Ihminen.org

Vietin viikonlopun ystävän luona Helsingissä. Kauas on aina pitkä matka, niin myös Jyväskylästä sinne jonnekkin, joten hyvä kirja + musiikkia on ehdottoman loistava ajanviettotapa (ellei halua torkkua hankalilla penkeillä). Kaveri tokaisi, ettei ikinä jaksa lukea kirjaa montaa tuntia peräkkäin, kyllästyttävää kuulemma. Minusta kirjaa ei jaksa lukea vain alle tuntia kerrallaan. Junamatkojen 3-4 tunnin lukusessiot ovat parasta aikaa vuodessa. Sivarien ilmaismatkojen vuoksi onkin tullut matkusteltua paljon. Hyvä-hyvä.

Kaveri lainasi repustaan erästä kirjaa, lieneekö pitänyt mukanani ollutta Jussi Viitalan “Inhimillinen eläin, eläimellinen
ihminen”-kirjaa tylsänä vai mitä. Matkalainakirjan nimi oli “Maya”, kirjoittanut norjalainen kirjailija Jostein Gaarder. Miehen verbaalinen anti on mielenkiintoista, vaikkakin tarinallinen kuljetus on melko jarruttelevaa ja ehkä vähän tylsääkin. Filosofiset kannanotot ja pohdinnat saavat kuitenkin mielenkiintoni aina valppaaksi, tulee poimittua paljon kauniita lauseita talteen muistivihon sivuille. Vai mitäpä sanotte seuraavasta:

“Kestää muutaman miljardin vuotta luoda ihminen. Ja kestää muutaman sekunnin kuolla”. - (Evoluutiosta.)

Tai:

“Me kannamme sielua, ja meitä kantaa sielu, jota emme tunne”… “Me olemme arvoitus, jota kukaan ei ratkaise”… “Me olemme satu, joka on teljetty omaan kuvaansa”. - (Kuvauksia ihmisestä.)

Pääsin junassa vain sivulle 150/~400, joten täytynee hakea kirja kirjastosta ja lukea loppuun.

Piipoo piponi, piipooni jäi puuhun… No ei nyt sentäs puuhun, en minä Tarzaniksi heittäytynyt, mutta jonnekkin tuonne hyiseen ilmaan se nyt on eksynyt. Pari päivää sitten kävin kotoa hakemassa vähän tavaroita, pyörällä toki. Tulomatkalla iski hillitön hiki ja pipo täytyi siirtää päänupista pyörän koriin - sillä seurauksella, ettei sitä hetken päästä enää siitä korista löytynytkään. Noh, halpa kirppispipo se oli, mutta uuden löytäminen onkin osottautunut harvinaisen hankalaksi hommaksi.

Ideoita? Ehdotuksia? Apua? Olen käynyt läpi keskustan kaupat, yhden ison cittarin ja yhden retkeilyliikkeen, sekä muutamia kirppareita. Nyyh - kaupoissa on vain noita rättiä muistuttavia muotipipoja, jollaista en halua. Haluan punaisen, lämpimän ja paksureunaisen pipon, mielellään ilman mitään merkkejä. Jostain retkeilyshopista kirkkopuiston lähellä löytyi juuri sopiva pipo, ei niin sopivaan hintaan: 35 euroa, ja vaikkakin liikkeessä oli 50% pipoale, ei 17e yhdestä piposta houkuta yhtään, oli kuinka sopivan näköinen tahansa. Mitäs nyt, pitääkö tyytyä toiseen väriin vaiko kenties semmoiseen rättiin? Ou nou… kylläpäs tämä osaakin olla hankalaa. Korvia palelee…

Riikka Eskelisen sivuilla tiivistetään hyvin se, miten omaan työhönsä tulisi mielestäni suhtautua: “Se, mitä saan aikaan, ei ole täydellistä, mutta se on kivaa“.

Taisin nukahtaa tänään jo viiden-kuuden välillä, katsottuani Italialaisen leffan “Pojan huone“. (Ohj. Nanni Moretti) ja syötyäni lautasellisen kahvi-suklaa-jäätelöä(nam!). Heräsin tunti sitten ja katsoin järkeväksi vain syödä iltapalaa sekä jatkaa unia, heräisinpähän aamulla helposti ajoissa. Tai en minä mitään unia nähnyt, kunhan vain nukuin. Aika menee sillä tavalla helposti eteenpäin. Yläkerrassa kuitenkin melutaan sen verran änekkäästi, että katto tömisee ja nauru raikaa minunkin huoneen seiniä myöten.

Tulin ajatelleeksi, että muistan mielestäni melko hyvin ihmiset jotka olen koskaan tuntenut. Monista ei jäänyt mitään muuta mieleen kuin nimi ja muutama satunnainen tapahtuma - julisteiden seinäänkiinnittämistä, miekkatappelu metsässä, automatka tuntemattomalle uimarannalle, mökkireissu… kaikista ei sitäkään, vain nimi eikä mitään tunteita tai mielikuvia. Osan ohi kävelleistä ihmisistä muistaa paremmin kuin kaveri jonka kanssa vietti useita kesiä yhdessä lapsena. Naapurin perhe - muistan jopa äänen ja voin palauttaa mieleeni useita päiviä tapahtumia, lapsuudesta lähinnä. Kirjeenvaihtoystävä johon ei ikinä ehtinyt kunnolla tutustua, kaikki kirjeet jäävät hyvin mieleen. Se on muuten jännä juttu, että jotkut sanovat kirjeenvaihtoa harrastukseksi. Harrastus-sana on jotenkin outo… en katso ikinä harrastaneeni mitään kunnolla - kutsuisin tekemisiäni puuhasteluksi. Puuhastelen pyöräilyä, lukemista, musiikinkuuntelua ja elokuvien katselua. Harrastaminen on sännöllistä, eikä elämä koskaan kokonaisuutena ole säännöllistä. Se vain yrittää olla.

Mutta ihmeellisintä on, kuinka voi muistaa ihmisiä joiden kanssa ei ikinä edes puhunut. Kaverin kavereita, entisiä luokkakavereita ja mielenkiintoisen Näköisiä ihmisiä joihin olisi tehnyt mieli tutustua muttei ikinä tullut sanotuksi mitään.

Ajatuksen ydin oli tällä kertaa: luultavasti - sanotaan nyt vaikkapa kahdenkymmenen vuoden kuluttua - luulen muistavani kaikki elämääni koskettaneet ihmiset yhtä hyvin kuin luulen muistavani heidät tänäänkin. Oikeasti ihmisiä kuitenkin unohtuu, aina jää joku huomiotta, vaikka kuinka yrittäisi kattaa kaikki ajat ja vuodet elämässään, ja vaikka kuinka muistelisi sängyssä useita tunteja ennen nukahtamista. Mielenkiintoista psykologian kannalta on, että jokainen ohi mennyt ihminen on jättänyt jonkinlaisen jäljen, kasvattanut tavalla tai toisella. Ollut läsnä, vaikkakin vain viisi minuuttia kesäleirillä jousiammuntajonossa tai vain kirjeillä.

Hetkestä hetkeen, ihmisestä toiseen, päivästä tulee vuosi - näin kulkee elämä.

Elämä ei pysähdy, on vain henkilökohtaisia loppuja.

Sattuma - kohtaloko? Ei kai… Kirjoitusvirhekkö? Ehkäpä…

Sattumaan uskova ei usko Jumalaan, sillä - kuin sattumalta - Jumala ei heidän sanojensa mukaan anna tapahtua mitään sattumalta. Kuten Olavi Ingman sanoo; “Jumala ja sattuma eivät sovi samaan veneeseen. Jommankumman on hypättävä yli laidan. Eikä kumpikaan suostu siihen“. Mutta ei sotketa uskontoa tähän nyt, se vaikeuttaa asiaa liikaa, varsinkaan kun en itse usko.

Ehkäpä logiikka on sittenkin sattumaa, vaiko sattuma oikeastaan vain epätietoisuuteen verhottua logiikkaa? Syntyikö logiikka aivan sattumalta, vai oliko se varsin johdonmukaista, ikäänkuin tarkoituksenmukaista. Logiikka muuttuu sattumaksi johdonmukaisten seikkojen, todisteiden puuttuessa. Mitä on valinta, jos logiikka syntyikin sattumasta ja sitten taas vaihtuu takaisin sattumaan, monimutkaisten sekä kiemuraisten todistelujen loppuessa - ennenpitkään.

Sattuma on tietämättömyyttä, sattuma on ikuisuuskysymys.

Miksi, oi miksi pitää aina kiirehtiä? Eräs tuttavani totesi että niin, on taas ollut kiirettä. En muista koska hän Ei olisi todennut siten. Toinen kaveri sanoi eilen ettei ehdi ikinä tehdä mitään kun on niin kiire - tehdessä, öö, mitä? Kiirehtiessä?

Olemme pieniä marsuja ja juoksemme omaa pientä pyöräämme ympäri päivän, jottemme vain kyllästyisi. Lopulta saamme palkaksemme vain stressiä ja yleistä pahoinvointia.

Kun seuraavan kerran kävelette, kävelkää hitaasti ja vaikka jopa vihellellen. Ajatelkaapa, että teillä On aikaa. Jos jossain pitää olla tiettyyn aikaan, pitää lähteä ajoissa, ettei tarvitse juosta. Napakka pitää olla, ei saa laiskotella ylenpalttisesti, mutta turhalla hosumisella asioiden suorittamiseen kuluu joskus yhtä kauan aikaa kuin että jos asiat tekisi rauhassa ja kunnolla miettien. Aikaa on.

Päätin eilen, ettei minulla enää ole kiire minnekkään. Nähtäväksi jää olenko vastaisuudessa yhtä paljon myöhässä *kaikesta* kuin tähänkin asti, vai olisinko ehkä vastedes ajoissa.

Se on aika hauskaa, kun aina välillä ajautuu keskustelemaan palveluspaikan huoltohenkilöstön kanssa; voi olla varma, että puheet kääntyvät jossain vaiheessa aiheeseen “mitä jos ryssä tulisi?”.

Vastaus: mä lähtisin maasta vaikka väkisin. Perkeleen hullu valtio jos tämmösen unelmamaan onnistuvat sotaan ajamaan. Silloin joskus, ennenvanhaan, mutta siitähän on jo pitkä aika…