Ihminen.org

Olen lukenut haltioituneena aikoja sitten lahjaksi saamaani Muumikirjaa, myöskin lahjaksi saamani viltin alla (vihreän). Haltioituneena nimenomaan, tässä jää kuulkaa Herman Hessetkin toiseksi. Nih!

Monien suomalaisten mielestä Jansson olisi elämäntyöstään ansainnut myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta Janssonille itselleen palkinnot eivät merkinneet paljoakaan. Paljon tärkeämpänä hän piti läheistensä hyväksyntää ja arvostusta.
- Wikipedia

Yhden koulussa kuunnellun (oppilaan pitämän) lyhyen muumi/Tove esitelmän ja aiemman Toven historiaan ja ajatuksiin tutustumiseni perusteella, voisin sanoa Toven olleen melkoinen mimmi. Sellainen ihminen, jonka ajatuksia kannattaa lukea ja suuresti minua harmittaa, ettei Tove enää ole täällä meidän kanssamme. (Syöpä, 2001).

Muuten, älkää enää ensi kuussa jättäkö salaisia viestejä ykköspesän osoitteeseeni, sillä aion muuttaa. Keskellä viikkoa - haluaisiko kukaan ajella pakettiautolla tuolloin? Tarjolla olisi huikea matka halpojen huonekalujen kanssa halki kristallimetsän, kortepohjaan asti. Ystäväni tulee myöhemmin perästä, älkääkä huoliko, hän kyllä pärjää kanssani.

Katselin tänään televisiovastaanottimesta (sellaisesta joissa nykyään on lähes aina kytkettynä DigiBoxi) niitä japanilaisia muumisarjoja joiden kautta muumit lähes kaikille ovat tulleet tutuiksi. Heti perään näytettiin puolalaista Nalle Luppakorvaa, tosin suomeksi dubattuna. Onneksi, sillä kukapa puolasta mitään ymmärtäisi? Pohdin siinä luppakorvaa katsoessa, että josko perustaisin Yhtiön ja alkaisin tuottamaan niitä Toven alkuperäisiä muumitarinoita samaan nukketyyliin kuin luppakorvatarinat ja mm. DDR:äläinen nukkumattikin. Tarinat jäisivät aina jokaisessa jaksossa kesken:

Jatkuu ensi viikolla…

…ja perheet yhdessä kerääntyisivät televisiovastaanottimen ääreen (mahdollisesti DigiBoxittoman) joka viikko katsomaan haltioituneena kuinka pienet nuket näyttävät eläviltä ja tarinat olisivat huikeita sekä Tovemaisen filosofisia. Lapset istuisivat lattialla, ei liian lähellä televisiota ja isä sekä äiti sohvalla vierekkäin, isän käsi äidin olkapäällä. Joka jakson jälkeisenä aamuna koulussa lapset puhuisivat leikkiensä lomassa, kuinka hieno eilinen jakso taas olikaan. Jos välitunnilla sataisi kaatamalla, saisivat kaikki jäädä sisälle ja luokassansa he lukisivat kaikki Toven muumikirjoja. Paitsi joku lukisi viisikkoa. Viimeisen jakson lopussa lukisi, tai ehkä kuuluisi kertojan ääni: “Sen pituinen se”. Kuinka hienoa sellainen olisikaan!

Mutta minulta menee siihen vielä muutama vuosi. Toivottavasti ette aikuistu liikaa sillä välin, vaan malttaisitte odottaa. Mihinkäpä teillä kiire olisikaan?

Voi tätä moraalista tuskaa! Voi tätä Dostojevskimäistä kärsimystä! Voi Raskolnikov!

Joulusiivosin juuri Apocalypticaa kuunnellen. Ei homma oikeasta siivouksesta eroa millään muotoa, se vain pitää tehdä ennen jouluaattoa. (Kotonapa minä kuitenkin olen, ei sen puoleen).

Sitten kaiken pyyhkimisen, tamppaamisen ja imuroimisen keskeltä kömpii esiin hämähäkki! Semmoinen ruskea pikkurillin pään kokoinen. Mitä sille voi näin talvella tehdä? Miksei se ollut puun kolossa yöunilla? Aa tuuti lullaa? Kesällä moiset lasketaan ulos saalistamaan, sisällä mitään syötävää ole, ja seitit siivotaan kuitenkin pois. Vaan ei voi talvella heittää rukkaparkaa -6°C pakkaseen. Muuttuisi jäätyneeksi yksilöksi. Johan minäkin jäädyn sinne.

Ei sitä henno tappaakaan. Oi voi näitä moraalisia tuskia, kun siivota pitäisi ja ötökät juoksentelee pitkin nurkkia. Vaikka juoksentelenhan se minäkin, ja sitten tuumii hämähäkki, että täällä sisätiloissa tuommoisia karvattomia elukoita. Hyi!

Aloin keräämään lauseita hieman erikoisempaan blogiini kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin saada syyn itselleni blogien selailemiseen ja uusien kirjoittajien löytämiseen. Joitakin olen jo löytänytkin; ehkäpä hieman samanlaisia kuin oma blogini, hiljaa vähitellen rakentuvia. Paljon pieniä, niin tosia oivalluksia. Sopivia luettavakseni, sillä kyllästyn herkästi liian yksipuoliseen tarjontaan. Toisekseen halusin saada mahdollisesti löytämistäni hyvistä teksteistä inspiraatiota kirjoittamiseen. Kirjoitan niin vähän nykyään! Blogiin ja muutenkin. Välillä tunnen - en vain kirjoittamisen suhteen, etten riitä itselleni. Eniten se kuitenkin taitaa heijastua juuri kirjoittamiseen: skippaan keksimiäni kirjoitusaiheita. Käyttämäni blogisoftan draftseissa on iso läjä tynkiä, joiden jatkamista en ole kokenut mielekkääksi, koska en ole tuntenut saavani aiheesta sitä tärkeintä irti. Kirkkaat oivallukset ovat loistaneet poissaolollaan ja tilalla on lähinnä tasaisen vakaata, elämisen perushurmosta. Hyvä vai huono, en oikein tiedä vielä.

Törmäsin tänään viidennen blogin marraskuisen jutun kolmannen linkin kautta ikkunaiinekseen, tai oikeamminkin sen yhden jutun (tai lastun miten vain) yhteen ajatukseen.

Menneisyys on läsnä ja yllättävän lähellä.

Ajatellaanpa, tehdään kertakaikkisesti oletus, että isäsi äiti on nykyään vanha nainen. Mummo - siksi, että sinä olet olemassa. Oletetaan tämän jälkeen että tiedät millainen ihminen isäsi oli nuorena. Juttuja, pikkupoikana kuultuja tarinoita. Valokuvia perhealbumissa ja äidin sadun jälkeen kertomia hassuja juttuja. Kun isäsi oli nuori…

Isäsi osaisi kertoa äidistään samanlaisia juttuja, vaikka siitä, kun mummosi oli nuori, tuntuu välillä olevan ihan hirmuisen kauan. Kun mummosi oli nuori… Sehän saattoi olla ennen sotia!

Käytän nykyään ruotsalaista sotilaan sarkatakkia vuodelta 1941. 64 vuotta sitten saattoi ikäiseni poika jättää jäähyväisiä äidilleen, kotitalon kuistilla, yllään harmaa talvitakkini. Tulen kyllä elossa takaisin!

Ilman että aina edes tajuamme, on menneisyys ihan tuossa vieressä. Se on meitä vanhempien ihmisten muistissa ja jälkinä nykyisessä elossamme. Haamujen nimiä lukeakseen ei tarvitse mennä hautuumaalle. Riittää, kun katselet hieman ympärillesi. Toisekseen olisi ihmisolennon hyvä ymmärtää, että aivan tuossa nenun edessä on tulevaisuus. Ihmiset matkaavat avaruuden halki maa-avaruusaluksessa, kunkin ohjausvuoron ollessa hirvittävän lyhyt pyyhkäisy koko matkasta. Ihmisikä ei riitä juuri mihinkään, joten on hyvä pohtia, mitä teistä kohta kerrotaan.

Joskus sattuu niin hassusti, että moikkaa jollekin aivan kertakaikkisen tuntemattomalle ihmiselle. Aivan aluksi ei tietenkään ole huomannut, että toinen on tuntematon, vaan on luullut häntä tuttavaksi. Näyttänyt naapurilta tai ystävältä. Ehkä samanlaiset vaatteet ja hiukset.

Sitten heti onkin että voi ei! Noloa! Minusta se on kovin hassua. Pitäisi moikata ihmisille useammin, ihan vain yleisen hämmennyksen aiheuttamiseksi. Kuvitella, että Pertti 47v, matkalla kauppaan, ei ilman minun moikkaamistani muistaisi matkastaan kauppaan mitään. Sitten muistaisi omituisen jutun kun joku ihan tuntematon poika moikkasi. Olisi mukavaa ajatella, ettei Pertin elämästä hävinnyt unohduksen uomiin kauppareissun pituista hetkeä. Perttikin varmaan pitäisi siitä ajatuksesta.

Kihertelin eilen mielessäni, että entäpä jos menisi bussiin ja istahtaisi siihen jotakuinkin etuosaan, kuten minä aina. Tottumuksesta eteen, koska alan pitkillä matkoilla voida pahoin, jos en istu edessä. En aina tosin. Sitten kun oma pysäkki tulisi, painaisi nappulaa (jos ehtisi ekana) ja tekisi lähtöä etuovesta, kuten minä usein, jos sieltä ei ole ketään nousemassa kyytiin. Sitten huomaisikin että siellä ihan bussin takana istuskelee se yksi kaveri! Eikä kumpikaan olisi huomannut toisiaan. Sitten kun lähtiessä huomaisi, pitäisi tietysti moikata. Mutta sittenhän koko bussilastillinen Perttejä ja Liisoja katsoisi että mitä toi nyt meille bussilaisille moikkaa? Sitten ei nolouden estääkseen voisikaan moikata vaan vähän vaivihkaa hymyillä ja nyökätä.

Mutta entäpä sitten, jos moikkaisikin aina pysäkille jäädessään muita bussin kanssamatkustajia? Moi! Mä jään tässä pois, oli hauska reissu!

Kaikkihan tietävät, kuinka kiihkeimmät luovuudenpuuskat ja kauneimmat teokset syntyvät väsyneenä, mahdollisesti vihaisena, kärsimyksestä ja kurimuksesta. Menin äsken nukkumaan, mutta kuume on noussut jo sen verran, että antaa palaa. Turhaa pyöriä houreissa ja viluissaan peiton alla. CMX soimaan — “Isohaaran” lapsikuoro, “Surunmurhaaja” ja lopulta kaikki kulminoituu “Pelon enkeliin”. Mutta kaikkein kaunein on “Marmori”, kaikista mitä on laulettu.

Ajattelin, että nyt “huikeat” 2 vuosikymmentä täytettyäni, olisi sopivaa pohtia syvällisiä elämästä, universumista ja kaikesta.

Aika, universumi ja joitakin sanoja ikuisuudesta
Se on niin ihmiskohtaista, että mitä ehtii kokea. Olin viime kesänä Turussa viettämässä henkilöiden häitä. Morsian oli 22 20-vuotias, mutta pariskunta oli seurustellut jo 6 vuotta, asui omakotitalossa ja lattialla leikki 1-vuotias tyttölapsi. Ihana kuin mikä. Ilman muuta kannatan kokemusrikasta ja sopivalla tavalla ailahtelevaa elämää. “Tavallisen epätavallinen” elämänkaari kuulostaa suht’ hyvältä unelmalta. Mutta vauhti ei sovi kaikille. Katseleeko nopeasti aikuistunut ihmislapsonen maailmaa yhtä hämmästellen, kuin minä joka ei vielä kolmannelle vuosikymmenelleen astuessaankaan lakkaa ihmettelemästä, miksi aikuistua ylipäätänsä pitäisi? Tai unohda niitä päiviä ala-asteen leirikoululla, kun muut jäivät nukkumaan ja lähdin kahdestaan opettajan kanssa bongaamaan lintuja, aamukuudelta. Sinä aamuna opin tunnistamaan taivaanvuohen.

Vasta 20, ja olen ehtinyt nähdä kuinka lapsuudenystävät kihlautuvat, viettävät jopa kirkkohäitä. Muistan samojen ihmisten erot ja tiedän itkunaiheet. Olen rakastunut, tiedän jo jotain kaipuustakin. Meneekö vielä kauankin, että saan tietää miltä tuntuu nähdä ystävien lapsien kasvavan, kotien rakentuvan ja läheisten jopa kuolevan? Ensimmäinen perheen yhteinen paluu saman katon alle, pitkästä aikaa kaikki yhdessä? Kuka pikku-Milenasta tulee isona? Ainoa tapa valmistautua on muistella pieniä juttuja sinne jonnekin kehtoon asti. Leppäkerttulaulua kiven juurella. Olin ehkä 5. Tehtiin taikapulveria sokerista, kanelista, puurohiutaleista ja muista. Se teki näkymättömäksi ja maistui hyvälle.

Veitsenterä

Minä muistan kuvat.
Minä muistan sanat.
Minä muistan kun yössä suudeltiin.
Ja muistan kaiut,
ihmisten äänet.
Minä muistan suuren pienuuteni.

— CMX, Veitsenterä

En haluaisi kantaa miehen taakkaa, voisiko joku ystävällisesti kertoa, mitä on elää?

- Ja sitten herra Taiteilija Teikäläinen kertoo meille, jotta mitähän kummaa hän taas mahtaa töillään meille kaduntallaajille viestiä?

- Kieltäydyn kommentoimasta, koska yleisö ottaisi kommenttini ylimpänä ja totuudenmukaisimpana tulkintana työstäni - mitä se ei ole. Tulkintani on vain yksi muiden joukossa. Saatan itsekin oppia jotain muiden tulkinnoista töistäni, jos en sido heitä vain omaan totuuteeni.

Ette te nuku.

Jos vain olisin aamulla hörppinyt teetä, ei nyt olisi näppistä jolla kirjoittaa. Ihan varppina olisi läikkynyt! Onhan näitä uutisia kuultu ennenkin, aina ne vain silti pääsevät yllättämään pienen sielun. HS: Kansasin kouluissa ei enää tarvitse uskoa evoluutioon. Hesarin uutinen on kirjoitettu aikastlailla provosoivaan sävyyn, huomaa jo otsikon sana “uskoa”. On tietty totta, että ihmisiähän täällä vain ollaan: turhaa luulla että yksikään aito totuus mahtuisi ainoaseenkaan maailmankuvaan.

Teorian mukaan biologinen elämä ja varsinkin ihminen ovat niin nerokkaita mekanismeja, että niiden synnyn selittämiseksi on oltava olemassa tietoinen luova äly. Teorian kannattajat esittävät älykkään suunnitelman teorian puhtaasti tieteellisenä oppina, joka ei liittyisi mitenkään mihinkään uskontoon.

Ja varsinkin ihminen? Ongelmana ihmisen näkemisessä “ylimpänä olentona” ovat mittarit. Aivan varmasti näemme itsemme korkeimpana, jos saamme itse olla asettamassa mittareita joilla väitettä perustellaan. Entäpä jos kysytäänkin, kuka rasittaa maapallon ekosysteemiä tai vahingoittaa oman lajinsa yksilöitä vähiten? Ihmiselle ei voi antaa kovinkaan hyvää arvosanaa muussa kuin älynsä käyttämisessä itsekeskeisesti. No, onhan sekin saavutus sinänsä.

Filosofisena spekulaationa ID on “ihan mukava”. Se iskee ihmismielen maailmankuvan pienuuteen, mutta tieteellisen, biologisen teorian kanssa sillä ei ole paljoakaan yhteistä. Parhaimmillaankin pseudotieteellinen “teoria” väittää tasolla: musta tuntuu. Käytännössä pseudotieteen asema johtuu siitä, ettei ID-teoriaa voida falsifioida, joka on yksi tieteen määritelmistä.

Viime elokuussa George W. Bush ilmaisi toimittajatapaamisessa kannattavansa älykkään suunnittelun mallin sisällyttämistä opetussuunnitelmiin. Veli Bushin on myös väitetty kertoneen olevansa Jumalan asialla. Viiden pisteen kysymys: mitä eroa USA:n ylimmällä johdolla ja Al-Qaidalla?

Työväen presidentti ohjeistaa: on aika lopettaa turhat vastakkainasettelut.

Kyllähän se jo tiedettiin, että presidenttipeliä on täällä korpikuusten allakin pelattu enemmän tunteilla ja “vaikuttaa kivalta”-pohjalta. Enemmän, muttei merkittävästi: tämä idolssien valtakautena loskassa kahlaava kansa seuraa edelleenkin politiikkaa, kommentoi maailman tapahtumia ja ajattelee itsenäisesti. Järjellä. Ja johan Sauli pomppaa jos luulet, että poliittisesti puolitiehen jäävä sloganisi - joskin kielellisesti ihan nätti, vetoaa sen kummemmin työnantajiin kuin niihin duunareihinkaan.

Vastakkainasettelu on turhaa, koska olemme kaikki suomalaista työväkeä; työntekijät ja työnantajat, yrittäjät, opintojen parissa uurastavat opiskelijat, kotona lapsiaan hoitavat vanhemmat, työelämän ulkopuolella olevat ja työnsä jo tehneet eläkeläiset.

Eli ollaan kokoajan luultu kertakaikkisen väärin, kun on telkkarista katseltu ja lehdistä luettu vaikkapa siitä taannoisesta paperiliiton taistelusta. Ei ne oikeasti tappelekkaan siellä eri puolilla! Ne juo keskenään kaffetta ja juoruaa että tänään vois kahviossa olla kanelipullaa.

Minulla on tällä hetkellä yhtenä kouluprokkiksena koordinoida tiimiä, joka tuottaa materiaalia eräälle käsityötaiteilijalle. Taiteilijan tuottamat keramiikkaesineet ovat upeita. Vaikka ne kuinka muistuttaisivat toisiaan, on jokaisella esineellä oma erityinen tarinansa ja niissä on jokaisessa sama, mutta erilainen “kädenjälkensä”. Käsin tehdystä taiteesta tai käyttöesineestä maksaa mielellään hieman extraa, kun tietää, että joku on laittanut esineeseen rakkautta ja ajatuksiaan. Kaikki eivät miellä käsin työstettyjä esineitä arvoltaan sen ihmeellisemmiksi kuin tavallisia tehdastuotanteisia liukuhihnatuotteita. He päinvastoin näkevät käsitöissä kustannustehottomuutta ja mieltävät sen omistamisen hankalaksi, koska esineet ovat käsityöläisen “omia” tai “henkilökohtaisia”. Onneksi trendi on muuttumassa käsityöläisille edullisempaan suuntaan. Hyvä!

Katsoin tänään Pixarin uusimman animaatiopläjäyksen Incrediblesin extroja DVD:ltä. Making of dokkarista nousi esiin mielenkiintoinen yksityiskohta;

Usein ajatellaan, että CG-elokuvat on tehty koneella, mitä ne eivät ole. Se on vain hyvin joustava työkalu, jota säädellään käsin joka tilanteessa.

        — Brad Bird, ohjaaja, Incredibles (2004)

Tietokoneella eri mediumeihin grafiikkaa vääntävät työntekijät ovat mielestäni ongelmallisessa tilanteessa statukseltaan; heidän työnsä mielletään nykyään liian harvoin käsityöksi. Kaupallinen markkinointimateriaalin suunnittelu on tietenkin asia erikseen, mutta entäpä taidegrafiikan tuottajat? Sillä työstääkö visuaalinen suunnittelija työnsä pensselillä tauluksi vai tietokoneella julisteeksi josta voi painaa tuhansia vedoksia, ei mielestäni sinänsä ole mitään eroa. Toki yksilöllisen taulun hinta verrattuna grafiikkateoksesta vedostettuun julisteeseen, josta on otettu useamman tuhannen painoserä, on varsin perusteltu. Monesti taidegrafiikasta painetaankin vain hyvin pieniä eriä, jotka nekin hienommille paperilaaduille. Paras painojälki syntyy kun painoväriä vedetään useita kerroksia päällekkäin. Tällöin kuvan voi jopa tuntea kun sormia kuljettaa paperilla jolle väri on painettu.

Entäpä missä menee markkinointimateriaalin ja taiteen raja? Esimerkkinä Ihminen.org, joka on toisaalta markkinointialusta töilleni, ja toisaalta vapaasti taiteiltu fiilistelypläjäys - sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Ihminen.org on elektronisesti käsin tehty taideteos.

Viisas on hän joka tietää asioiden salat. Sellainen ihminen ymmärtäisi mitä tarkoitetaan ja sanoisi Fiksusti kun kysytään neuvoa. Sellainen ihminen näkisi yksityiskohtia joita muut eivät näe, ja ymmärtäisi että nekin merkitsevät jotain. Sellainen ihminen ei pitäisi mitään kaunista itsestäänselvyytenä, eikä koskaan - koskaan lakkaisi Ihmettelemästä.

Tunnen joitakin sellaisia- tai osittain sellaisia ihmisiä. Itselläni siihen on vielä matkaa. Jokaisen tulisi tuntea vähintään yksi sellainen ihminen edes kerran elämässään, sillä voisimme oppia heiltä jotain.