Ihminen.org

Olin aivan pieni lapsi 1980-90-lukujen taitteessa, kun kävimme Käärmelahdessa Maaningalla. Se on sellainen pieni maalaiskunta Kuopion kyljessä. Pohtivat nykyään sen ja Siilinjärven yhdistämistä Kuopioon.

Käärmelahdessa asuivat Aino-mummo ja Topi-setä. Topin hautajaisista -92 muistan Ainon pyörätuolissa istumassa sekä vakavat ihmiset. Ne ovatkin ainoat hautajaiset, joista muistan ylipäätänsä mitään. Niiden jälkeen sukuni on jäänyt jokseenkin etäiseksi, jonnekin Kuopion kulmille. Hassuja asioita sitä muistaa! Ainon ja Topin luona oli nojatuoli, jota en muista kunnolla, mutta pyöreän nahkaisen jalkapallin voisin kuvailla hyvinkin tarkkaan. Sekä sen, kun käytiin viimeisiä kertoja Ainon luona kylässä. Aino kuoli vuonna 1995 melkein 85-vuotiaana.

Niitä vierailuja ja pullaviipaleiden kastamista kahvissa minut sai muistelemaan HS.fi:ssä ollut uutinen “Nimiprofessori selvitti Helena-nimen suosion“. Eero Kiviniemi pohtii, että Ainon kirjoittama Helena-kirjasarja toi Suomeen sotien jälkeen 20 000 “ylimääräistä” Helenaa ja tuhansittain Jareja ja Päivejä.

Tiesin lapsena Ainon olevan kirjailija ja jaksoin aina mainostaa häntä äidinkielenopettajallemme. En silloin ymmärtänyt, miksi opettaja suhtautui Ainoon kirjailijana niin nihkeästi. Aino kelpasi juuri ja juuri “Suomen merkittävimpiä kirjailijoita”-listalle liitutaululle.

Ainon kirjoja myytiin paljon. Vuonna 1945 ilmestynyttä esikoisteosta Soita minulle, Helena! on painettu yli 128 000 kappaletta ja se kuuluu maamme kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Ei se mitään taidetta ollut, vain “pokkarikirjallisuutta” kartanoista ja romantiikasta. Sen ymmärsin vasta jälkeenpäin, jolloin arvostukseni häntä kohtaan kirjailijana romahti. Luin kuitenkin Ainon haastatteluja, joista ymmärsin, kuinka erikoislaatuisen hieno ihminen siellä jossain oli. Väliäkös sillä, etteivät kriitikot pitäneet Helenasta.

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi “kevyttä hömppäkirjallisuutta”. Jonkun kai sekin työ siis täytyi tehdä ja Aino-mummo teki sen nähdäkseni aika hyvin. Minulle Aino on edelleenkin se mystinen tummakulmakarvainen -rouva valokuvassa. Siinä joka on olohuoneen seinällä.

16. kesäkuuta, on yö. Olen aloittanut uuden Ihmisen piirtämisen. Uudesta visusta näyttää tulevan hieman synkempi tähän nykyiseen verrattuna, mikä yllättää itseni. Viimeaikainen graafinen suuntaukseni on ollut huomattavasti värikkäämpää ja “puhtaampaa”. Eipä silti, kyllä tämä ihan minun visultani näyttää. Grafiikkani tuolla taiteellisemmalla / viihteellisemmällä puolella on jo pitkään ollut synkkyyteen ja melankoliaan suuntautunutta. Sellaista orgaanista.

Päätin myös, että säädän koko sivuston pyörimään wordpress 2:sen päällä - normaalistihan WP on pelkkä blogisofta. WP:n monipuolisuus kuitenkin mahdollistaa sen käytön pienimuotoisena sisällönhallintajärjestelmänäkin. Vaikka käytänkin valmiita palikoita, löytyy sivustolta huomattavan paljon omaa ohjelmointityötäkin: vieraskirja, portfolio + kaikki pikkukikkareet.

Tässä menee aikaa, lopputulos on netissä ehkä vasta joskus kesän jälkeen. Muistakaa että tämän nykyisen version kyhäämiseen meni aikaa n. 3kk.

Minna totesi lainanneensa kirjastosta toisiksi uusimman Harry Potterin. On tietääkseni lukenut kaikki sitä edeltävätkin.

Minulla on kirjahyllyssä vaikka kuinka monta lukematonta kirjaa, lukulistassa vielä useampia. Jos Harry Potter, kuten väitetään, osoittautuisi nautinnolliseksi ja hyväksi lukukokemukseksi - saattaisin joutua lisäämään listaan vajaat 4000 sivullista Harria. Myönnettäköön, että minulla on jonkinlainen ennakkoaavistus pikkuvelhosta tylsähkönä hahmona. Mielikuvani on pitkälti elokuvien muokkaama, mikä ei varmastikkaan ole kovin edullinen kirjoihin nähden. Olen kuitenkin lukenut A.A.Milnen Nalle Puhia, jonka lisäksi hyllyssä odottaa paksuhko Tove Janssonin “Tarinoita Muumilaaksosta. Maltetaan nyt kuitenkin vielä, ehkä joskus…

Minulla on nyt ollut luettavana alkuperäiset A. A. Milnen Nalle Puh-kirjat. Oivallista luettavaa ovat! Olen myös seuraillut telkkarista (ja minä kun niin vähän sitä ylipäätänsä katson) arkisin näytettäviä muumijaksoja - maanantaisin tulee kaksi. Laulupuolelta suosittelen ehdottomasti Rölli Peikko-lauluja, löytynevät nykyään CD:näkin, mutta meillä kotona on kaksi tai kolme alkuperäistä vinyylilevyä. Muitakin muitakin satuhahmoja on jäänyt lapsuudesta mieleen, erityisesti pikkukakkosesta; Kössi Kenguru, Nalle Luppakorva, Pelle Hermanni sekä lohikäärme Justus.

1900-luvulla kirjoitettiin monet satuhahmoista, jotka vielä vuosikymmenienkin jälkeen ovat monien lasten number uno kirjahyllyssä tai televisiossa. Milne julkaisi ensimmäisen Nalle Puh-kirjansa vuonna 1929 ja Muumi Peikko täyttää tänä vuonna 60-vuotta. Peikko on ikuinen lapsi, hänestä ei taida koskaan tullakkaan Muumipappaa - sama voisi päteä ihmisiinkin. Voisikin jatkaa satujen lukemista, vaikka olisi 60-vuotias.

Röllipeikkokin on seikkaillut telkkarissa vuodesta 1985, ja hahmon Allu Tuppurainen kehitteli jo 80-luvun alkupuolella. -85… sehän on yhtä paljon kuin minä olen, eikä Rölli ole muuttunut yhtään! Miksi minun pitäisi?

Tilipitäppi, tilipitäppi, tilipitäppi… TÄÄ!

Aivan ensimmäiseksi: minähän en siis pidä memmyistä, eli virallisemmin meemeistä. Niin siis mikä mäemmynenny? Blogistanissa meemi tarkoittaa blogista blogiin leviävää “mun listaa” asiasta X, lähinnä jotta ihmiset voisivat kirjoittaa blogiinsa materiaalia ilman että heillä on mitään todellista sanottavaa. Meemi-sanan yleisemmästä merkityksestä voi lukea mm. wikipediasta. Blogeissa ei usein ole ollut tapana kirjailla ego-sivuni kaltaista kuvausta elämäntilanteesta ja henkilökohtaisesta historiasta. Useimmiten itsensä esittely on hoidettu kahden-kolmen lauseen mittaisella lyhyellä toteamuksella nimestä, asuinpaikasta ja kirjoitusaiheesta. Siksi meemi-listat toimivat - yleisen yhteisöllisyyden luomisen lisäksi hyvänä esittelymateriaalina itsestään.

Minun on ollut tarkoituksena olla kirjoittamatta ainoatakaan meemiä tähän blogiin. Nyt on kuitenkin käynyt siten, että vaadittu on ja poikaherrasmiehenä pitänee taipua koppaamaan Alivuokralaisen heittämä pallo. Aiheena tänään kirjallisuus. Yritän ylläpitää luen-sivua, mutta käytännössä tuo laahaa aina kirjan verran jäljessä.

Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Äh, ihan höpönlöpönkysymyksiä heti alkuun, en mielelläni mikään, on mukavaa olla mysteeri. Jostein Gaarderilta voisi olla joku aika hyvä…

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
En kai, vaikka aika kivalta Viisikon tyttöhahmo (se jolla oli koira) vaikuttikin. Luin joskus lapsena kaikki parisenkymmentä viisikko-kirjaa melkein putkeen läpi. Ja lähdin sitten aarrejahtiin, tietenkin.

Mitä luet tällä hetkellä?
Yritin äskettäin Jostein Gaarderin Sofian maailmaa havaitakseni sen ääritylsäksi ja kovin huonoksi kirjaksi. En ymmärrä miksi kaikki pitävät juuri tästä kirjasta, kun miehellä on monia muita kymmeniä kertoja parempia teoksia. Kesken on jo pidemmän aikaa ollut satunnaislukemisena Jussi Viitalan Inhimmillinen eläin, eläimellinen ihminen. Tänään harkitsin aloittavani Robert Ludlumin “Medusan isku”-pokkarin. Joo, luen aika sekalaista tekstiä.

Mikä on viimeisin kirja jonka ostit?
Stephen Kingin “Maantievirus matkalla pohjoiseen” jostain alennuslaarista, seuraavana ostoslistassa olis Douglas Adamsin Tiedätte Kyllä Mikä.

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Jostein Gaarderin Vita Brevis tai se Sofian maailma jonnekkin viiteenkymmeneen viiva sataan sivuun.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Tämmöisiä höpöjä mikäs ny sit oikeen on paras-kyselyjä, pöh pah. Jonkinlainen yritys listata viimeaikoina luettuja hyviä kirjoja voisi olla Pasianssimysteerio (Jostein Gaarder), Maya (Jostein Gaarder), Rikos ja rangaistus (F.M.Dostojevski), tietenkin joku oiva Pois autiolta saarelta viiden kirjan kanssa-opas sekä Sunnuntai-Hesari nuotionsytykkeiksi. On se tarpeeksi paksu että kirjana menee. Eivät ole missään järjestyksessä.

Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Sinun. Riittää kun suosittelet yhtä kirjaa, kiitän etukäteen.

Lueskelin hieman omia kirjoituksiani täältä blogista (Näh, en kuitenkaan narcissisticus ole, ihan vain kehittävässä mielessä tiedättehän). Tulin ajatelleeksi, tai oikeamminkin havaitsin kirjoittavani kaiken ihan perhanan ylimalkaisesti ja pintaa hipoen. Olisi niin paljon enemmän sanottavaa, kuin kirjoitan! Asioita tulee vain pintaraapaistua, kun oikeasti voisi kirjoittaa rivikaupalla tekstiä - muttei vain tule kirjoitettua. Hymh, tylsää havaita olevansa laiska.

Pelkona kuitenkin on, että jos ottaisin ohjenuorakseni kirjoittaa kaikesta pidemmin ja pohtivammin, oikeamminkin selittäen, voisi kirjalliseen antiin ryhtyminen vähän lepsua. Tai sitten huolehdin liikoja, haluaisin tekstini kuitenkin kehittyvän, ennemmin kuin että suoltaisin sitä täysin mielivaltaisesti fiilistellen. Ironiahan on siinä, että jos puuhastelu vaihtuu kontrolloiduksi työksi, voi se menettää ihanuutensa ja nautittavuutensa. Taidan vain miettiä niitä sellaisia, mitä jokainen ainakin yli vuoden blogannut bloggaaja on miettinyt: miksi kirjoitan…

En aiemmin ole sitä tullut edes ajatelleeksi, mutta nyt kun kyseenalaistaminen kävi mielessäni, tiedän jo vastauksenkin: koska haluan.

Lepsua… mikä se semmoinenkin sana on oikein olevinaan. Sillein vaan lepsutellen kun lepsuttelee näitä näppäimiä, tulee tuommoisia. Minkäs sille sitten enää voi kun sen on jo kirjoittanut? Ei niin yhtään mitään. Nih. Väsyttää vain kovasti, siksi tulee nyt tänään tämmöistä. Juttelin eilen koneella mukavan ihmisen kanssa ties mitenkä myöhään, vaikka tänään oli duunipäivä. Munhan piti yrittää korjata unirytmiäni. Taitaa tosiaan jäädäkkin vain yrittämiseksi. Se nyt tosin ei ollut mikään yllätys…

Kuinka ilostuinkaan, ylpeyden häivähdyis kulki lävitseni lukiessani Mean Menopaussia, kirjoititpa sivuistani kauniisti. Kuitenkin havahduin: en halua olla rajallisuuden ulkopuolella, sillä siitä minulle tulee aivan liian korotettu mielikuva, jotan en ole enkä haluakkaan olla. Kuitenkin, pienen ihmisen kiitos ja kumarrus täältä päin sinulle.

Tuli ihan sellainen olo että pitäisi jatkaa kehumista johonkin toiseen suuntaan. Kuin sattumalta, törmäilin joitakin päiviä sitten Johanna ihmisen hourailuihin. Saitin parissa viihtyy aidosti, ihan vain tekstisisällön ansiosta, letkeää ja pistävää huumoria. Niin eikä ulkoasuakaan ole onnistuttu pilaamaan, vaan minimalismi toimii hyvin. Huomautettakoon uudelle kävijälle, että teksteihin pääsee sisälle lähinnä vain lukemalla enemmän kuin ensimmäisen silmään osuvan kappaleen, asiasisällöt ovat nimittäin ajottain… noh, hyvinkin hassuja.

Eräässä elokuvassa todettiin Cellar Door:in olevan kaunein koskaan kirjoitettu sanayhdistelmä. Onhan se kiva, pidän kuitenkin enemmän suomalaisista. Subjektiivista on kauneus.

Nukuttuani tällä viikolla vain 5-6 tunnin yöunia, herätäkseni aamuksi suorittamaan jokseenkin tylsää sivaripalvelusta ja nukuttuani käytännössä koko perjantaipäivän töiden jälkeen (vaikka pitikin mennä kotona käymään, uni voitti) voin todeta: migreeniähän siitä saa, eikä migreeni tunnu kivalta päänupissa. Luin koko alkuyön Marilyn Mansonin hauskaa kirjaa “The long hard road out of hell” mikä onneksi sai pään etuosassa tykyttävän säryn unohtumaan taustalle. Kirja muuten on varsin mainio, synkkää ja rohkeaa kerrontaa (tiedä sitten miten paljon fiktiota…) ja siltikin niin hauska! Älykkyyttään Mr. Manson olisi mielestäni tuohon saanut vuodattaa hieman enemmän, mutta löytyväthän ne ajatukset myös biisien lyriikoista. Pääsin juuri kohtaan:

Olin perunapaistoksen ja yrjön peitossa, sänkyni alla oli pussillinen luita, pöydällä lojui Huggy Bear -nukke täynnä kokaiinia, ja olin juuri tajunnut, etten välittänyt vaikka kaikki tuttuni kuolisivat, kunhan itse en joutuisi selvittämään asiaa. Kaiken tämän lisäksi sängyllä vieressäni oli balettipukuun sonnustautunut transu, joka poltti crackia. En kertonut tätä kaikkea Missille. Sanoin vain, että aloin olla lähellä sekoamispistettä.
“Arvaa mitä?” Missi sanoi. “Sun pitäisi vähän miettiä, miten sä oikein elät elämääsi.”
Se oli viimeinen asia, minkä sillä nimenomaisella hetkellä halusin kuulla.

Käytännössä puolet tähänastisesta tekstistä (sivulla 235/309) on sisältänyt edellisenkaltaisia kertomuksia Mansonin sekoilusta ystäviensä ja bändinsä kanssa, mikä suoraansanottuna alkaa pistävästä kerronnasta huolimatta kyllästyttämään. Alun kertomukset Mansonin lapsuudesta ja pohdinnat siitä, millä tavalla mikin asia on vaikuttanut hänen nykyiseen minuuteensa, olivat mielenkiintoisia. Toivon vain, että ajatukset kristinuskosta, ns. “amerikkalaisesta moraalista” sekä länsimaisesta kulttuurista yleensä tulisivat syvemmin esitetyiksi loppua kohden. Tähän asti ne ovat olleet, kuten jo taisin mainita, lähinnä sivuhuomautuksia liitettyinä erinäisiin ihmisiin kuten “Church of Satan”:in johtohahmoon Anton Szandor LaVey:hyn.

Play.com:ista muuten saa ~14 eurolla Mansonin uusimman “best of”-kiekon “Lest we forget”. Sopii mainiosti kirjan taustalle soimaan.