilosofiakin (käsittääkseni) opettaa, tai antaa ymmärtää.Minusta on kiva tietää olevansa pieni osa suurta kokonaisuutta. :)
26. huhtikuuta 2006 kello 21.04
Tiedät olevasi pieni osa suurta kokonaisuutta – olet siis olemassa! Se on paljon enemmän mitä suurin osa meistä koskaan tulee ajatelleeksi.
Jos jokainen maailmanparantaja aloittaisi itsestään, maailma luultavasti olisi parempi paikka. Mutta on helpompi nähdä roska toisen silmässä kuin malka omassaan.
Tässä voisimme myös palata luentosarjassa taaksepäin ja ihmetellä, emmekö voisi vain olla onnellisia siinä maailmassa missä elämme. Miksi meillä on halu auttaa muita? Vai onko meillä?
4. toukokuuta 2006 kello 11.10
Luulen, että koskaan ihmiset eivät osaa olla onnellisia siinä ajassa ja paikassa, jossa ovat. Se on uskomatonta, mutta totta. Onnellisuus on niin hiipuva käsite ja se vaihtelee koko ajan. Joskus tuntee olevansa maailman onnellisin ihminen, kun taas tulee jokin pieni vastoinkäyminen ja mieli on maassa. Itselläni on välillä todella huono omatunto siitä, että olen syntynyt niin hyviin oloshteisiin, vaikka se onkin vain sattumaa. Mutta miksi juuri minä? Minua kiinnostaa kaikenlainen hyväntekeväisyys ja muiden auttaminen, paikan päällä tai Suomesta käsin. Mikä siis estää minua? Se on ehkä pelko siitä, että MINÄ vaurioitun kaikesta siitä mitä tulen näkemään maailmalla ja että MINÄ saatan sairastua ja menettää paikkani “kivassa” maailmassa, turvassa Suomessa. Tekeekö nämä ajatukset minusta tekopyhän? Onko vain kiva ajatella ihmisten auttamista ja hekumoida ajatuksella, että joskus minä todella voisin ja uskaltaisin auttaa.
Kunpa vain voisi olla onnellinen ja muistaa tämä hetki, joka on jo nyt vaihtunut toiseksi hetkeksi. Nauttia tästä ja juuri tästä hetkestä. Kaikki me ihmiset loppupeleissä elämme veitsenterällä tässä maailmassa. Koskaan ei voi tietää mitä käy. Ehkä tämä on kliseistä, mutta mielestäni se on totta. Kunpa osaisin noudattaa Echart Tollen ajatuksia ja tuntea läsnäolon voima joka ikinen päivä.
11. toukokuuta 2006 kello 13.52
Ihmiset ajattelevat monesti, kun jotain pahaa tapahtuu omalle kohdalle, että miksi juuri minä? Tämähän on tietenkin hyvin itsekeskeistä, mutta kaikki tekevät sitä. Toisen onnellisuudesta ei useinkaan osata iloita ja kateus kuuluu ihmisluontoon, harmillista kyllä. Onnellisen asian sattuessa omalle kohdalle ollaankin sitten pelkkää aurinkoa ja päivänpaistetta. Halutaan, että muut huomaavat sen” Hei olen tänään onnellinen”. Kysykää minulta miksi hymyilen jne. Oman onnellisuuden perään kuuluttaminen onkin todella kuvottavaa. Ihmiset ovat ahneita, vaikka pitäisi osata jakaa. Useinhan sanotaankin, että mitä enemmän rahaa, sitä pihimpi. Halutaan vaan haalia enemmän hyvää itsemme ympärille. Sekö meidät sitten tekee onnelliseksi? Ehkä se onkin vain sellaista oletettua onnellisuutta. Ihmisen arvo mitataan materiassa ja ilman sitä olet jokseenkin luuseri, niinkö? Onnellisuuttahan tuovat monet seikat. Eri ihmiset saavat mielihyvää eri asioista. Ihmisiä pitäisi kannustaa antamaan itsestään enempi irti muille.
Kyllä minäkin teen usein sitä, että katson telkkaria ja jos sieltä tulee vaikkapa uutisissa jotain surullista sota juttua niin vaihdan kanavaa. Suljen täten muiden kärsimyksen mielestäni. En halua nähdä ihmisten epätoivoa omassa olohuoneessani. Usein ajattelen, että olipa taas synkkää ja kylläpä tuli taasen pahamieli. Kieltämisen sijasta minun tulisi kuitenkin myöntää, että asiat ovat niin kuin ovat tässä maailmassa ja itse voin ainakin yrittää parantaa sitä. Tällä en välttämättä tarkoita sitä, että lähden rahoittelemaan kaikenmaailman hyväntekeväisyys hankkeita. Hyvää voi myös tehdä ottamalla toiset huomioon ja olemalla ystävällinen.
12. toukokuuta 2006 kello 17.32
Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Siksi minä ainakin jätän katsomatta kauhu-uutiset heti sen jälkeen kun sensaationnälkäni on tyydytetty. Luultavasti katson, kuinka somalitaistelijat vetävät autonsa perässä jenkkiraatoa, mutta seuraavana päivänä en enää halua nähdä sitä. En pysty sanomaan, mikä väkivallassa ja onnettomuuksissa pistää vastaan. Mutta mieluummin katson komediaa kuin väkivaltaviihdettä. Uteliaisuuttani tuskin pystyn kuitenkaan voittamaan.
Malkan poistaminen omasta silmästä on vaikeampaa miltä se kuulostaa. Kateus ja ahneus ovat yhtä ehtymättömiä luonnonvaroja kuin typeryyskin, vaikea niistä on päästä eroon. Toisaalta ne jarruttavat yhteistoimintaamme, mutta samalla ovat kehitystä eteenpäin vieviä voimia.
Miksi emme saisi tuoda julki onnellisuuttamme, kun kerran tuomme negatiiviset tunteemmekin, suorastaan elämme niistä? Ja miksi meillä on halu auttaa? Ja miksi auttamisesta tulee mieleemme ensimmäiseksi ulkomaan elävät? Naapurissa olevan vanhainkodin asukkaat eivät välttämättä kaipaisi kuin hetken puhe- tai ulkoiluseuraa, ja sekä auttaja että autettu olisivat pelastettuja! Mutta meidän on mentävä äititeresan hommiin jonnekin vinkuintiaan saadaksemme sieluumme auttajan tarran. Ehkä pyyteetöntä auttamista ei sitten olekaan…?
31. toukokuuta 2006 kello 13.11
Lähelle on vaikea nähdä. Mitä kauempana tapahtumat ovat, sitä helpompi niihin on löytää ratkaisu. Arkipäivän pysähtymisestä on luovuttu ja tehty lähimmäisen auttamisesta auttamiselämyksiä.
Auttamiselämykseen kuuluu elinkaarimalli-ajattelu. Se alkaa kurjan lapsen kuvan näyttämisellä. Riepuihin pukeutunut paljasjalkainen kehitysmaan lapsi katsoo anovasti suurilla ruskeilla silmillään hyvinvointiyhteiskunnan jäsentä. Jäsen tuntee piston rinnassaan ja lahjoittaa pitkätukkaisen gaalaisännän opastuksella roposen lapsen auttamiseksi.
Olo paranee ja ihminen tuntee tehneensä osansa. Suurisieluista peräti?