Ihminen.org

Olin aivan pieni lapsi 1980-90-lukujen taitteessa, kun kävimme Käärmelahdessa Maaningalla. Se on sellainen pieni maalaiskunta Kuopion kyljessä. Pohtivat nykyään sen ja Siilinjärven yhdistämistä Kuopioon.

Käärmelahdessa asuivat Aino-mummo ja Topi-setä. Topin hautajaisista -92 muistan Ainon pyörätuolissa istumassa sekä vakavat ihmiset. Ne ovatkin ainoat hautajaiset, joista muistan ylipäätänsä mitään. Niiden jälkeen sukuni on jäänyt jokseenkin etäiseksi, jonnekin Kuopion kulmille. Hassuja asioita sitä muistaa! Ainon ja Topin luona oli nojatuoli, jota en muista kunnolla, mutta pyöreän nahkaisen jalkapallin voisin kuvailla hyvinkin tarkkaan. Sekä sen, kun käytiin viimeisiä kertoja Ainon luona kylässä. Aino kuoli vuonna 1995 melkein 85-vuotiaana.

Niitä vierailuja ja pullaviipaleiden kastamista kahvissa minut sai muistelemaan HS.fi:ssä ollut uutinen “Nimiprofessori selvitti Helena-nimen suosion“. Eero Kiviniemi pohtii, että Ainon kirjoittama Helena-kirjasarja toi Suomeen sotien jälkeen 20 000 “ylimääräistä” Helenaa ja tuhansittain Jareja ja Päivejä.

Tiesin lapsena Ainon olevan kirjailija ja jaksoin aina mainostaa häntä äidinkielenopettajallemme. En silloin ymmärtänyt, miksi opettaja suhtautui Ainoon kirjailijana niin nihkeästi. Aino kelpasi juuri ja juuri “Suomen merkittävimpiä kirjailijoita”-listalle liitutaululle.

Ainon kirjoja myytiin paljon. Vuonna 1945 ilmestynyttä esikoisteosta Soita minulle, Helena! on painettu yli 128 000 kappaletta ja se kuuluu maamme kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Ei se mitään taidetta ollut, vain “pokkarikirjallisuutta” kartanoista ja romantiikasta. Sen ymmärsin vasta jälkeenpäin, jolloin arvostukseni häntä kohtaan kirjailijana romahti. Luin kuitenkin Ainon haastatteluja, joista ymmärsin, kuinka erikoislaatuisen hieno ihminen siellä jossain oli. Väliäkös sillä, etteivät kriitikot pitäneet Helenasta.

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi “kevyttä hömppäkirjallisuutta”. Jonkun kai sekin työ siis täytyi tehdä ja Aino-mummo teki sen nähdäkseni aika hyvin. Minulle Aino on edelleenkin se mystinen tummakulmakarvainen -rouva valokuvassa. Siinä joka on olohuoneen seinällä.

Vietin eilen Cuenta Cuentos tarinankerrontailtaa Vakkarissa ja mieleeni jäivät Antti Viitamäen jutut maailman vaarallisimmista keksinnöistä. Ensinnäkin seuraava ajankohtainen pohjustus:

Taas on joulu ja lunta ei takuulla ole maas. Vietämme siis lämpimyyden osalta ennätyksellistä joulukuuta, kuten myös vietettiin tänä vuonna ennätyksellistä kesääkin. Monin puolin maapalluraa eleltiin ennätyskatastrofaalisissa oloissa hurrikaanien, mutavyöryjen ja jättiläismäisten tulvien keskellä. Sääolojen ennustettavuus - tai pikemminkin sen puute - ei enää nykyään ole mikään yllätys. Pikemminkin olisi yllättävää, jos ensi vuonna ei joko jäisi syksy väliin, vietettäisi 4 kuukauden kevättä, kesällä ei sataisikaan joka päivä - varsinkaan juhannuksena ja jos jouluna vieläpä olisi lunta.

Sitten varsinaiseen tarinaan, eli kasvihuoneilmiöön. Kuten kaikilla ilmiöillä, on tälläkin takanaan henkilöitymä, eli pääpiru. Thomas Midgley olisi tehnyt maailmalle suuren palveluksen pysymällä insinöörinä. Sen sijaan hän alkoi General Motorsin palveluksessa harjoittaa kemistin tointa ja pyöräytti maailmaan lyijyetyylin. Tämän autojen polttoaineeseen tarkoitetun lisäaineen tarkoitus oli hiljentää moottorin käyntiääntä - minkä se tekikin, mutta siinä sivussa ihmiskunta sai huikean yliannostuksen lyijyä. Suurina annostuksina lyijy on voimakas ja vaarallinen hermomyrkky.

Midgleyn ura ei suinkaan tyssännyt siihen, kun LE:n vaaroja alettiin pari vuotta liian myöhässä ymmärtää. Toimeliaana miehenä hän paneutui työskentelemään kylmälaitteissa käytettävien myrkkyjen - rikkidioksidin ja ammoniakin korvaamiseksi turvallisemmalla aineella. Hän onnistui kehittämään ns. CFC-yhdisteet (chlorine-fluorine-carbon), jotka pian huomattiin käteviksi myös autojen ilmastointilaitteissa, vaahtomuovissa sekä ponnekaasuna mm. sumutinpulloissa. CFC:iden - kotoisammin freonien tuotanto aloitettiin massiivisesti 1930-luvun alussa. Se oli virhe.

Myöhemmin freonit huomattiin erittäin vaarallisiksi yläilmakehän otsonille. Muistaakseni kilo CFC-yhdisteitä voi tuhota tonnin otsonia. Jo yhdestä vanhasta kylmälaitteesta löytyy helposti yli kilo freoneja. CFC-molekyylit absorboivat infrapunasäteilyä 10 000 - 100 000 tehokkaammin, kuin hiilidioksidimolekyylit.

Ihmiselle freonit ovat täysin myrkyttömiä. Puhtautensa vuoksi niitä käytetään edelleenkin mm. astmasumutteissa, koska korvaavaa ainetta ei ole pystytty kehittämään. Monissa muissa tuotteissa käytetään nykyään freonit korvaavia, vaarattomampia tai täysin vaarattomia aineita.

1900-luvun vaarallisin keksintö? Ydinaseet? Pöh. Saattaa hyvinkin käydä siten, että kun me täällä Suomessa kyhjötämme vuosien päästä vuoron tulvien ja vuoron kuivuuden keskellä - ilman lunta, poroja, joulupukkia ja kaikkea muuta mikä on kaunista, muistamme kiroten herra Midgleytä.

Jos se ei vielä tullut selväksi: kierrättäkää. Varsinkin ne vanhat jääkaapit.

Tommy Tabermann laittoi ajatukseni äsken liikkeelle, kun katsoin YLE kakkoselta FST:n ohjelmaa “elämän halki päivässä” (tai pikemminkin “iltapäivään mennessä”, koska ohjelman lopussa aurinko möllötti vielä korkealla Tommyn ja juontajan skoolatessa valkoviiniä).

Ajattelin joitakin vuosia sitten, että on vain luonteeni vahvuutta olla harmittelematta tekemiäni virheitä. Tarkoitan sitä kun joku tivaa, että “mitä olisit tehnyt toisin, jos nyt saisit päättää?” Sittemmin ajattelin vain, että tyhmää, jos ei siksi oppisi virheistään mitään. Olisi vain jatkuvasti tyytyväinen itseensä ja elelisi eloansa murheitta. Olenkin tämän elon peruskysymyksen kanssa edennyt lähinnä pohtien ja kokeillen, miltä mikäkin suhtautuminen milloinkin tuntuisi. En siis ole mitään vastausta tai kantaa siihen omaksunut.

(A.) Jos minulla jokin elämänohje pitäisi olla, niin sitten se etten mitään ohjeita tai sääntöjä elämälleni aseta. Juu, paradoksaalisesti sanottu. Voisiko sitä kuitenkaan muka muulla tavoin ajatella, tahi kirjallisesti muotoilla? Liian innokkaasti päätetyt elämänohjeet vain juurruttavat ihmisen johonkin, mitä ei välttämättä myöhemmin enää haluakaan olla. Ja mikä arvo se sellaisilla pysyvillä elämänohjeilla olisi, jotka jatkuvasti muuttuvat? Ei sellaista voisi enää vakavasti ottaa. Ei minkäänlaista arvoa!

Harmitteluihin palatakseni; sitten on telkkarissa Tommy ja häntä haastatteleva juontaja, joka tivaa aiemmin kerrottua kysymystä. Tommyn kanta oli, että virheistään voi kyllä oppia olematta samalla että voi-voi, noinkin tein. Ikään kuin voisi olla iloinen, että teki jotain hupsusti, koska muuten olisi saattanut elon oppi jäädä saamatta. Olla ylpeä tekemistään virheistä ja olla harmittelematta. Iloistella vain että nyt opin ja tiedän, etten enää noin tee! Sitten kun seuraavan kerran tulee paha paikka, niin ei olisi osannutkaan, jos ei ekaa olisi ollut.

Eikun? Hankalaa.

Lukekaa tähän väliin uudelleen, mitä sanoin kohdassa Aa.

Ohjelma oli muutenkin aikast’ mielenkiintoinen, vaikka juontajan ja ohjelmankulun ajoittainen väkinäisyys hieman Tommyn puolesta ahdistikin. Mielenkiintoinen persoona kuitennii on Tomppasetä.

Hieman erilaiselta vaikuttaa voin,
mutta niinhän se on,
ettei ihminen muuttua voi.

Sietää kyllä itseään,
kertoo muille syvimmistään,
ehkä saa jonkun ymmärtämään,
mutta muutu ei koskaan ihminen.

Maailma kyllä.

Kun on näitä maita, että saa tappaa ihmisiä, joiden väitetään tehneen tosi pahoja asioita. Kuolemantuomioksi sitä sanotaan ja sen uhriksi voi joutua mm. USAssa ja Kiinassa. Myös Suomessa joskus kauan sitten, mutta se nyt on sivuseikka.

Mitä ajattelisi vanginvartija, sen vaimo, kansainvälinen media ja valtionmahti, jos kävisi seuraavanlaisesti. Kuolemaan tuomittu henkilö päättäisi riistää hengen itseltään. Langettaisi itselleen Kuolemantuomion ja kuristautuisi lakanoihin kylmässä sellissään. Olisiko hänellä siihen oikeus? Pitäisikö se kieltää? Jos kaikilla ihmisillä kaiken aikaa olisi oikeus kuolemahommaan? Tai jos ei, niin olisiko kuolemaantuomituilla erityinen asema - saisi murhata itsensä? Vai onko sittenkin niin, ettei kukaan saisi koskaan kuolla?

Toisaalta, niin kuitenkin aina välillä tapahtuu, halusimme tai emme.

Se on minusta vähän hassua, että ihmiset tappavat toisiaan. Koska sitten lopulta, meidät kaikki on tuomittu kuolemaan. Elämässä ja kuolemassa - sekä erityisesti siinä lyhyessä hetkessä niiden välillä, taitaa olla kysymys tyytyväisyydestä. Siitä, että kuolemamme hetkellä olisimme tyytyväisiä itseemme - sen lisäksi että ympärillämme olevat ihmiset pitäisivät meistä ja kunnioittaisivat meitä.

Nousin aikoinani korvesta ja käytin aikani katselemalla, kuinka kansa verkottui. Kansalaisjournalismi, verkkostomarkkinointi tai ihan vain ruohonjuuritason puskaradiovaikuttaminen? Aivan sama, jos homman syvällisin haave on vain tehdä rahaa? Käänsin sivua.

Istuin kouluun, jossa en osannut mitään koska osasin vääriä asioita liian hyvin. Tulin, näin voitin, enkä saanut mitään. Lopussa kiitos seisoisi, kun vain jaksaisi katsella esityksen loppuun. Käänsin sivua.

Löysin taiteet: steariinin katkuiset yöt, runoja lausuvat marionettinuket, kriittisen elämänkatsomuksen, ranskalaiset elokuvat ja venäläiset kirjailijat. Yskin muiden savua liian kovassa metelissä ja käänsin taas sivua.

Muistin intohimot, ihmiset ja oivaltamisen tunteen. Vai haluaisinko sittenkin elää kädestä suuhun? Nyt katson, saisinko vain tehdä? Osaan kaikenlaista.

Teen työtä ruuasta, kuten kaikki muutkin.

Varmin kevään merkki on minusta se, kun pieni kärpänen pöristen tutkii (hieman likaista) ikkunaani. Surr rurr rurruti…

Ja pian tulee kesä ja olen ollut Minnan kanssa vuoden yhdessä ja sitten kaikki ovat iloisia. Siksi puhaltelen saippuakuplia ja kokeilen pientä intialaista leijaa. Näinä hetkinä elämä tuntuu taas aikast ihmeelliseltä. Voi kulkea ulkona leskenlehtiä sympatisoiden ja hetken tie on kevyttä hyräillen. Tiedättehän mitä ne sanovat rakkaudesta. Että ensimmäistä rakkautta luulee aina viimeiseksi, ja viimeistä ensimmäiseksi… Olisivatpa asiat joskus toisin, kun mitä ne aina ovat!

Oikeutta elämälle.

Internetin hyödyntäminen opetuksessa on aina kiinnostanut minua ihan jo ammatinkin puolesta. Olen joitakin kertoja saanut olla mukana tuottamassa pienimuotoisia digi- ja verkko-opetuspalikoita, sekä nyt ammattikorkeassa että aiemmin ammattiopistossa. Uusimpaan projektiin osallistun oppilaan näkökulmasta. Luomme filosofian peruskurssin yhteydessä blogin, jossa yksilötasolla pohdimme kontaktitunneilla käsiteltyjä aiheita ja lukemiseksi saatuja monistenippuja.

Ja vaudevau mitkä näkymät tästä avautuvatkaan! Blogi ei ainoastaan tarjoa uutta ulottuvuutta (tai “lisäystä”) tunneilla käytävään keskusteluun (mitä toisaalta tässä tapauksessa on aamuisesta ajankohdasta johtuen ollut vähän), vaan tarjoaa ikkunan kanssatovereiden ajatuksiin. Mitä luokkakaveri ymmärsi tänään tunnilla? Jäikö minulta jotain oivaltamatta, mitä muut tänään koulussa oppivat?

Kauan tunnettu fakta on, että projektityöskentelyssä omien aikaansaannosten esittely muille projektityöntekijöille sitouttaa projektityöntekijät varsinaiseen aiheeseen ja motivoi työskentelemään. Tässä tapauksessa puhutaan tietysti kurssista ja kurssilaisista.

Internetissä on vielä sekin aspekti, että eri medioiden (kuvaa, ääntä, videota) liittäminen omaan esitykseen on mutkatonta. Omaa kirjoittamista on mahdollista “laajentaa” myös linkittämisen avulla.

Saanen esitellä: filosofiaa - tervetuloa kommentoimaan & keskustelemaan.

Minulla on kiire muille maille (tuosta mäen yli polkaisen ja soittelen tuttua ovikelloa - taas on ilta ja teetä pöydällä), mutta kerron vielä yhden jutun.

Muumimaailmasta on tuttu semmoinen viisaus kuin “ihmisotukset pelkäävät monia asioita, mutta enimmäkseen toisiaan”. Se on niin kertakaikkisen totta! Siitä kirjoitellaan blogissa jos toises-sakin. Minkämoisilta murheilta oltaisiinkaan maailmanhistorian aikana vältytty, jos kekään ei pelkäisi ketään! Ei Adolf eikä Liberian presidenttikään. Mitä olisi Kuuban saarella nyt toisin ja olisivatko ihmiset onnellisia Venäjän maalla? (Eivätkö sitten ole?)

Sitten on ne Ameerikkalaiset, jotka kertoman mukaan pelkäävät kaikkea, itsekseen itseäänkin! Näin minulle sanottiin. (Se oli joku Kommunisti kuitenkin…)

— Tämä rauha ei ole luonnollista. Se merkitsee, että jotain kauheaa on tulossa. Rakas, Kampsu, uskokaa minua, me olemme hyvin pieniä — me ja meidän teekakkumme ja mattomme ja kaikki tuo, mikä on tärkeätä, tiedättehän. Se on kauhean tärkeätä, mutta sen yllä on joka hetki väistämätön uhka…

- Vilijonkka, “Näkymätön lapsi” (s.44)

Entinen Serbian ja Jugoslavian presidentti Slobodan Miloševic kuoli tänään vankiselliinsä Hollannissa.

Minua on aina kiinnostanut pohtia, miksi ihmiset riitelevät keskenään. Milosevic sattui nousemaan valtaan Serbiassa samana vuonna, kun mielenosoitukset Itä-Saksassa johtivat Berliinin muurin kaatumiseen, 1989. Berliinin muurin rakentaminen taas johtui 2. maailmansodasta, joka taasen oli pitkälti Hitlerin valtakauden aikaansaannoksia.

Uskonnollisesti alue, jolla Milosevic vaikutti, voidaan jakaa kolmeen ryhmään: bosniakkeihin, serbeihin ja kroaatteihin. Euroopassa ollaan oltu harvinaisen tietämättömiä ja ymmärtämättömiä alueen kohtalosta ja historiasta. Erinomainen elokuva aiheesta on monikansallista tuotantoa oleva No Man’s Land (2001). Videovuokraamoon siitä!

Pohdin tuossa eräänä päivänä miltä maailma näyttää mistäkin suunnasta. Tuolla Ameriikoissa opetetaan kouluissa euroopan historiaa käsittelevillä tunneilla, ettemme muulla tavoin ole täällä aikaamme vuosisatojen saatossa käyttäneet, kuin sotimalla. Tottahan tuo. Hoksanette myös mitä me täällä historian tunneilla opiskelemme amerikkalaisista. (”Täällä ne vaan on sotineet aina ja jatkuvasti, nytkin sotivat mokomat!”).

Mutta miltä maailma näyttäisi Eskimon silmin? Ei kukaan ole puhunut suurista Eskimosodista tai Eskimo-diktaattoreista. Eskimot ovat rauhallista kansaa.

Kiitos siitä heille.
Rauha Milosevicille, vaikka tuhma olikin.