Ihminen.org

Lord Boredomin kommenttiosastolta bongattua:

…sen todennäköisyys, että Aurinkokuntamme lähettyvillä olisi niin kehittynyttä elämää, että lautasten kanssa tultaisiin tänne kekkuloimaan, on taas minun nähdäkseni käytännöllisesti katsoen mahdotonta (teoria tietysti toinen juttu).

Olen kuullut huhuja eräästä tähteä kiertävästä planeetasta, joka olisi suurimmaksi osaksi veden peitossa ja että sitä ympäröisi tiivis ilmakehä. Planeetalla on elämää ja se saattaa olla älyllistäkin, monimuotoista se jokatapauksessa on. Planeetan eräs laji, karvaton ja melko vaaleaihoinen pieni eläin lentelee välillä tähden lähiympäristössä erillaisilla metallikapseleilla, eräänlaisilla lentävillä lautasilla.

Eikö olekkin ihmeellistä?

En minä tuota UFOutta nyt tarkoita erityisemmin puolustella. Kantani “maan ulkopuoliseen älylliseen, tai edes jonkinlaiseen elämään” on lähinnä tyyliä emme voi tietää. Halusin nyt vain Gaarderimaiseen tyyliin todeta, että me olemme aivan yhtä epätodennäköisesti olemassa kuin ne vihreät(eiku siis harmaat) pienet miehet ja naiset. UFO-jutut ovat vekkuleita, menevät minulla samaan kastiin kaikkien mystisten ihmissusi- ja uskontojuttujen kanssa, asioita joita satuillaan ja joita tiede ei edes lähde tutkimaan. Hauskaa ajatella, kuinka joskus lapsena luin jotain tieteen kuvalehden “ufoa!”-aukeamia erityisen haltioissani (ja peloissani). Ne lehdet taitavat olla vieläkin jossain kotona tallessa, etsinen ne esille kun seuraavan kerran käyn. Vanhojen lehtien parissa saa aina aikaa kulumaan tunneittain. Tuleva kämppikseni osti joitakin aikoja sitten X-filesejä VHS-kasetteina lontoosta, pitääpä muuttua taas hetkellisesti siksi samaksi pimeää pelkääväksi lapseksi ja katsella Scullyn ja Mulderin seikkailuja. Se sirkusjakso jossa oli pieni mies toisen miehen mahassa taisi olla yksi parhaista, ei niin ufomainen tosin. Toinen hyvä oli se missä sitä mustaa mönjää oli ensimmäistä kertaa, jonkinlainen metsurijuttu muistaakseni…

“Pappa” ja “mamma” sanojen käyttö on vähintäänkin erikoista. Neitiseni käytti sanaa “mamma” mummistaan, siinä missä termi minusta tarkoittaa ehdottomasti äitiä. Pappaa taasen käyttäisin sekä isukista että vanhoista miehistä. Loogista? Ei. Pappa on lainasana ja tulee ruotsista, tarkoittaen;
1.) isi: pappa (-n,-or,-orna)
2.) isukki: pappa (-n,-or,-orna)
3.) isä: far (-n,fäder,fäderna), fader (-n,fäder,fäderna), pappa (-n,-or,-orna)

Silti minulle “pappa” = isä tai isänisä ja “mamma” = äiti. Löytyypä näitä muitakin ilmaisuja; pappa, ukki, vaari, isoisä, isänisä, äidinisä… vielä muita?

Toinen outo sana oli “vaatepuu”, joka ilmeisesti tarkoittaa henkaria. En moista ollut ikinä kuullutkaan, mutta tarkistettuani sanakirjasta löytyy kyseiselle esineelle useampiakin ilmaisuja. Ilmeisesti eri sanojen käyttö on pitkälti murrekohtaista. Minulle se on aina ollut henkari (tai oikeastaan “hengari”), mutta monille muille “vaatepuu”, “vaateripustin” tai vain “ripustin”.

Toisaalta on hyvä että kielestämme löytyy niin runsaasti erillaisia sanoja, voi valita kauneimmat ja runollisimmat tavat ilmaista itseään jos oikein kiinnittää huomiota sanomisiinsa. Sanojen lisäksi olen kiinnittänyt viimepäivinä huomiota tekniikanpalaan, jonka hankin joitakin viikkoja sitten. Miksi kummassa kalliissa mp3-soittimissa pitää tulla halvimmat ja huonoimmat mahdolliset kuulokkeet? Jos maksan 264 euroa itse laitteesta, luulisi että myös oheisvempuloiden laatu olisi samalla tasolla itse laitteen kanssa (ja laitehan on ihan laadukas, ainakin minusta). Creativen isohkot nappikuulokkeet hajosivat kahdestakin kohtaa johtoa; johdon suojajuttu vain irtosi juurestaan. Jännä veto kyllä tehdä noista valkoiset, kuten iPodinkin kuulokkeet. Sitä voi sitten näyttää vähän trendikkäämmältä ja vähän halvemmalla. Pitänee käydä tänään shoppailemassa saippuakuplapurkin (ehdottomasti) lisäksi myös uudet kuulokkeet, jotta musa soisi taas pyörälläkin liikkuessa.

Edit:Lisäsin unohtuneen “vaarin”, kiitos mea.

Nettiplarin innoittama mea innoitti tänään minua kirjoittamisen suhteen. Tämä on olevinaan jonkinlainen vastine.

Muistoista, niiden synnystä ja niihin suhtautumisesta.

Lapsena vietetty elämä on ihmeellistä. On harmillista, ettei sitä ymmärrä jo lapsena - ehkäpä se seikka tekisi siitä vielä ihmeellisempää. Lapsuuden jälkeen voi muistella. Se on ihmisten, tilanteiden, kasvojen, tunteiden, tuoksujen, makujen ja hassujen yksityiskohtien muistamista kaikuina että varjoina. Sumeina merkintöinä menneestä todellisuudesta - teeläikkinä päiväkirjan sivuilla. Vähän kuin selailisi mummun vanhaa valokuva-albumia: tunnet ihmiset mutta he näyttävät silti vierailta. Kaikki värit ovat haalistuneita. Asiat saattavat vaikuttaa mukavemmilta kuin olivat. Kaikki hymyilivät kokoajan. Lauloimme jatkuvasti.

(Onko lapsuus oikeasti niin onnellista aikaa, vai kuvittelemmeko vain?)

Jos siis tiedostaisimme lapsena, olevamme lapsia, voisi elo olla hivenen ihmeellisempää. Kasvettuamme tulemme tietoisemmiksi itsestämme, tunteistamme ja ympäröivästä maailmasta. Ellemme sitten ole ympärivuorokautisia unissakävelijöitä. (Varokaa sitä sellaista!) En suostu siihen, ettäkö myöhemmässä elämässämme meillä olisi jonkinlaisia esteitä nähdä asiat yhtään sen vähemmän ihmeellisempinä, kuin näemme ne lapsena. En hyväksy sitä, ettäkö uusiin asioihin pitäisi suhtautua hillitysti ja muka mielenkiinnottomasti. Jopa, etteikö meille tapahtuisi uusia asioita aivan jatkuvasti? Tietoisemman olemuksemme ja jo opittujen kokemusten, jo syntyneiden muistojen päälle voimme elää entistä ihmeellisempää elämää. Kaikki voisikin tuntua kokoajan paremmalta, ei vain haikeissa muistoissa “paremmista ajoista”.

Elämä ei käy tylsemmäksi iän myötä, se vain saattaa joskus tuntua siltä. Oikeasti se on, tai ainakin voisi olla aina vain mielenkiintoisempaa. Eläessämme on elämää aina vielä edessä, ja kun se on ohi, se on takana eikä siitä silloin enää voi murehtia. Silloin tapahtuu mitä kenenkin uskomusten mukaan tapahtuukin, mutta se on nyt epäoleennaista. Elämästä tulee nauttia nyt, kun siihen on vielä aikaa. Elämä on lyhyt, niin kovin lyhyt kaikkeen.

Elämä jatkuu loppuun saakka.

Terminologian kautta elämä näyttää liian yksinkertaiselta ollakseen mitään mielenkiintoista. Onneksi meillä on mielikuvituksemme. Mutta mitä on mieli ja mistä se löytyy?

Mieli käsitetään useimmiten eräänlaisena fyysisten ominaisuuksien ohjaajana, jonka fyysiset ominaisuudet itsessään tuottavat. Suurimpia kysymyksiä filosofiassa on mielen olemus. Onko kyse kausaalisesta seurauksesta, eli biokemiallisten ja fysikaalisten toimintojen muodostamasta aivojen yhdestä ominaisuudesta muiden ominaisuuksiensa joukossa - vai Jumalallisesta, ilman alkusyytä luodusta tietoisuudesta korkean ylitietoisuuden ja itsensä ymprillä. Mielen hienostuneimpia puolia voidaan usein kutsua tietoisuudeksi. Tietoisuudella tarkoitetaan ajattelemisen kyvyn, yksilön sisäisen itsetietoisuuden sekä tietoisuuden ulkoisen ympäristön havainnointia eli intentionaalisuuden muodostamaa kokonaisuutta.

Olettekos muuten koskaan katsoneet vessan peiliin ja todenneet, että siinä ihan oikeasti olette te itse, eikä jokin kumma toinen minuus. Että ulkoisesti katseltuna siinä on ihminen ja sen edessä valoa heijastava pinta. Tiedostaneet, että kun hymyilette ja heilutatte kättänne, se olette te itse joka siinä kättään heiluttelee ja irvistelee. Sitten kun oikein ajattelette, että miten siihen oikein päädyitte, tuntuu lähes käsittämättömältä ajatella päätyneensä siihen yhdestä muinaisista alkueloista ja olevansa vain lyhyt proteiinien ja sähköisten varausten henkäys ajassa kohti ikuisuutta. Kuten ne lukuisat pienet kehitysvaiheet muinoin, myös me maadumme ja ehkäpä tulevaisuuden turboaivot kulkevan eteenpäin, polttaen mekaanisissa elimissään joskus pellon laidalla seisseiden, jo maatuneiden ihmisten muodostamaa öljyä. Oman aikansa mustaa, muinaista verta.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsevat naispresidentin. Jonkun Tarja Halosen kaltaisen esimerkiksi. Oliskohan Tarjalla siskoa?

Jossain on olemassa ihmisiä, jotka tälläkään hetkellä eivät haluaisi hyväksyä, että maailma on olemassa vielä heidänkin kuolemansa jälkeen. Ihmisillä on vain yksi elämä, tämä tässä, se joka on alkanut ja se joka tulee päättymään. Olemme täällä vain yhden ainoan kerran. Sinä aikana ehdimme usein toivoa, ettemme olisi, ja toisinaan, että olisimme tulleet aikaisemmin, mutta näidenkin toiveidemme keskeltä paistaa vääjäämättömästi olemustamme kuluttava aurinko. Vain aivan hiljaa, vuosi vuodelta me kuihdumme pois, emmekä enää koskaan saa tietää, mitä kummaa täällä maan päällä tapahtuu meidän jälkeemme.

Jos oppisimme ymmärtämään, miksi todella kuolemme, oppisimme myös ymmärtämään, miksi todella elämme.

Psyyke
Oman maailmankuvan seuraaminen ensimmäisistä lapsenomaisista ajatuksista Juutalaisten hengellisen Rabbi-johtajan aasista, palmunlehdistä ja ristiinaulitsemisesta - monimutkaisiin filosofisiin teorioihin jotka tasapainoilevat hienon hienosti globaalin tieteen ja alueellisen syntymäkulttuurin välillä, on mielenkiintoinen jana ajatuksia. Kehitysmielessä siis, se opettaa nöyryyttä ja auttaa ymmärtämään kuinka absurdi käsite “totuus” oikeasti onkaan.

Puoliksi hengellinen
Minut kastettiin lapsena, kuten monet monet muutkin suomalaiset lapset - kristinuskoon tahtomattani, ilman oikeaa halua ja ymmärrystä. Lapsilla ei oikein ole vielä ymmärrystä, ei ainakaan kovin vakavastiotettavaa. Kävin pyhäkoulua, partiota(peruskristillistä) ja kuuntelin koulun uskonnontunnilla tarinoita paimenista ja enkeleistä. Juutalaisten kuninkaasta ja maailman vapahtajasta, siitä yhdestä joka ristiinnaulitaan vielä nykyäänkin yhtä monta kertaa päivässä kuin raamattu aukaistaan. Myöhemmin kävin rippikoulun ikäluokkani sosiaalisten paineiden johdattelemana, sekä materialistisen rahanhimon turruttamana. Kansani kulttuuri kasvatti minut Jumalan lapseksi niin syvästi kuin pyhäkoulun innokkaat tädit yliprotoniaivoillaan voivat pientä, mistään mitään tietämätöntä, viatonta lasta opettaa.

Sitten heräsin, kuten kuka tahansa murrosikäinen jonka pää on kasvanut edustamansa lajin normaalimittoihin, olematta enää kykenemätön kyseenalaistamattomiin totuuksiin ja mekaaniseen ajatusten ylikirjoittamiseen. Löysin ympäristöstä muita valmiita ajatuksia sekä valmiita malleja kyseenalaistaa konservatiivista kristinuskoa. Luulen, että se alkoi musiikin kautta. Tavanomaisuudesta poikkeava käyttäytyminen ja “äänekäs” asenne on aina ollut hyvä vaikuttaja ja tapa välittää opetusta eteenpäin, luulen. Marilyn Mansonin, Kotiteollisuuden, CMX:n, Toolin, YUP:n sekä System of a downin kaltaisten bändien kautta tutustuin selkeästi kristinuskonvastaisiin kannanottoihin; että onkin mahdollista laskea uskonsa kristinuskon “symbolisen pahuuden” syliin - tai mikä oli vielä parempaa, hakeutua maanläheisten ja luontoa kunnioittavien filosofisten ajatusten pariin, joissa Jumalan olemassaololla ei olisi mitään tekemistä. Tarkoitan nyt älyä, ainoaa seikkaa, joka tuntuu tekevän lajistani eriävän muihin maailman elollisiin nähden. Järkeä.

Alaston apina
Ihminen on eläin, ja sellaisenaan yhtä arvokas (- tai arvoton) kuin mikä tahansa muukin elollinen, kuten vaikkapa siili tai dinosaurus. Oma, muihin lajeihin nähden ylivertainen älykkyytemme asettaa itsellemme jatkuvan haasteen, tilanteen, jossa emme voi kuin pyrkiä - tai olla pyrkimättä korostamaan lajiamme korkeamman luokan ja arvon lajina. Me todellakin olemme ylivertaisia, se pitää täysin paikkansa. Mikään muu eläinlaji ei ensin hakkaa lapsiaan, lemmikkejään ja puolisoitaan, tee töitä yhtä järjettömällä ja itsesadistisella tarmolla kuin me, tapa miljoonittain oman lajin edustajiaan sosiaalisen statuksen nimissä ja lopuksi ammu kuulaa kalloonsa. Puhumattakaan tavasta, jolla puhumme itsestämme alastomana apinana, vaikka olemmekin luonnon pukeutunein laji. Ainoastaan ihmisen ylivertainen älykkyys mahdollistaa näin järjettömän monipuolisen maailmankuvien kirjon ja vain ja ainoastaan ihmisen älykkyydellä on mahdollista unohtaa, että lajimme toden totta on pohjimmiltaan pieni hynteisiä syövä päästäinen 65 miljoonaa vuotta sitten.

Mitä jos saisi yhdessä yössä kyvyn sanoa ihmisille siten, kun todella ajattelee. Siis, ei varsinaisesti mitään tyhmää, mutta fiksua. Ettei valehtelisi, edes sosiaalisuuden nimissä. Niin kuin esim. sanotaan että “JeesMutNähään”, vaikka ajatteleekin, että “ei, me tuskin enää nähdään”. Tai sitten toisinpäin, jotain positiivista, muttei uskalla sanoa, koska ujostuttaa ja ajattelee että se voisi olla liian Tungettelevasti sanottu. En tarkoita pelkästään itseäni, vaan ketä tahansa, sinua tai kavereitasi, isääsi tai kuka nyt ylipäätänsä voisi sanoa ylipäätänsä mitään fiksua toisesta, mutta jättää joskus sanomatta.

Suuttuisivatko ihmiset, vai olisivatko he positiivisesti yllättyneitä? Olen miettinyt, että olisimmeko silloin rehellisiä muita, vaiko enemmänkin itseämme kohtaan?

Katsoin tänään elokuvan “My life without me (Elämäni ilman minua)”. Positiivinen yllätys oli naisohjaaja Isabel Coixet, harvoin näkee naisohjaajien leffoja, mikä on harmi. Niissä on jotenkin inhimmillisempi näkökulma. Aidompi. Näyttelijät näyttävät… no, väsyneemmiltä ja pulleammilta, eivätkä niin meikatuiltakaan. Toinen harvinainen ohjaajatyyppi ovat afrikkalaisohjaajat, tai ylipäätänsä värilliset ohjaajat jotka ovat saaneet elokuvansa suureen levitykseen, mainstreamiin.

Suosittelen elokuvaa, sanoisinko, kärsivällisille ihmisille. Ihmistyyppi, jonka voisin olettaa tuosta elokuvasta pitävän, on kärsivällinen. Siksi, että tämä leffa kertoi odotuksesta. Yhden mielenkiintoisen näkökulman elokuva antoi; jos ihminen elää vaikkapa keskimääräiset 78,6 vuotta, onko hän silloin kokenut “78,6-vuoden syntymisen” vai “78,6-vuoden kuoleman”? Kumpaa ihmiset enemmän elävät, tulevaisuutta - vaiko menneisyyttä? Kumpaan suuntaan odotamme? Kumpaan suuntaan luovutamme - ajasta ennen kuolemaa, vai ajasta syntymän jälkeen?

Peter Gabrielin “Signal to noise” on tänään hyvänolon biisini, vaikka onkin hieman raskas. Mutta hei, ei kaiken tarvitse aina olla valkoista.

Niin
pelasta maailma
tee se jo tänään
tee
jotakin mahdotonta.

- CMX

Pelottavaa! Saattaisin ihan oikeasti törmätä joihinkin entisistä ystävistäni, vaikkapa 10 vuoden kuluttua.