Ego
Quis, quod, ubi, quibus auxiliis, cur, quomodo, quando
Kuka, mitä, missä, millä tavalla, miksi, miten, milloin
Hei, nimeni on Mikael. Olen olemassa, vaikka tuhannet ja taas tuhannet esi-isäni (ja äitini) ovat ympärillään kohdanneet inhoja juttuja ja kurjuutta. Jokainen pienen pieni tapahtuma historiassa on kulkenut siten, ettei kukaan esivanhemmistani ole kuollut johonkin sairauteen, jäänyt sodan uhriksi tai myöhästynyt treffeiltä juuri silloin kun ei kertakaikkiaan olisi kannattanutkaan myöhästyä. Ajan vieriessä eteenpäin, on paikkani elämässä ollut uhattuna lukemattoman monia kertoja. Todennäköisyys sille, että olen olemassa, on todella pieni. Se on niin mielettömän tajunnanräjäyttävän pieni, etten todennäköisesti ole edes olemassa.
Seuraavassa vähemmän syvällisiä toteamuksia epätodennäköisen olemukseni aatoksista.
Vanhempani olivat se tyypillinen tarina Jyväskylässä; kerrostaloasunto, opiskelut juuri takana ja vauva vatsassa. Ja sitten - vau - synnyin. Tässä sitä nyt ollaan, ihmettelen maailmaa ja elelen elämääni. Silloin pari vuosikymmentä sitten ihmettelin lähinnä tuttipulloa. En yritäkkään väittää ettäkö elämäni olisi tuolloin ollut millään muotoa erityisen mielenkiintoista. Söin, kakin ja opettelin puhumaan. Puhuminen alkoi sujua kunhan vanhempani ensin älysivät lopettaa älyttömän “gugulibubl-guu”-höpinän. Kuinka sellaista matkimalla voisikaan opetella yhtään mitään kieltä?
Kerroin jo että nimeni on Mikael. Olin esikoinen, jolle nimi oli valmiina jo reilusti ennen syntymääni. Itseasiassa, jos toinen kromosomeistani olisikin Y:n sijasta ollut X, olisi nimeni Marika. Marika kyllä syntyi sitten aikanaan, ehdimme siinä välissä muuttaa keltinmäestä pupuhuhtaankin - kerrostalolähiöstä kerrostalolähiöön. Siellä pieneen ja nuoreen perheeseemme syntyi lisää leikkikavereita. Pupuhuhdasta muistan erityisesti talomme viereisen koulun pihassa nököttäneen betonipupun. Minulla on hassu mielikuva siitä, kuinka olisin kiivennyt sen sisälle ja vilkuttaisin silmästä kauas alas isälleni. Todellisuudessa pupu tuskin on kovinkaan korkea, en ole nähnyt sitä lapsuuden jälkeen - liekkö se enää edes olemassa siellä. Hassua kuinka asiat muuttavat muotoaan iän myötä. Sitä oppii, että jutut pienenee kun ne vanhenevat. Kuten esimerkiksi vanhukset? Pupuhuhdassa oli myös vemmelsäären leikkipuisto, jonka hiekkakentän laidalla olevan suuren kiven alla asui leppäkerttu. Lauloin sille joskus sitä leppäkerttulaulua, tiedättehän, “lennää lennää leppääkertuuu”… ja sitten se sai jotain puuroa. Kävin vuosi sitten katselemassa siellä paikkoja - nykyään leikkipuistossa temmelsivät skeittaripojat. En ole varma, muuttuvatko ajat - kuten sanotaan, vai muuttaako aika meitä.
Docento discimus
Opettamalla me opimme
Jännittävintä aikaa elämässäni on ollut koulun aloittaminen. Pupuhuhdassa kävin kyllä jo seurakunnan perhepäivähoidossa, mutta melko pian kuokkalaan pirtimäen kerrostaloon muuttamisen jälkeen ja eppuluokkaan ensimmäistä kertaa kävellessä tuntui tosi isolta. Kävin ala-astetta sellaisessa pienessä sata vuotta vanhassa lähiökoulussa. Sellaisessa, joita ei enää ole. Jokivarren ala-astekkin lopetettiin tänä vuonna. Leikittiin kavereiden kanssa käpysotaa, tehtiin majoja ja katseltiin telkkarista kuinka Suomi voitti maailmanmestaruuden jääkiekossa 1995. Minulla oli niitä sellaisia keräilykorttejakin, ryppyisiä kavereilta saatuja. Tuo oli luultavasti viimeinen vuosi kun ylipäätänsä mistään TV-urheilusta innostuin. Menin sujuvasti muiden mukana ala-asteen, istuin hirveät viisi minuuttia jälkkäriä matikan tunnilla nukahtamisesta ja sain nuhteita lumipallojen heittämisestä. Sitä kesti jokusen vuoden, kunnes kai vain huomasin olevani liian kiltti useimpien seuraan. Minut laitettiin partioon ja sitten me muutettiin rivitaloon.
Onkohan siinä mitään perää, että jos asuu kerrostalossa, kersoista tulee riehakkaampia? Kun me muutettiin pirttimäen kerrostalosta pois, leikin vekkulia ja hyppäsin muuttoautoon piiloon sellaiseen kirjahyllyn alakaappiin. Oli muuten muuttoheeboilla hauskaa kun perillä huomasivat että olin salamatkustanut mukaan. Siitä on nyt yli kymmenen vuotta - jos vain olisin pienempi, olisin hypännyt muuttoauton perään piiloon kesäkuussa 2004 kotoa pois muuttaessani.
Aika kuluu välillä uskomattoman kierolla vauhdilla. Välillä vietät ikuisuuden yöllä kun jaloissa on kasvukipuja - välillä et huomaa kuinka ystävät viereltäsi kasvavat valokuviksi vanhoissa albumeissa. Katsoin tiededokkaria jossa todettiin teinien olevan hankalia, koska aivot eivät vielä siinä iässä ole tarpeeksi kehittyneet kasvaviin sosiaalisiin paineisiin. Kuulostaapa kierolta. Olen isältäni kuulut, että minulta tavallaan jäi teini-ikä väliin. Isäni on väärässä, minulla kyllä oli selvästi tunnistettava teini-ikäni. Ammensin toivoa punkista ja vähemmän sosiaalisista harrastuksista kuten tietokoneista. Olin kyllä sama suht’ vastuuntuntoinen itseni kuin ennenkin, mutta ei kukaan olekkaan väittänyt että teini-iän pitäisi vaikuttaa kaikkiin ihmisiin samalla tavoin. Vasta 2000-luvulla aloin päästä eroon typerästä tylsästä angstistani.
Minulle alkoi hahmottua päämääriä ja hakeuduin Jyväskylän ammattiopistoon lukemaan media-assistentin opintoja. Ensimmäisen vuoden koulu oli huisin jännä juttu, opin paljon ja olin motivoitunut. Lopulta kurssien tarjonta erityisesti multimedia-puolella alkoi jäädä minusta taakse ja jouduin suorittamaan peruskursseja erikoisprojekteilla jotta voisin edes jossain määrin väittää koulun opettaneen minulle jotain uutta. Luulenpahan vain, että lapsuuden tieteen kuvalehtien yms. ahminta istutti minuun vähän turhankin voimakkaan inspiraation itsenäiselle oppimiselle ja tiedonhankinnalle. Monista kursseista oli kyllä ihan hyötyä, en minä esim. valokuvauksesta mitään ymmärtänyt ennen varsinaisia kursseja. Yleinen motivaationi vain oli hieman maissa ja numerot jäivät sen vuoksi kehnoiksi - en yksinkertaisesti jaksanut käydä tunneilla. Vuonna 2003 voitin ammattitaidon Suomen mestaruuden ja myöhemmin kisasin paikasta MM-kisoissa. Semifinaaleissa sijottauduin hopealle enkä päässyt itse skaboihin kisaamaan. Valmistuin toukokuussa 2004 stipendein ja ihan ok arvosanoin. Hain samaisena keväänä Jyväskylän ammattikorkeaan ja pääsin sisään ensiyrittämällä.
Memento mori
Muista että kuolet
En nyt yritä kovinkaan paljoa peitellä jonkinasteista pervoa ylpeyttäni siitä että olen pärjännyt ihan mukavasti näissä jutuissa joita olen opiskellut. Jokatapauksessahan on helppoa yrittää tavoitella kaikkea mikä kiiltää. Koko tämä taso on kuitenkin vaatinut turhan paljon aikaa ja tunteja koneen äärellä. Kipeitä ranteita ja unettomia öitä kirjojen, näppiksen, satojen erilaisten pikkutöiden ja lukemattomien oivallusten äärellä. Ihmettelisin jos en koko tänä aikana olisi oppinut mitään näistä hommista.
Osaaminen on mukavaa, se ihan lämmittää. On hyvä juttu että tiedän tarkkaan - olen aika pitkään jo tietänytkin - sen mitä tulevaisuudeltani haluan. Polut on suht’ selkeet jne. Sitä vastoin minulle jää energiaa tutkia sivupolkuja monien muiden mielenkiintoisten aiheiden äärelle. 
Filosofian ja tieteiden maailma tarjoaa haastetta ja mahdollisuuksia. Minulla on kokonainen maailmankuva muodostettavanani, eikä yksikään totuus mahdu yhteen maailmankuvaan. Aikaa on niin vähän ja ajatuksia aivan liikaa. Pieni ihminen ei kestä kaikkea kerralla, enkä ymmärrä miten yhden ihmisiän pitäisi millään muotoa riittää ymmärtämään pienimpiäkään ihmeellisyyksiä.
Vaikka pääsin ammattikorkeaan, ilmoittauduin poissaolevaksi vuoden ajaksi. Suoritin siviilipalveluksen samaisella viestinnän osastolla josta jo valmistuin. Se vuosi oli aivan mahtava. Sain liudan uusia ystäviä, rakastuin, itsenäistyin ja sain hurjasti uutta inspiraatiota ihan kaikkeen. Syksyllä 2005 tempauduin korkeakoulumaailmaan ja aloitin JAMKissa kulttuurialan viestinnän opinnot. Vuoden - jopa kaksi sitä jaksoin, mutta pelkkien opintopisteiden perässä juokseminen ja kurssien hyväksilukeminen tuntui turhalta. Eikä se koulukaan mikään maanmainio ollut. Lopetin sen touhun kokonaan keväällä 2007, enkä talvellakaan opiskellut juurikaan. Tampereella olisi kiva opiskella, mutta sen näkee sitten joskus.
Nykyään keskityn tekemään freelancerina kaikenlaista, pääosin grafiikkaa ja pääosin webbiin. Olen tämmöinen media-alan sekatyöläinen; teen grafiikkaa, valokuvaan, kirjoitan, ohjelmoin ja puuhaan jonkin verran kulttuurituottamisenkin parissa. Lisäksi aloitan syksyllä 2007 päätoimittamaan Kulkuri - Jyväskylän tapahtumat-lehteä. Aiemmin talvella olin mukana perustamassa kulttuurilehti Puimuria. En vielä tiedä miten tässä käy, vauhti ainakin on lujaa. Ehkä se on aina juttujen alussa ollut, silloin eppuluokallakin vuosia sitten.
Integer vitae sceleriscue purus
Nuhteeton elämältään ja rikoksesta puhdas
Mainitsin jo aiemmin pari kertaa sisaruksistani. Meillä on aika jännä perhe: minua lukuun ottamatta asuvat siellä 100 neliön asunnossa 11 hengen voimin. Minä siis olen vanhin(1985), ja nuorin on Milena(s.2005). Kaikki muut ovat siltä väliltä, ei kaksosia. Viisi poikaa ja neljä tyttöä; Mikael(mä), Marika, Mirva, Miia, Milja, Miska, Mirko, Miiro, Miika ja Milena. Ja kyllä, on ihan ylettömän hauska tuo M-juttu(Itse asiassa Mi- paitsi…). Ja ei, ei olla lestadiolaisia tai mitään… Kirjoittelin aiheesta pidemmälti omalle sivulleen.
Lopputalvesta 2005 sain perhosia vatsaani. Niitä sinne teetti Minna, hymyilevä ympäristötieteilijä-fysioterapeuttini. Voi kuinka kivaa onkaan, kun on joku jolle kertoa että kuule tänäänkin kekkasin semmoista että! Tai kun voi lähteä seikkailulle pyörillä ja makoilla nurmikolla käsi kädessä. Kesällä 2007 Minna seikkaili Keniassa, siitä on olemassa matkapäiväkirjakin.
Oikeasti olen edelleenkin se sama pikkupoika siellä muuttoauton perässä. Matkalla, ei selkeää kotia oikein kummassakaan matkan päässä.
Ja näitä pohtien elän elämääni eteenpäin, nöyrästi maailmaa ihmetellen.
- Mikael, Jyväskylässä 17. syyskuuta 2005
(Päivitetty 7. heinäkuuta 2007)
Acta est fabula, plaudite!
Näytelmä on ohi, taputtakaa!
Lisää(??) lukemista janoavat voivat suunnata selaimensa esimerkiksi alla listattujen linkkien kautta eteenpäin.
