Tunne itseni tietääkseni, että maailmassa ei ole sellaista rahasummaa jota en ottaisi, jos siihen olisi mahdollisuus. Rahalla kun saa helpomman elämän. Saa tavaraa ja ruokaa.
Ja koiralle ei taida olla sellaista ruoka-annosta, josta se tulisi kylläiseksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen ahneus tyydytetään? Kun ihminen saa niin paljon rahaa, kuin on tarpeen ja ylikin. Tuleeko ihminen onnelliseksi?
Epäilen.

Vai tietääkö joku rikastuneen ihmisen, joka on oikeasti onnellinen ja tyytyväinen? Minulle tulee vain mieleen rikastuneet kokaiiniriippuvaiset tähdet juorulehtien sivuilta. Tai Suomalainen lottovoittaja. Koko elämänsä parempaa toivonut saakin äkkiä unelmansa toteen. Muistan lukeneeni useammastakin tapauksesta, jossa äkillinen rikastuminen ei tuonutkaan onnea, vaan tarina päättyikin traagisesti.

Ehkä maaliin pääseminen on liikaa ihmiselle. Ei ole enää mitään, mikä ajaa eteenpäin. Kaikki on nyt ja tässä.

Kenties ne oikeasti onnelliset ihmiset eivät kuuluta seiskassa onneaan.

Tuossa saattaa ehkä kenties olla itua. Olen joskus katsellut lievää kateutta tuntien kissojemme elämää: se on elämää elämän itsensä takia, ilman taka-ajatuksia paremmasta huomisesta tai muusta meitä vaivaavista piirteistä. Ne vain ovat, ja samoin Krsna kehottaa Arjunaa vain olemaan se mitä on. Kotikissakin on peto ja saattaa tappaa sopivan tilaisuuden tullen, mutta tekee sen pelkästään vaistojensa takia – toisin kuin ihminen, joka tekee sen ahneutensa takia.

“Olen määritellyt monet asiat, joita joku voisi velvollisuuksiksi nimittää, vastuun kautta. Koen, että minulla on vastuu tehdä oikein, ottaa huomioon jne. Olen löytänyt eräänlaisen ohjenuoran, ja ehkä vastaavan ajattelutavan, kuin mikä Laurilla tuossa ylempänä on (jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät), mutta minulle velvollisuus on ikävä sana.”

Velvollisuus tai vastuu; niiden ero jääköön niille filosofeille, jotka pitävät tärkeänä analisoida käsitteiden käsitteitä. Asia sen takana on kuitenkin tärkein. Tässä astumme jonkun (löytyy monistenivaskasta, ja tunnillakin puhuttiin) viitoittamalle polulle: ollaksemme vapaita meidän täytyy luopua vapaudestamme. Ja näinhän se lienee; jotta yhteiskunta voi tarjota meille ns. vapautta ja muita namiskuukkeleita, meidän on annettava sille jotain vastineeksi. Tai jos se tuntuu kalsealta ajattelutavalta niin sanotaan ainakin, että meidän täytyy sijoittaa siihen voidaksemme nauttia sen tarjoamisista.

Se olemmeko velkaa kenelläkään, lienee omantunnon kysymys…?

Nyt elän kuitenkin sellaista elämää, jota saatan kutsua hyväksi. Olen oikeastaan elänyt sitä jo suhteellisen pitkään ja minusta alkaa tuntua, että liiallisen määrittelyn jättäminen liittyy tähän jotenkin… Elämä on kuitenkin suhteellisen yksinkertaista, ainakin päällisin puolin, ja sopii kysyä onko aina aihellista mennä sen pidemmälle. Sitä joko on tai ei.

“As it is easy to tell black from white / It’s all that easy to tell wrong from right” – Bob Dylan

Tämä siis tarkoittaa, etten osaa kiteyttää omaa hyvää elämääni juuri mitenkään. Mutta tiedän millaista se on.

Laurin mainitsemia velvollisuuksia olen myös pohtinut jo pitkään. En esimerkiksi koe, että minulla olisi velvollisuuksia juuri kenenkään suuntaan. Olen määritellyt monet asiat, joita joku voisi velvollisuuksiksi nimittää, vastuun kautta. Koen, että minulla on vastuu tehdä oikein, ottaa huomioon jne. Olen löytänyt eräänlaisen ohjenuoran, ja ehkä vastaavan ajattelutavan, kuin mikä Laurilla tuossa ylempänä on (jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät), mutta minulle velvollisuus on ikävä sana.

Näin tänään. Mitäs mieltä huomenna?