Hyvästä/oikeasta elämästä
Lauri kirjaili 19. huhtikuuta 2006Heti alkuun en aio tunnustaa, etten olisi ehtinyt/jaksanut/viitsinyt (tarpeeton yliviivataan) syventymään Nikomakhoksen etiikkaan. Tästä huolimatta aion yrittää pusata omaa ajatuskulkuani otsikon aiheesta. Koska en ole virallisesti filosofi, otan oikeudeksi esittää ajatukseni jäsentelemättöminä, eräänlaisina syötteinä muille. Tarttukaa jos siltä tuntuu.
Mitä hyvä elämä on? Ja kuten otsikostani näkee, ihmettelen samalla kysymyksellä, mitä on oikea elämä -– minulle ne ovat yksi ja sama, muttei välttämättä jakamaton. Kuten Ari sanoo, ihmisen telos on hyvä elämä. Hyvin sanottu, mutta mitä se merkitsee. Kasveilla on elämä, eläimillä on elämä, myös ihmisillä. Tässä liipataan läheltä hindulaista yhteiskuntaetiikkaa, missä erotetaan eritasoisia eettisiä päämääriä. Alimpana on kama eli halujen tyydyttäminen ja suvunjatkaminen. Seuraava taso on artha, taloudellisten arvojen tavoitteleminen. Se on tärkeä esim. kauppiaille, muta myös perheenisälle, jonka tehtävä on huolehtia perheensä toimeentulosta. Seuraava taso on dharma, missä tavoitellaan sosiaalisia päämääriä. Se on välttämätön yhteiskunnan kannalta. Ylimpänä on henkinen taso, moksa, missä tavoitellaan perskohtaista henkistä kehitystä kohti valaistumista. (Tämä esitys on yksinkertaistettu ja vanhan hatun poimuista vedetty.) Mutta se mikä minua kiinnostaa tässä on sen yhdensuuntaisuus Arin ajatusten kanssa.
Otetaan kasvien elämä: niiden tärkein, kenties ainut tehtävä on lisääntyä ja täyttää maa. Kun ne ovat sen tehneet, ne ovat täyttäneet omaan hyvän elämäänsä vaadittavat kriteerit. Samaa voitaneen sanoa (ainakin hyvin pitkälle) myös eläimistä. Mutta ihminen? Meidän hyvän elämän kriteerit ovat moninaisemmat, eri ihmisillä erilaiset. Emme voi asettaa ammattisotilasta ja ateistinunnaa samaan vaakaan. Heillä on tyystin erilaiset vaatimukset hyvään elämään, ja jos/kun ne täyttyvät, he ovat eläneet hyvän elämän. Voi olla, etteivät he hyväksy toistensa arvoja tai elämää, mutta keitä he ovat sitä arvostelemaan.
Bhagavadgitan tärkein osa käsittelee Arjunan dilemmaa. Arjuna on sotilas, joka valmistautuu taisteluun. Hän näkee vastapuolella lukuisia sukulaisiaan ja ystäviään ja heiluu kahden vaiheilla: taistella vai ei. Taistelu tuottaisi mielettömästi kuolemaa, mutta ilman taistelua paha (Arjunan mielestä) pääsisi vallalle. Krsna, joka on Arjunan opettaja ja sotavaunun ajaja antaa hänelle neuvoksi, että hänen on täytettävä velvollisuutensa sotilaana. Meille saman on opettanut Rambo: ”A man’s gotta do what a man’s gotta do.”
Onko velvollisuuden täyttäminen siis hyvää elämää? Näin ainakin minä sen haluaisin nähdä. Nykyihminen on unohtanut, että oikeuksien lisäksi meillä on myös velvollisuuksia. Ja loppujen lopuksi: jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät. (No joo, tämä on taas idästä, muttei silti välttämättä väärin.)
Vielä pitkään sotien jälkeen meilläkin oli tapana sanoa, että työ miehen kunnia. Lause taisi olla jonkun puoleen mainoksenakin. Viime aikoina, erityisesti 90-luvulta lähtien ja näköjään kiihtyvällä vauhdilla voimistuvana sen on korvannut käytäntö ”tilipussi miehen kunnia”. Ehkä meidän täytyy myöntää, että kauhakuormaajalla optioita keräävät yritysjohtajat elävät hyvää elämää, täyttäväthän he nykyiselle yritysjohtajalle asetettuja vaatimuksia.
Lienee helppo uskoa, että yritysjohtajassa on jo leikkikoulussa optionhaalijan potentia. Se tarvitsee ainoastaan oikean ympäristön puhjetakseen täyteen loistoonsa. Samalla on helppo kuvitella, että on hänessä tuhat muutakin potentiaa; ne eivät (kaikki) vain pääse kehittymään koskaan… …No jopas on lapsellinen ajatuskuvio… mutta selkeä…
20. huhtikuuta 2006 kello 11.40
Intia-taustaisen miehen itämaista viisautta. On kutkuttavan mielenkiintoista ajatella itämaisten ja länsimaisten (siis antiikin ajoista periytyvän) rinnakkaista ja osin päällekkäistä kehitystä. Molemmissa on samoja piirteitä uskontoon ja poliittiseen järjestelmään sidonnaisuudesta, vaikka molempien käytännön toteutus kahdella puolella maailmaa on ollut hyvin erilainen feodaalisesta taustasta huolimatta.
8. toukokuuta 2006 kello 14.01
Hyvä elämä on sellainen asia, jota en ole toistuvista yrityksistä huolimatta kyennyt tiivistämään paperille mihinkään muotoon, käskyiksi, kehoituksiksi tahi muutenkaan. Oikeastaan en ole sitä saanut edes muodostettua päässäni mihinkään muotoon. Joskus tämä asia hieman vaivasi minua ja oli aika, jolloin koin, että minun olisi oman elämäni hyvyyden kannalta tarpeellista saada jokin määrittely yleisestä hyvästä elämästä aikaan.
Nyt elän kuitenkin sellaista elämää, jota saatan kutsua hyväksi. Olen oikeastaan elänyt sitä jo suhteellisen pitkään ja minusta alkaa tuntua, että liiallisen määrittelyn jättäminen liittyy tähän jotenkin… Elämä on kuitenkin suhteellisen yksinkertaista, ainakin päällisin puolin, ja sopii kysyä onko aina aihellista mennä sen pidemmälle. Sitä joko on tai ei.
“As it is easy to tell black from white / It’s all that easy to tell wrong from right” - Bob Dylan
Tämä siis tarkoittaa, etten osaa kiteyttää omaa hyvää elämääni juuri mitenkään. Mutta tiedän millaista se on.
Laurin mainitsemia velvollisuuksia olen myös pohtinut jo pitkään. En esimerkiksi koe, että minulla olisi velvollisuuksia juuri kenenkään suuntaan. Olen määritellyt monet asiat, joita joku voisi velvollisuuksiksi nimittää, vastuun kautta. Koen, että minulla on vastuu tehdä oikein, ottaa huomioon jne. Olen löytänyt eräänlaisen ohjenuoran, ja ehkä vastaavan ajattelutavan, kuin mikä Laurilla tuossa ylempänä on (jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät), mutta minulle velvollisuus on ikävä sana.
Näin tänään. Mitäs mieltä huomenna?
10. toukokuuta 2006 kello 13.07
”Elämä on kuitenkin suhteellisen yksinkertaista, ainakin päällisin puolin, ja sopii kysyä onko aina aiheellista mennä sen pidemmälle. Sitä joko on tai ei.”
Tuossa saattaa ehkä kenties olla itua. Olen joskus katsellut lievää kateutta tuntien kissojemme elämää: se on elämää elämän itsensä takia, ilman taka-ajatuksia paremmasta huomisesta tai muusta meitä vaivaavista piirteistä. Ne vain ovat, ja samoin Krsna kehottaa Arjunaa vain olemaan se mitä on. Kotikissakin on peto ja saattaa tappaa sopivan tilaisuuden tullen, mutta tekee sen pelkästään vaistojensa takia – toisin kuin ihminen, joka tekee sen ahneutensa takia.
”Olen määritellyt monet asiat, joita joku voisi velvollisuuksiksi nimittää, vastuun kautta. Koen, että minulla on vastuu tehdä oikein, ottaa huomioon jne. Olen löytänyt eräänlaisen ohjenuoran, ja ehkä vastaavan ajattelutavan, kuin mikä Laurilla tuossa ylempänä on (jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät), mutta minulle velvollisuus on ikävä sana.”
Velvollisuus tai vastuu; niiden ero jääköön niille filosofeille, jotka pitävät tärkeänä analisoida käsitteiden käsitteitä. Asia sen takana on kuitenkin tärkein. Tässä astumme jonkun (löytyy monistenivaskasta, ja tunnillakin puhuttiin) viitoittamalle polulle: ollaksemme vapaita meidän täytyy luopua vapaudestamme. Ja näinhän se lienee; jotta yhteiskunta voi tarjota meille ns. vapautta ja muita namiskuukkeleita, meidän on annettava sille jotain vastineeksi. Tai jos se tuntuu kalsealta ajattelutavalta niin sanotaan ainakin, että meidän täytyy sijoittaa siihen voidaksemme nauttia sen tarjoamisista.
Se olemmeko velkaa kenelläkään, lienee omantunnon kysymys…?
31. toukokuuta 2006 kello 13.54
Jospa ne ovat samoja vaistoja, jotka ohjaavat sekä ihmistä, että eläintä?
Kumpaakin ajaa eteenpäin ahneus. Kumpikin haluaa tyydyttää omat halunsa ja tarpeensa.
Tunne itseni tietääkseni, että maailmassa ei ole sellaista rahasummaa jota en ottaisi, jos siihen olisi mahdollisuus. Rahalla kun saa helpomman elämän. Saa tavaraa ja ruokaa.
Ja koiralle ei taida olla sellaista ruoka-annosta, josta se tulisi kylläiseksi.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen ahneus tyydytetään? Kun ihminen saa niin paljon rahaa, kuin on tarpeen ja ylikin. Tuleeko ihminen onnelliseksi?
Epäilen.
Vai tietääkö joku rikastuneen ihmisen, joka on oikeasti onnellinen ja tyytyväinen? Minulle tulee vain mieleen rikastuneet kokaiiniriippuvaiset tähdet juorulehtien sivuilta. Tai Suomalainen lottovoittaja. Koko elämänsä parempaa toivonut saakin äkkiä unelmansa toteen. Muistan lukeneeni useammastakin tapauksesta, jossa äkillinen rikastuminen ei tuonutkaan onnea, vaan tarina päättyikin traagisesti.
Ehkä maaliin pääseminen on liikaa ihmiselle. Ei ole enää mitään, mikä ajaa eteenpäin. Kaikki on nyt ja tässä.
Kenties ne oikeasti onnelliset ihmiset eivät kuuluta seiskassa onneaan.