Michael Moore on kummallinen, sänkipartainen mies. Kävin äsken vuokraamassa R-kioskilta äeän uusimman dokkarin “Fahrenheit 9/11″. Oli kyllä luvattoman mukava myyjä R-kiskan myyjäksi, semmonen nuori neitonen. Harmitteli että täällä “maalla” visa electronin käyttö on erittäin hidasta hitaiden tietoliikenneyhteyksien vuoksi(mitä, laajakaistan aikana?). Eikä tarvinnut minunkaan noloilla kun aluksi meinasin vuokrata osto-DVD:tä vuokra-DVD:n sijaan(joka sekin sitten viimein löytyi) tai kun minulla kesti hieman kauan päättää minkämoista suklaata halusin leffaa katsoessa maistella. Ilmaispurkkaakin olisi saanut, mutta en erityisemmin välitä purkasta.
Leffasta… tai Mooresta; mies on harmillisen puolueellinen minun makuuni - pidän enemmän toisaalta ja toisaalta -katsannoista jotka ovat lähellä omaa ajattelutapaani asioista, mutta perustella kantansa mies todella osaa. Tuli välillä todella surullinen olo monien dokkarissa(niin siis leffa vai dokkari, ehkä molempia, en minä tiedä… sanotaan nyt sitten vaikka dokkariksi) esiintyneiden WTC:n iskun ja Irakissa kuolleiden ihmisten omaisten puolesta - kummankin mantereen omaisten, erityisesti Irakilaisten. Dokkari tarjoili roimasti uutta poliittista kritiikkiä jota en aiemmin ollut kuullut/lukenut mistään. No, ei Mooresta enempää.
Yksi ajatus minulla heräsi tästä: en ole koskaan pitänyt kristillisistä, tai ylipäätänsä uskonnollisista… oikeastaan minkäänlaisista pelkästään OMAAN kulttuuriin perustuvista perusteluista sodalle tai ihmisoikeusloukkauksille. Ajatusrakennelma joka tuntuu vallitsevan useiden, erityisesti yksijumalaisten uskontojen jäsenillä on, että oma poika on turvassa ja oma maa oikeassa koska sydämessä on tieto, ettei oma poika tai oma maa voi olla paha. Jumalahan, yleisen käsityksen mukaan, rankaisee vain pahoja ihmisiä? Joten “miten hyökkäys Irakiin voisi millään tavalla olla väärin”? Sitten seuraavana päästäänkin oman pojan kuoltua tai oman maan hallituksen valheiden paljastuttua huutamaan kameran edessä - “Miksi Allah?” - “Miksi Jumala?” - “Miksi Minun poikani, eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa?”. Olen samaa mieltä amerikkalaisten kanssa siinä, ettei sodassa saisi kuolla ainoatakaan amerikkalaista miestä/naista (niin tai minkään muunkaan maan kansalaista). Siksi olenkin sitä mieltä, ettei sotia pitäisi laisinkaan, sillä kun sotii - joku kuolee aina. Surullista, ettei “sivistynyt länsi” tätä ymmärrä.
Tiedän, minun on helppoa kritisoida kun oma henkeni ei ole vaarassa - ehken siinä mielessä voi olla objektiivinen tahi olematta epäpyhä. Haluaisinkin tietää, kuka on oikea ihminen kritisoimaan sotaa? Sillä joskus - ei, oikeastaan koskaan - sota ei varsinaisesti ole tietyn ihmisen, tietyn poliittisen puolueen tai vain yhden valtion syytä. Joskus sota on, oikeastan, vähän kaikkien syytä. Jälleen surullisena totean: olemme vain ihmisiä, tuskin koskaan pystymme parempaan maailmaan kuin tämä. Tällä hetkellä en ole vakuuttunut.
