Kaksijalkainen höyhenetön
Mikael kirjaili 21. huhtikuuta 2006
Antropologia tarkoittaa ihmisoppia. Tieteen näkökulmasta ihminen nähdään helposti määriteltävissä olevana objektina: ihmisen olemus on kaikkien sille määriteltävien ominaisuuksiensa summa. Filosofisessa keskustelussa ihminen on huomattavasti vaikeampi palikka pyöriteltäväksi, eikä pelkästään mielen tai hengen olemassaolon vuoksi, vaan myös fyysisesti. Mistä ihminen alkaa? Olemme biomassa joka on jatkuvassa liikehdinnässä ympäristön kaasujen ja eliöiden kanssa. Kysykäämme myös materialistilta, mistä alkaa ja mihin loppuun yksilön ajatus? Mitä kaikkea ihminen ei voi menettää, muuttumatta toiseksi? Yleisesti tätä sanotaan yksilöllisyydeksi.
Voimme yrittää ihmisen täydellistä rajaamista, päättämällä yhdessä mitkä ominaisuudet otamme yhteisiksi nimittäjiksemme. Todellisuus taistelee vastaan: ihminen ei ole kokonaisuus.
23. huhtikuuta 2006 kello 20.22
Tai jos ihminen on kokonaisuus, ihmiseltä puuttuu kyky nähdä itsensä sellaisena. Yhden vastauksen Mikaelin kysymykseen ihmisen alusta löydämme Raamatun hyvän ja pahan tiedon puun hedelmästä. Jonkun pitäisi vai osata selittää se meille.
Ja tietoisuusko ihmisen omin ominaisuus? Ongelmanamme on oma rajallisuutemme tutkia muita eläimiä. ”Cogito ergo sum” – mielen, yksilön, ihmisen ymmärtäminen käy tieteen kehityksen myötä aina vain vaikeammaksi: psykiatrinen lääketiede iskee pöytään jatkuvasti tarkempia täsmälääkkeitä mielen hoitoon. Pakko kysyä: onko kaikki lopulta vain materiaa?
Entä mitä voimme tietää maailmasta? Jonkinlaisen vastauksen antaa Abu Tengali aka Ogotemmeli. Abu eli Ogo liittyy antropologian klassikkoihin; taisi olla Marcel Griaule, joka toi hänet julkisuuden porraspieliin. Griaule oli joukkioineen vuositolkulla - toistakymmentä vuotta - tutkimassa dogonien elämää Afrikassa ja lähtiäisiksi piti tietysti järjestää kemut, you know, ryypätään ja rällätään koko yö, soitetaan rumpuja ja puhutaan suuria. Juhlissa kaikki meni kuitenkin uusiksi, kun Ogo piti Marcelille läksiäispuheen jossa hän sanoi, että kun sinä nyt tunnet meidän kulttuurin, niin pitäähän sinun saada tietää totuuskin… Alkoi uusi työ, jonka tuloksena syntyi “Conversations with Ogotemmeli”, kuvaus dogonien kosmologiasta ja -goniasta. Jos joku haluaa ihmetellä mitä me oikeastaan tiedämme ja miten tietoa voi saada, niin siitä vain, olkaa hyvä.
24. huhtikuuta 2006 kello 12.19
Ehkäpä ihmisen tunnistaakin nimenomaan siitä, että haluamme niin kovasti määritellä alkuja ja loppuja. Ihmisen alku… kevyesti absurdia. Koska oli se nimenomainen hetki, jolloin jokin karvainen lakkasi olemasta sitä, mitä oli ennen ollut ja syntyi ihminen?
“Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” -Tuutikki
26. huhtikuuta 2006 kello 20.57
Eräänä päivänä me apinat istuimme tavalliseen tapaan puussa rapsuttamassa toisiamme. Silloin minä sanoin että ei, nyt tämä saa riittää, minä rupean luolamieheksi. Eikö tuon hyvän tai pahan tiedon puun hedelmän voisi nähdä symbolisena alkuna ihmiselle, hetkenä jolloin joku keksi julkisen ajattelun tai jotain muuta mikä mahdollisesti erottaa ihmisen muista eläimistä? Samoin sen voisi nähdä symboloivan meidän kehitystä lapsesta ihmiseksi?
4. toukokuuta 2006 kello 10.28
Minusta on hauska pohtia, missä henki on. Keskiajalla ja sen jälkeenkin filosofit ja me tavalliset tallaajatkin olemme ajatelleet että käsitteet, ideat ja ajatukset sijaitsevat jossain, eivät ehkä fyysisesti niinkuin minä sen ymmärrän, mutta että niillä on olemassa oma maailmansa. Ehkä provosoin, mutta minä olen sitä mieltä, että niiden olemassaoloa ei saisi olettaa muuaalla kuin ihmisen ajattelussa. Luettuani viime kesänä journalistiikan pääsykoekirjan, aloin miettiä semiotismia ihan tosissaan. Siinä puhuttiin merkkikielestä ja sen yhteydestä ajatteluun. Mielestäni yhteys on maailman suurin oivallus: Ihminen ei ajattele sanoilla vaan merkeillä. Ei aakkosilla vaan merkeillä. Jos oikein pohtisi, tämä voisi olla jonkinasteinen todiste siitä, että henki-/käsitys-/ajatusmaailmaa ei ole olemassa päämme ulkopuolella. Tämä nyt ei varsinaisesti liittynyt aiheeseen mutta tuli mieleen.
8. toukokuuta 2006 kello 13.33
Eppu varmaan tarkoittaa samaa asiaa merkeillä, kuin mitä minä sanoisin käsitteeksi. Eli, että ihminen ajattelee käsitteillä. Ja käsitteet suhteutuvat toisiinsa ja muodostavat ajattelutapoja. Esimerkiksi sanontoja tutkimalla saattaisi löytää jotain kullekin kulttuurille (tai kielialueelle) tyypillisiä ajatelumuotoja. Mitä esim. englantialaisesta kertoo “piece of cake” sanonta ja miksi täällä ei puhuta kakusta samassa yhteydessä? (Taisipa olla aika hölmö esimerkki :D) Mutta pointti oli se, että semiotismikin on kulttuurisidonnaista ja siksi se ei ole absoluttista. Pystymmekö omasta näkökulmastamme erottamaan eläimet semiovammaisiksi, jos emme automaattisesti osaa tulkita jonkin vieraan kulttuurin tapaa käsitellä maailmaa?
Minusta tuntuu, ettemme rajatusta eläytymiskyvystämmme johtuen ole päteviä tekemään kovin suuria eroja ihmisen ja eläimen välille. Missä tosiaan materia, tai kemia, muuttuu “hengeksi”? Miksi meidän aivokemiassamme tapahtuvat ilmiöt, vaikkapa rakastuminen, olisivat jotenkin totaalisen erilaisia, kuin vaikkapa jonkun lintupariskunnan, jotka viettävät koko elämänsä yhdessä? (Ei sillä, että allekirjoittaisin täysin väitteen ihmisen yksiavioisesta luonteesta, mutta esimerkki tuokin on muiden joukossa.)
10. toukokuuta 2006 kello 13.12
Miksi suru ahdistaa rintaa?
31. toukokuuta 2006 kello 13.40
Tuota hengen olemassaoloa ja sijaintia minäkin olen pohtinut. Liekö tämän kurssin avuja, mutta viimeksi tänä aamuna mieleeni putkahti kysymys siitä, missä henki on yöllä, kun nukun. Päivisin sielu, henki tai mikä tahansa on helppo paikantaa. Se on ruumiini vankina. Näkee ja kokee samat tapahtumat, mitkä raihnainen ruumiskin.
Mutta yö. Mihin pakenee henki? Miksi tajunta hämärtyy? Jos kuolen yöllä, johtuuko se siitä, että henkeni ei ehtinyt ajoissa takaisin ruumiiseeni?
Ei nämä asiat pohtimalla aukea. Aivoja tutkimalla voi esittää valistuneita päätelmiä, mutta absoluuttinen totuus antaa odottaa itseään.