Filosofiaa

Anne Rongas on kokeillut lukion filosofian peruskurssin materiaalien & keskustelun toimivuutta yhteisöalusta Ningillä.

» No voi ihme - Lukion filosofian ensimmäinen kurssi

Lauri pohti mielenkiintoisia juttuja tekstissään Kuka heittää ensimmäisen kiven, ehkäpä hieman vain pintaa raapaisten tosin:

Tarkastelkaamme ihmistä puhtaasti ihmisenä, jätetään sosiaalinen tai moraalinen tarkastelu tästä pois ja ihmetellään itseämme pelkästään elävänä olentona.

Niinpä niin, teoreettinen aamupuuro on hämmennetty, kun tarkastellaan asioita ilman oleellisuuksia. Pointsi siellä kuitenkin selkeästi oli, ja siihen yritän nyt tarttua. Laurin alkuperäisestä näkökulmasta poiketen heitän termin “ihminen” tästä ajatuksesta pois, kuten hänkin lopulta teki päätyen ilmaisuun “olento”. Minusta parempi olisi “eläin”.

Meitä ympäröivä kulttuuri ja siitä seuraava moraalisfilosofinen taakkamme on lajimme yksi monista mielenkiintoisista ominaisuuksista. Hieman vastaava kuin esimerkiksi hassusti päin kääntyvä peukalo ja pinsettiote, hieman monimutkaisempi vain. Lähtökohdat molempien olemassaololle ovat kuitenkin samoissa evolutiivisissa paineissa.

Kulttuurihan se meidät määrittelee. Asettaa näkymättömään arvoasteikkoon. On sosiaalista statusta ja hirttoköysi, johon rikolliset tuomitaan. “Paha” ja “hyvä” ovat kunkin aikakauden erikoistuotteita, toista keskiajalla ja kolmatta terrorismin vastaisessa sodassa. En usko että kovin monet kykenevät edes kuvittelemaan, millaiseksi nähtiin äärimmäisen paha ihminen Afrikan savanneilla n. 200 000 - 250 000 vuotta sitten.

Mikä meidät sitten asettaa samalle lähtöviivalle keskenämme, pahat ja hyvät eläimet? Eikä vain keskenämme, vain myös muiden eliöiden ja ötököiden kanssa. Tietoisuudella tai muulla ajattelulla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, luulen. Vaan:

Olen olemassa, aina tai toistaiseksi.

Se tekee elämästä hyvin yksinkertaista. On jo kerrassaan ihmeellistä, että minä tai ylipäätänsä mitään olemassa. Hauskemmaksikin asia menee. On aivan yhtä sekopäistä, että tämä kaikki jatkaisi olemistaan ikuisesti, kun että tämä kaikki lakkaisi joskus olemasta: ei missään olisi ei mitään. Olen funtsinut asiaa pidemmällekin: mistä tämä kaikki tähän oikein ilmestyi?

Ehkäpä kaikki olikin olemassa aina - hullua! Tai jos ei, niin kieroutunutta se on sekin, että olisi jokin Jumala joka tämän kaiken loi. Entäpäs sitten se sattuma? Ei mikään räjähti ei missään ja siitä syntyi silmä? Friikkiä.

Minä todella luulen, ettei mitään ihmistä koskaan ollutkaan olemassa. Tämän erään eläinlajin yksi ominaisuuksista on moraali. Eläiminä me jatkamme olemassaoloamme, protonihermokimppuinemme ja kiikaroimme maailmaa optisesti elävillä linsseillämme. Huono kuulo, huono hajuaisti ja näköaistia ei nimeksikään. Miten kummassa muka voisimme näillä eväillä ratkaista ainoatakaan totuutta, tai nähdä mitään niiden miljoonien valovuosien ohi, jotka avaruusaluspallomme ympärillä jatkavat olemassaoloaan?

Kun puhutaan etiikasta ja moraaleista, käsittelemme useimmiten näitä käsitteitä henkilökohtaisten, omakohtaisten tuntemusten ja käsitysten kannalta. Asia X on väärin, asia Y on oikein. Mistä nämä näkemykset tulevat? Ehkä suurimpana tekijänä mainittakoon kasvatus (tai sen puute). Kasvatuksen kautta muodostuneet moraali- ja etiikkakäsitykset eivät ole “luonnollisella” tavalla tulleet osaksi omaa arvomaailmaamme, vaan nämä tuntemukset oikeasta ja väärästä ovat vanhempiemme, kasvattajiemme meihin istuttamia mielipiteitä. Luonnollisesti, tulee ottaa huomioon myös ympäristötekijät, jotka muokkaavat arvojamme ehkä luonnollisemmalla tavalla kuin kasvatuksen kautta saadut käsitteet, koska tällä tavalla muodostuvat eettiset ja moraaliset arvot ovat omien kokemustemme kautta opittuja asioita. Millainen olisi ihminen, kelle ei kukaan ole koskaan suoranaisesti opettanut mikä on oikein ja mikä väärin? Jos eliminoidaan tästä hypoteettisesta tilanteesta vielä normaalin yhteiskunnan asettamat arvot, mitä jää jäljelle? Miten ihminen oppii erottamaan oikean ja väärän välillä? Oppiiko ollenkaan?

Eri kulttuureissa on suuriakin erilaisia moraalisia arvoja. Ehkä räikeimpänä esimerkkinä mainittakoon Lähi-Idän maat, missä uskonto sanelee omalta osaltaan eettisiä ja moraalisia arvoja, mutta myös kulttuuriarvot ovat suurelti erilaisia verrattuna länsimaalaisiin arvoihin. Esim. naisen arvo on täysin erilainen länsimaalaisessa kulttuurissa verrattuna ns. arabikulttuuriin. Tämä muokkaa omalta osaltaan eettisiä näkemyksiä naisia kohtaan. Nainen nähdään alempiarvoisena mieheen verrattuna, mikä taasen vaikuttaa esim. näkemykseen siitä miten naista voidaan kohdella. Voidaan siis todeta, että naista kohtaan vallitsee erilaiset eettiset arvot, kuin miestä kohtaan.

Joillain alueilla on suuria eroja ihmisten välillä johtuen rodusta, kulttuuritaustoista, poliittisista näkemyksistä, asuinalueista, uskonnollisistä näkemyksistä, jne. Lista on loputon. Ajoittain eri ihmisryhmien välille syntyy eripuraa, joka pahimmillaan johtaa sotaan. Sota-aikana käsitykset oikeasta ja väärästä vääristyvät suorastaan sairaisiin mittoihin. Esimerkkinä mainittakoon Ruandan kansanmurha vuonna 1994, jonka aikana tapettiin pahimpien arvioiden mukaan noin 800 000 tutsia. Kuolleiden lisäksi tuhansia haavoittui ja tutsinaisia raiskattiin systemaattisesti ja toistuvasti. Etiikka? Moraali? Mitä ne ovat?

Tältä kantilta asiaa katsoen ei voida siis määrittää globaaleja eettisiä ja moraalisia arvoja, joiden mukaan kaikkien tulisi elää, koska eri alueilla vallitsee erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset oikeasta ja väärästä. Me voimme tuomita jonkin teon vääräksi omien arvojemme perusteella, mutta se on puhtaasti subjektiivinen näkemys asiasta.

Joten olemme taas ruudussa 1. Etiikka ja moraali ovat puhtaasti subjektiivisia käsitteitä, jotka ovat kuitenkin sidoksissa yhteiskuntaan, jossa elämme. Voimme vain toivoa, että elämme “hyvässä” yhteiskunnassa, jossa vallitsee “terveet” eettiset arvot.

Erehdyin pohtimaan ihmisen olemusta ja jouduin aika ikävään loppupäätelmään. Auttakaa jos voitte ja katsotte sen sen arvoiseksi.

Tarkastelkaamme ihmistä puhtaasti ihmisenä, jätetään sosiaalinen tai moraalinen  tarkastelu tästä pois ja ihmetellään itseämme pelkästään elävänä olentona.

Jokainen meistä täyttää oman osuutensa olemalla ihminen. Ihmisenä olemme kaikki toistemme arvostelun ulkopuolella. Elli ei voi tulla sanomaan minulle, että olen huono ihminen ja päinvastoin: en voi ylistää Ellin hyvyyttä. Loppuun vietynä minun on myönnettävä, että pahin murhamies on ihminen siinä kuin minäkin, omasta mielestäni suurinkin filantrooppi. Minulla ei ole mitään asiaa mennä ojentamaan häntä, sillä hän täyttää oman ihmisyytensä yhtä puhtaasti kuin minä omani.

Se, että jätämme sosiaaliset, moraaliset yms. näkökannat tämän tarkastelun ulkopuolelle, helpottaa sikäli, että voimme luottaa yhteiskunnan hoitavan nämä sektorit. Yhteiskunnalla on oikeus/velvollisuus arvottaa yksilöitään näiden tekojen perusteella (se tekeekö se niin, on eri juttu). Yksittäisiltä ihmisiltä tämä puuttuu ihmisyyden tasolla, mutta tietenkin jokainen voi tehdä ja tekee niin yhteiskunnan tasolla.

En tiedä osasinko muotoilla ajatukseni ymmärrettävään muotoon, mutta jos osasin,
give me some flak.

Viime tunnilla puhuimme jossain vaiheessa omilla aivoilla ajattelusta. Sivusimme myös aihetta ketkä menevät lukioon ja ketkä ammattioppilaitokseen. Itselleni tuli halu sanoa asiasta jo tunnilla, mutta ajattelin kirjoittaa sen tänne. Eli asiaan.

Itse kun olen saman asian kanssa tuskaillut 16-vuotiaana, tuntui lukio ainoalta, oikealta vaihtoehdolta. Muistan vielä sen, kun tuskissani täytin uskonnon tunnilla lukion ensimmäisen vuoden kurssivalintoja aivan paniikissa. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, voisin sanoa, että itse menin totaalisesti muiden mukana. Massan sekaan vain. Itselleni ei tullut mieleenkään ammattioppilaitokseen meneminen. Sinnehän menevät kaikki juntit ja auton rassaajat! Maailmankuvani taisi olla aika rajoittunut tuohon aikaan.

Toisaalta elämäni tuntui olevan suhteellisen hyvin suunniteltu aina armeijaan menoon saakka. Yläasteelta lukioon ja siitä armeijaan. Jos heti ei pääse valkolakin kanssa armeijaan leikkimään isojen poikien sotaleikkejä, niin mennään puoleksi vuodeksi tai vuodeksi kouluavustajaksi, kuten kaikilla tuntui olevan suunnitelmana. Voisin melkein sanoa, että vasta armeijassa tuli tunne, että mitä ihmettä teen tämän jälkeen? Lukiossa sai olla herran kukkarossa ilman murheen häivää huomisesta. Sama tilanne on ollut monella kaverillani. Toiset taas ovat tienneet jo kauan mitä tekevät jopa armeijan jälkeenkin. Mielestäni aika pelottavaa. Onko tosiaan näin, että ihmiselo on suunniteltu jopa näinkin pitkälle ilman, että meidän tarvitsee tehdä suurempia päätöksiä itse? Mennään vain massan mukana sinne 20-vuotiaaksi saakka ja aloitetaan sitten miettimään mitä elämältään haluaa.

Nyt kun mietin teinkö oikean valinnan mennessäni lukioon, en ole enää niin varma. Moni tuttavani on suorittanut tutkinnon ammattioppilaitoksesta. Löytyy kokkia, rakentajaa, hitsaajaa ja muita ammatteja joissa työllisyys on suhteellisen hyvä, verrattuna meihin media-alan ammattilaisiin. Itse olen sitä mieltä tässä vaiheessa, että he jotka uskaltavat päättää mennä ammattioppilaitokseen ovat huomattavasti rohkeampia kuin lukioon menevät, jotka haluavat vielä ylimääräiset kolme vuotta ajatteluaikaa opintojen suhteen.

Toisaalta yläaste ja vielä lukiokin oli ainakin minulle itseni etsimistä ja jatkan sillä tiellä varmaan koko elämäni. Huvittavinta kuitenkin olivat juuri opinto-ohjaajat, ainakin lukiossa. Abiturienttina tein suuntaa näyttävän uranvalinta tehtävän opon kanssa. Minusta olisi esimerkiksi tullut todella hyvä merilaivan kapteeni. Miettikääpäs sitä! Ja tämäkö nyt oli sitä omilla aivoilla ajattelua. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmislapsi on vielä suhteellisen nuori tehdessään valintoja opintojensa suhteen.

Lähinnä halusin tällä tekstillä vain kysyä teiltä, että onko teidän mielestä nuorten elämä vielä tässä teknologisoituvassa, modernissa yhteiskunnassa ennalta suunniteltua jonkin tahon puolesta? Ja ketkä ovat niitä rohkeita, jotka uskaltavat ottaa elämänsä ja päätökset omiin käsiin jo varhaisessa vaiheessa? Olettaen, että nyt puhutaan vain opiskelusta. Ovatko nuoret alkaneet vihdoin ajatella ja vaatia itselleen jotain mikä heille kuuluu? Omasta mielestäni nyky-yhteiskunta ja nämä medioituneet nuoret ovat varsin mielenkiintoinen yhdistelmä tulevaisuuden kannalta. Jos vertaan itseäni neljä vuotta nuorempaan veljeeni, voidaan puhua totaalisen erilaisista maailmankuvista. Pikkuveljeni on huomattavasti avarampi kaikille vaihtoehdoille kuin mitä minä olin hänen iässään.

Taisi mennä aika sekavaksi, enkä nyt enää muista mikä oli varsinainen pointsini silloin tunnilla, mutta tulipahan kirjoitettua.

Sanotaan että Jean-Jacques Rousseau - yksi 1700-luvun suurimmista ajattelijoista - oli paskamainen renttu. Toisaalta mies sattui kirjoittamaan kaoottisesta lapsuudestaan ja muista elämänsä yksityiskohdista huolimatta (ironista kyllä), maailman tunnetuimman kasvatusoppaan. Hän on myös vaikuttanut diplomatian käytänteiden perustuksiin: Rousseaun ajatusten sanotaan vaikuttaneen voimakkaasti edustukselliseen demokratiaan, jota hän toisaalta vastusti.

Rousseau, kellosepän poika, sai kokea lapsuudessaan kovia. Äiti kuoli pian synnytyksen jälkeen, veli karkasi kotoa isän kuritettua tätä ja Rousseau itse päätyi lopulta sukulaisten hoiviin. Isäkin vaihtoi maisemaa, joten yksinäisenä poika karkasi maailmalle jo 16-vuotiaana. Suurinpiirtein lopun elämänsä hän eli rakastajattariensa siivellä, tekemättä koskaan mitään varsinaista työtä. Kotiopettajanakin hän epäonnistui täysin.

Rousseau ottaa kantaa vapaaseen tahtoon ja ihmisiin hyvin suorasanaisesti sanomalla:

Ihminen eroaa eläimistä, koska hänellä on vapaa tahto ja kyky täydellistyä. Kyky täydellistyä on ihmissuvun onnettomuuksien perimmäinen alkusyy.

Hän näki, että yhteiskunta olisi syntynyt kansalaisten yhteisestä sopimuksesta, eikä edustusvallan hallittavaksi alistuminen ollut millään muotoa järjellistä. Yhteiskuntaa tulisi kehittää luonnonmukaisemmaksi, millä hän ei tietenkään tarkoittanut taantumista.

Tässä välissä suosittelen kaikille Martin Pagen kirjaa “Kuinka minusta tuli tyhmä”. Martinin ja kirjan päähahmon Antoinen avulla voisi olla mahdollista ymmärtää Rousseautakin. Ajattelun dilemma ja kapitalismi todella näyttävät vievän ihmistä hihnassa kohti ekokatastrofia. Maailmanlopun kyllä näkee, kun maailmaa vain katselee siihen sopivilla laseilla. Tämä erityispiirre ihmisestä ja yhteiskunnasta keskusteltaessa minua eniten kiinnostaakin: mittarit. Mitä tahansa voi nähdä, kun vain päättää ensin, mitä mittareita tuijotetaan.

Keskustelu ihmisen erottamiseksi muusta eläinkunnasta tai ihmisen tekojen luonnottomuudesta on minusta yleensä absurdia. Hyvin tyypillistä ihmiseltä, historiallisestikkin erittäin ylpeäksi todetulta eläimeltä yrittää logiikan avulla korottaa itseään hirvien ja sammakoiden ylläpuolelle, tai vaikkapa ekokatastrofin vuoksi eläinkunnan alapuolellekkin.

Ihmisen aivot ovat kyllä älyllisiltä saavutuksiltaan muihin ötököihin verrattuna prima-tavaraa. Mutta entäpä jos nyt kilpailtiinkin siitä, kuka pitää maapallon kaikkein siisteimpänä? Tai onnistuu ylipäätänsä säilymään ilman mainittavaa evoluutiota? Siinäkin lajissa monet elukat ovat meitä edellä.

Entäpä millä tavoin ihmisten kaupungit voidaan erottaa muurahaisten yhdyskunnista? Olenkin aina vitsaillut, että Helsinki on aivan yhtälailla osa luontoa kuin Valamon saaristokin. Tosin juu, tietenkään muurahaiskeot eivät metsässä vahingoita muita elollisia samalla tavalla kuin meidän betoniviidakkomme.

Kahdesta asiasta olen varma! Siitä että vielä joskus monimutkainen olemassaolomme huuhtoutuu avaruuspölyksi, sekä siitä, mitä kirjoitin 20. helmikuuta 2005 Desmond Morrisin (eläintieteilijä) sanoja mukaillen:

Mikään muu eläinlaji ei ensin hakkaa lapsiaan, lemmikkejään ja puolisoitaan, tee töitä yhtä järjettömällä ja itsesadistisella tarmolla kuin me, tapa miljoonittain oman lajin edustajiaan sosiaalisen statuksen nimissä ja lopuksi ammu kuulaa kalloonsa. Puhumattakaan tavasta, jolla puhumme itsestämme alastomana apinana, vaikka olemmekin luonnon pukeutunein laji. Ainoastaan ihmisen ylivertainen älykkyys mahdollistaa näin järjettömän monipuolisen maailmankuvien kirjon ja vain ja ainoastaan ihmisen älykkyydellä on mahdollista unohtaa, että lajimme toden totta on pohjimmiltaan pieni hyönteisiä syövä päästäinen 65 miljoonaa vuotta sitten.

Hauskaa päivänjatkoa muillekkin kaksijalkaisille!

Nonniin rakkaat kanssa kumppanit. Myönnän tässä alukasi, että en ole koskaan kirjoitellut blogiin ja sen huomaa. Totaalisen hukassa tunnun olevan tämän asian kanssa.

Mutta asiaan. Tämän kertainen luento laittoi ajatukset rullaamaan erityisesti ihmisten luonteenpiirteiden takia. Määritteleekö aika ja paikka meidän käyttäytymistämme vai olemmeko oman toimintamme herroja koko ajan, mistään ulkopuolisista tekijäöistä riippumatta. Itselleni mieleen tuli heti yksityökaverini ja hänen käyttätymisensä yhtenä eräänä tiettynä hetkenä tässä vähän aikaa sitten. Sovitaan, että työkaverini nimi on vaikka Sami.

Olin menossa töihin ja tiesin, että meille oli tullut uusi työntekijä. Sami siinä sitten istuskeli uuden työkaverin kanssa  juomassa kahvia kun tulin töihin. Yleensä Sami on luonteeltaan sellainen perus duunari, vaikka on kokoajan keksimässä jotain uutta tuyöpaikalle. Nyt näin kuitenkin Samista uuden puolen. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli uuden työntekijän kanssa. Asiaa tuli vaikka kuinka paljon ja välillä liikuttiin mauttomuuden rajoilla. Tilanne oli mielestäni aika yllättävä. Sami antoi ymmärtää, että on aivan toisenlainen henkilö tämän uuden työntekijän kanssa kuin mitä hän oli minulle antanut ymmärtää aluksi. Mietin siinä, että millainen hän on todellisuudessa. Onko Samille työpersoona ja kotipersoona? Tiedä häntä sitten.

Nyt voisin sanoa, että Samin käytös johtui osaksi uuden työntekijän läsnäolosta, tilanteen pakosta. Hänen oli ikäänkuin pakko antaa itsestään toisenlainen, parempi kuva kuin mitä oli aikaisemmin antanut. Uudelle, tuntemattomalle ihmiselle kun voi antaa itsestään millaisen kuvan itsestään kuin haluaa. Kai Sami halusi uuden työntekijän näkevän hänet jossain tietyssä valossa.

Itse olen huomannut, että ihmisten tuntuvat antavan itsestään aivan toisenlainen kuvan ensi näkemällä kuin mitä ovat todellisuudessa. Onko niin, että ihmiset eivät aina uskalla olla omia itsiään, vaan tulee olla jonkin muotin sisällä? Ajalla ja paikalla on varmasti omat merkityksensä, mutta ne eivät saisi estää meitä olemasta juuri sellaisia kuin olemme, vaikka elämme kuitenkin normien ja lakien maailmassa.  

Oli erittäin mielenkiintoista lukea Locken ja Rousseaun filosofioiden käytännön eroista. Minulla ei ole ollut aavistustakaan, miten tiukasti molemmat ovat olleet nykyaikaisen poliittisen ajattelun perustoina. On myös mielenkiintoista havaita, miten filosofia näkyy käytännössä helpoiten politiikassa. Vasta nyt ymmärrän miten vähän lukiofilosofia käsittelee tällaisten ajattelijoiden ja tekstien käytännöllisiä seurauksia. Itse en voi suoralta kädeltä kumota kummankaan herran ajatuksia edes järkiperättömillä perusteilla, vaan näen molemmat ajattelutavat yhdistyneinä nyky-yhteiskunnassa enemmän tai (yleensä) vähemmän tasaisesti.
Tarkastellaanpa niiden suhdetta historiallisesti: sitten 90-luvun alun poliittisen myllerryksen Locken ajatusmaailmaa vastaavat ideologiat kuten nykypäivän liberaali demokratia ovat saaneet selkävoiton Rousseaulaisesta enemmistöajattelusta. Syy lienee ”vastavoiman” puuttuminen. Teesi otti siis selkävoiton antiteesistä. Synteesi syntyi silti: Nyt liberaali elitismi on erittäin voimakkaassa asemassa, myös niissä ryhmittymissä, jotka ovat ulospäin enemmistökeskeisiä (=”vasemmistolaiset” valtapuolueet). Tästä voimme rakentaa päätelmän, jota osa Marxin jälkeläisistä on pitänyt totena jo 100 vuotta.
Liberaalin demokratian ja parlamentaristisen vasemmistolaisuuden kädenvääntö päättyy ensimmäisen voittoon, eriasteisena riippuen poliittisen järjestelmän holhoamisen tasosta. Vaikka tämä ei välttämättä tarkoita sellaista kurjistumista mitä esim. Lenin yhteiskunnassa näkee manatessaan esiin yhtenäistä proletariaattia 1900-luvun alun Venäjällä, johtaa se Rousseaun määrittelemän vapauden kaventumiseen suurelta osalta kansaa. Tämän seurauksia on nähty myös nykyaikana suuressa osassa Eurooppaa, kun pienikin kipinä saattaa aiheuttaa maantieteelliset rajat ylittäviä mellakoita tiettyjen kansanosien keskuudessa. Kun Rousseaun muotoilemassa korruptoituneessa luonnontilassa tietty vapauden riiston raja ylittyy, syntyy väistämättä konflikti eri kansanosien (vrt. Marxin luokat) välillä. Näin väkivallasta tulee se katalyytti joka kiihdyttää yhteiskunnallisen muutoksen täyteen vauhtiinsa, vallankumoukseen.

Luin tuossa sitä meille annettua lukemistehtävää, Salmelan artikkelia, osoitteesta: http://www.feto.fi/Artikkeleita/salmela.html. Siellä puhuttiin paljonkin siitä, voiko etiikka olla niin sanotusti yleispätevää. Kovasti oltiin käsittääkseni sitä mieltä, että normatiivinen etiikka ei ole tieteenä edes mahdollista. Ja miksi ei? Siksi, koska ei riitä, että jokin asia näyttää todelta.

Jäin miettimään sitä, kun Salmelan artikkelissa sanotaan, että henkilökohtainen suhde ei saa vaikuttaa moraalitunteeseen. Ei olisi olemassa yleispätevää oikeaa ja väärää, ainakaan yli kulttuurirajojen. Yllättävän totta. Tai näyttää yllättävän todelta. Itse esimerkiksi pidän ihmisten tappamista vääränä, niin itsensä kuin muidenkin. Näin ajattelee luultavasti moni muukin suomalainen. Se, mikä tämän kuningasajatukseni katkaisi, oli se, ettei näin välttämättä ole joka kulttuurissa. Itsemurha ja jopa toisen murha on aivan hyväksyttäviä asioita, tietyissä olosuhteissa. Ja tietenkin jossain muussa kulttuurissa. Itse paheksun syvästi. Minua ei kiusaisi edes henkilökohtainen suhde tässä asiassa. henkilökohtaista kokemustakin on, eikä se ole mielestäni yhtään sen hyväksyttävämpää. Itsemurha on vain pakokeino, itsekäs sellainen.

 Mielessäni käy, että mikä voi olla se oikeutus, jolla itsemurha on hyväksyttävä? Yhteisön painostus? Pyhä sota? Entä mitkä on ne perustelut joilla se tehdään? Onko syy siihen aina pako tai palkinto?

Salmelan artikkelissa mainitaan moraalitunteen ominaisuuksiksi pyyteettömyys, puolueettomuus ja yleisyys. Itsemurhan tuomitseminen ei ole kiinni omista eduistani missään ajassa tai paikassa. Olen ymmärtääkseni puolueeton, koska en hyväksynyt  itsemurhaa ennen enkä jälkeen lähipiirissäni olleen tapauksen. Yleisyys pätee mielestäni myös, koska käsittääkseni kristittyjä on maailmassa eniten noin prosentuaalisesti ja itsemurha ei ole kristinuskossa tietääkseni hyväksytty asia? Korjatkaa jos olen väärässä. Reilut 30 % maailman ihmisistä on kristittyjä, sanotaan Suomen ekumeenisen neuvoston sivuilla osoitteessa: http://www.ekumenia.fi/tilastoja/maailman_uskonnot_graafinen_esitys_2005_pdf-tiedosto/?session=95206388 kyseessä tietysti on siis uskontojakauma vuodelta 2005, mutta mielestäni ihan pätevä lähde. Muslimit jäävät jopa kymmenen prosentin päähän kristittyjen lukemista. Ei sillä, että uskonto määräisi moraalisen näkemyksen, mutta ainakin se muovaa sitä. Kysymykseni kuuluukin: Jos yleispätevyys etiiikan ja moraalin osalta riippuu  nimenomaan kulttuurista, ajasta ja paikasta, eikö mikään käsitys todella voi olla yleispätevä? Eikö yleispätevyyttä voi perustella esimerkiksi aiemmin esiin tulleilla moraalitunteen ominaisuuksilla? Miksei enemmistö riitä tässä asiassa, kun enemmistö voisi kuitenkin halutessaan murskata altavastaajan? Tällöin saapuisi yleispätevyys ja ikuinen harmonia?

Tuskin. Tälläkin enemmistöllä luultavasti olisi eriäviä moraalituntemuksia jostain toisesta aiheesta, jolloin aiemmin murskatut kaverit olisi tarpeen. He tavallaan ovat yksi enemmistö, joka koostuu monesta ihmisestä, joilla jokaisella on useita mielipiteitä ja tunteita. Yksi vahva koostuu useasta heikosta.

Nämä siis on ajatuksia. Hajanaisia ja jopa vakavistakin aiheista. Itse kun tätä luin läpi niin jopa ihan sekaviakin.Kommentoikaa ja olkaa eri mieltä. Ja enne kaikkea, yrittäkää ymmärtää “järkeni” juoksua:)

Huhtikuun lopulla puhuimme filosofian luennolla ihmisestä. Mieleeni jäi mm. ajatus romanttisesta luonnonfilosofiasta. Ajatus meistä ihmisistä pieninä mikrokosmoksina isossa makrokosmoksessa on minusta suloinen. Luonto ymmärretään tässä henkisen kanssa ristiriidattomasti. Ajatus on jollain lailla lohduttava ja minun mielelleni sopiva. Ymmärrän tämän mikro-, ja makrokosmos-asian niin, että me ihmiset voimme vaikuttaa asioihin pienillä teoilla joka päivä, sillä olemme osa tätä suurta kokonaisuutta. Emme ehkä voi pelastaa maailmaa ja auttaa jokaista nälkäistä lasta Afrikassa, mutta jos autamme yhtäkin heistä, se on jo enemmän kuin ei mitään. Mielestäni myös henkisyys ja materia voivat hyvin jopa täydentää toisiaan, eikä niiden tarvitse olla ristiriidassa keskenään, niin kuin romanttinen luonnonfilosofiakin (käsittääkseni) opettaa, tai antaa ymmärtää.Minusta on kiva tietää olevansa pieni osa suurta kokonaisuutta. :) 

Antropologia tarkoittaa ihmisoppia. Tieteen näkökulmasta ihminen nähdään helposti määriteltävissä olevana objektina: ihmisen olemus on kaikkien sille määriteltävien ominaisuuksiensa summa. Filosofisessa keskustelussa ihminen on huomattavasti vaikeampi palikka pyöriteltäväksi, eikä pelkästään mielen tai hengen olemassaolon vuoksi, vaan myös fyysisesti. Mistä ihminen alkaa? Olemme biomassa joka on jatkuvassa liikehdinnässä ympäristön kaasujen ja eliöiden kanssa. Kysykäämme myös materialistilta, mistä alkaa ja mihin loppuun yksilön ajatus? Mitä kaikkea ihminen ei voi menettää, muuttumatta toiseksi? Yleisesti tätä sanotaan yksilöllisyydeksi.

Voimme yrittää ihmisen täydellistä rajaamista, päättämällä yhdessä mitkä ominaisuudet otamme yhteisiksi nimittäjiksemme. Todellisuus taistelee vastaan: ihminen ei ole kokonaisuus.

Heti alkuun en aio tunnustaa, etten olisi ehtinyt/jaksanut/viitsinyt (tarpeeton yliviivataan) syventymään Nikomakhoksen etiikkaan. Tästä huolimatta aion yrittää pusata omaa ajatuskulkuani otsikon aiheesta. Koska en ole virallisesti filosofi, otan oikeudeksi esittää ajatukseni jäsentelemättöminä, eräänlaisina syötteinä muille. Tarttukaa jos siltä tuntuu.

Mitä hyvä elämä on? Ja kuten otsikostani näkee, ihmettelen samalla kysymyksellä, mitä on oikea elämä -– minulle ne ovat yksi ja sama, muttei välttämättä jakamaton. Kuten Ari sanoo, ihmisen telos on hyvä elämä. Hyvin sanottu, mutta mitä se merkitsee. Kasveilla on elämä, eläimillä on elämä, myös ihmisillä. Tässä liipataan läheltä hindulaista yhteiskuntaetiikkaa, missä erotetaan eritasoisia eettisiä päämääriä. Alimpana on kama eli halujen tyydyttäminen ja suvunjatkaminen. Seuraava taso on artha, taloudellisten arvojen tavoitteleminen. Se on tärkeä esim. kauppiaille, muta myös perheenisälle, jonka tehtävä on huolehtia perheensä toimeentulosta. Seuraava taso on dharma, missä tavoitellaan sosiaalisia päämääriä. Se on välttämätön yhteiskunnan kannalta. Ylimpänä on henkinen taso, moksa, missä tavoitellaan perskohtaista henkistä kehitystä kohti valaistumista. (Tämä esitys on yksinkertaistettu ja vanhan hatun poimuista vedetty.) Mutta se mikä minua kiinnostaa tässä on sen yhdensuuntaisuus Arin ajatusten kanssa.

Otetaan kasvien elämä: niiden tärkein, kenties ainut tehtävä on lisääntyä ja täyttää maa. Kun ne ovat sen tehneet, ne ovat täyttäneet omaan hyvän elämäänsä vaadittavat kriteerit. Samaa voitaneen sanoa (ainakin hyvin pitkälle) myös eläimistä. Mutta ihminen? Meidän hyvän elämän kriteerit ovat moninaisemmat, eri ihmisillä erilaiset. Emme voi asettaa ammattisotilasta ja ateistinunnaa samaan vaakaan. Heillä on tyystin erilaiset vaatimukset hyvään elämään, ja jos/kun ne täyttyvät, he ovat eläneet hyvän elämän. Voi olla, etteivät he hyväksy toistensa arvoja tai elämää, mutta keitä he ovat sitä arvostelemaan.

Bhagavadgitan tärkein osa käsittelee Arjunan dilemmaa. Arjuna on sotilas, joka valmistautuu taisteluun. Hän näkee vastapuolella lukuisia sukulaisiaan ja ystäviään ja heiluu kahden vaiheilla: taistella vai ei. Taistelu tuottaisi mielettömästi kuolemaa, mutta ilman taistelua paha (Arjunan mielestä) pääsisi vallalle. Krsna, joka on Arjunan opettaja ja sotavaunun ajaja antaa hänelle neuvoksi, että hänen on täytettävä velvollisuutensa sotilaana. Meille saman on opettanut Rambo: ”A man’s gotta do what a man’s gotta do.”

Onko velvollisuuden täyttäminen siis hyvää elämää? Näin ainakin minä sen haluaisin nähdä. Nykyihminen on unohtanut, että oikeuksien lisäksi meillä on myös velvollisuuksia. Ja loppujen lopuksi: jos kaikki täyttävät velvollisuutensa, myös oikeudet täyttyvät. (No joo, tämä on taas idästä, muttei silti välttämättä väärin.)

Vielä pitkään sotien jälkeen meilläkin oli tapana sanoa, että työ miehen kunnia. Lause taisi olla jonkun puoleen mainoksenakin. Viime aikoina, erityisesti 90-luvulta lähtien ja näköjään kiihtyvällä vauhdilla voimistuvana sen on korvannut käytäntö ”tilipussi miehen kunnia”. Ehkä meidän täytyy myöntää, että kauhakuormaajalla optioita keräävät yritysjohtajat elävät hyvää elämää, täyttäväthän he nykyiselle yritysjohtajalle asetettuja vaatimuksia.

Lienee helppo uskoa, että yritysjohtajassa on jo leikkikoulussa optionhaalijan potentia. Se tarvitsee ainoastaan oikean ympäristön puhjetakseen täyteen loistoonsa. Samalla on helppo kuvitella, että on hänessä tuhat muutakin potentiaa; ne eivät (kaikki) vain pääse kehittymään koskaan… …No jopas on lapsellinen ajatuskuvio… mutta selkeä…

Meille uudenlainen projekti alkaa; monet eivät ole kirjoittaneet koskaan blogia, kaikki eivät edes lukeneet. Filosofian peruskurssin opettaja kysyy; haluatteko kirjoitella esseitä, vai julkaista ryhmäblogin? Vastaus lojuu parhaillaan näytölläsi.

Tämä blogi on filosofian peruskurssilaisten kirjoittama tehtävä, joka lopulta palautetaan opettajalle. Ajattelemme, että blogimuotoisen keskustelun kautta voimme saada aiheesta enemmän irti, kuin oppilaalta-opettajalle kirjoitetuilla esseillä.

Kirjoittajat ovat iältään, taustaltaan ja ajattelutavaltaan varmasti hurjan erilaisia. Kaikkia yhdistävänä asiana on viestinnän opiskelu Jyväskylän ammattikorkeakoulussa.

Filosofointi alkakoon!