Ihminen.org

Googlehaku sanalle ekoketti tuottaa nolla tulosta, joten ystäväiseni keksimä uudissana on täten erittäin tieteellisesti todistettu ihka uudeksi.

Ekoketti eli ekoquette on normatiivinen sääntö sille, “kuinka toimia ekologisesti ympäristöä säästäen”.

Ja sitten eikun käyttämään!

“Tietotyö vapauttaa” julistaa Mattilanniemestä vappuna löytynyt graffiti saksaksi. Blogissa kerrotaan:

Yliopistolaisten aamuihin puhtia tuovan sloganin toteutti mainostoimisto Das Kapital, Castells und Himanen, joka toimii toistaiseksi yrityksenä vailla yhteystietoja. Kampanja saa jatkoa kesän ja syksyn myötä. Nyt ei itketä, nyt ruvetaan töihin!

Minkä tuoteryhmän pakkaukset ovat perinteisesti näyttäneet aivan järkyn hirveiltä, eikä eri merkkejä ole edes erottanut toisistaan? Niinpä, kananmunien.

Kieku Oy:llä on kunnianhimoinen tavoite uudistaa hommaa:

Ministeri myös ilmaisi ihailevansa Kieku Oy:n pyrkimystä luoda kananmunasta brändi ja kiitosta sai myös rohkeus, jolla Kieku verkkosivuillaan on antanut yrittäjille kasvot.

Tiedote avajaisista 1.2.

Jännää miten sitä ihminen ostaa nätimmän paketin, vaikka ihan samoja luomumunia olis kaikissa paketeissa.

13.3.2008 esitetyssä Silminnäkijässä 20 vuoden vankeustuomiota istuva Eikka Lehtosaari kertoo, miten Suomessa vankeja oikeasti kohdellaan.

Tarinat paskaisista selleistä eivät juurikaan eroa Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemista videoista tuotantoeläinten kohtelusta. Jos tuotantoeläinten kohdalla olikin kyse vain yksittäistapauksista - mitä epäilen, koska lakikaan koko asian osalta ei ole eläinystävällinen - niin miten on asianlaita Lehtosaaren ja kumppaneiden kohdalla?

Lehtosaaresta saa raportaasissa hyvinkin älykkään kuvan, väkivaltaisista teoistaan huolimatta. Miehellä on selkeästi ollut aikaa miettiä ja toisaalta monet väkivallanteot ovat selkeästi olleet seurausta vakavista psyykkisistä ongelmista.

Pari otetta:

Polvella painettiin päätä lattiaan - turvasaappalla. Sitten roikotettiin puoltoista tuntia käsiraudoissa kahlittuna. Alasti. - Jere Lehtinen

Me asuttiin jossain vaiheessa olosuhteissa missä ei pystyny kunnolla hengittämään. Palvelu pelas yhteen suuntaan vaan, eli ruoka tuotiin lautasella kolmesti päivässä ja mitään ei saatu ulos. Eli se kaikki ne jätteet keräänty meidän selliin. Vessanpönttöjä ei vedetty ja niin edelleen. Siellä rupes olee aika kova dunkkis. Lopulta se huipentu siihen että vartija kanto lapiolla sitä paskaa meidän selleihin - heitteli sitä seinille ja me sitten asuttiin niissä tiloissa. Me ei päästy peseytymään yli kahtee kuukauteen, meille ei annettu vaihtovaatteita yli kahteen kuukauteen. Se muu kohtelu noudatteli tätä samaa linjaa.
- Eikka Lehtosaari

Ja niin edelleen: pahoinpidellyt eivät saa lääkärinlausuntojaan, valvontakamerakuvia ei tutkita, kanteluihin ei reagoida… vankiloiden lainvastaiset menetelmät muuttuivat jonkin verran ohjelmanteon aikana.

Reportaasi “Pahan palkka” on nähtävissä Ylen Areenalla.

Minkähän näille nyt oikein mahtaisi?

Voi helkkari kun osaa ihmiset olla kaksinaamaisia. Bjarne Kallis kenraali Gustav Hägglundin säestyksellä hokee Uralin perhosesta, että nyt on ihmisiä loukattu. Eikä Marskin biseksuaalisuus suinkaan Bjarnea tai Gustavia loukkaa (eipä)… kunhan vain mesoavat siitä että veteraaneja on ehdointahdoin lähdetty häpäisemään. Eivät vaan kehtaa sanoa mitä oikeasti ajattelevat seksuaalisista vähemmistöistä.

Täytyy kyllä todeta Katariina Lillqvistin olevan nero. Sadulla sisällissodan haavoista hän onnistuukin löytämään Suomalaisista yllättävän vahvan ja edelleenkin yleisen homokammon.

No, mitäpä minä höpisen. Katsokaa leffa ja A-talk niin voitte itse tehdä päätelmänne keskustelusta. Ohjaaja Katariina Lillqvist, kenraali Gustav Hägglund ja poliitikot Minna Sirnö ja Bjarne Kallis - A-talk väittelee Marski-animaatiosta. (Ohjelmassa myös klippejä leffasta, nimenomaan Ne kohtaukset)

Meillä on käynyt oven takana todella ahkerasti Jehovan todistajia ja mulla on asiasta mielipide.

Olen aina kummeksunut Jehovien tapaa kutsua ovelta ovelle kiertämistä “vapaaehtoistyöksi”, sikäli kun seurakunta velvoittaa jäseniään siihen - joissakin käsittääkseni jopa tarkoilla tuntimäärillä. Lusmuilijoita sensijaan paheksutaan, joten kiertämiselle on sosiaalinen paine. (Luin joskus ex-Jehovien blogeja ja kotisivuja.)

Tänään en jaksanut avata näille ovea. Nautin kupista kahvia NYTin kera ja päivä oli parhaimmillaan, kun kuulin rappukäytävästä jotain supattelua. Näin aina: mutta ei se mitään että ne supattelevat viitisen minuuttia ennen ovikellon soittamista, tyttöpari supatteli oven takana vielä 20 minuuttia ovikellon soittamisen jälkeenkin!

Mitä ne siellä höpöttävät? Kyttäävätkö ne että kuuluuko täältä meteliä? (Teki mieli kolistella vaikka tiskejä tai jotain, että olisivat voinee soitella lisää ovikelloa - mii so eevil). Lopulta sitten jättivät heippalapun ja uhkasivat palata pian takaisin. Keskustelisin mielelläni kanssasi siitä, mitä Raamattu kertoo Eedenin tapahtumista ja siitä, mitä Jumalan tarkoitus on Maan suhteen..

Ensi kerralla lupaan avata ja ehkä kysyäkin tuosta supattelusta.

Juhannusyö, tanssit, kokko, bileet, auto täyteen ja mökille, hillitön humala? Tuttua?

Ihmisillä on aina hirveä stressi päästä viettämään lomaa jonnekkin, on vaihdettava maisemaa ja oikein olemalla oltava vapaalla. Mä pelasin lautapeliä ja meillä oli mukava koti-ilta. Semmonen kun nyt vois olla muulloinkin kun just juhannuksena. Olihan meillä makkaraa, sauna kuumana ja lähimetsästä vasta (vai vihta?). Aivan pienet jutut riittävät tekemään arjesta juhannuksen.

Sitten yö, joka on kuin päivä, jonka voi kuunnella levyjään. Ei kai ihminen voi kasvaa aikuiseksi, jollei aina välillä valvo läpi yön levyjensä parissa?

Vuonna 2006 surmatun, Jämsän kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Paula Björkqvistin aviomies on julkaissut internetissä kirjeen, jossa hän myöntää surman ja käy 15 avioliittovuotta läpi analyyttisesti.

Henkeäsalpaavaa ja kammottavaa, minua heikotti tekstin läpi lukeminen.

HS.fi:n uutisen lopussa käydyssä keskustelussa monet suoraan vaativat tekstin poistamista internetistä ja julistavat sen mielipuolen selittelynä ja syynvierittämisenä muille.

Minusta tekstin lukeminen oli ihmisenä avartavaa - Björkqvistin perhe ei elänyt missään rinnakkaistodellisuudessa, olivat kaikinpuolin tavallinen perhe ja ihmisinä varmasti normaaleja. Aviomiehelle tehty mielentilatutkimuskin totesi hänet tapahtumahetkellä syyntakeiseksi.

Kuinka näin saattoi silti käydä? Voiko se tapahtua kenelle tahansa ympärilläni? Kuinka hyvin itse osaan käsitellä tunteita? Väkivallalla täytetty keltainen lehdistö saa minulta sen puoleen kumarruksen, että asioista pitää puhua (nojoo, en lue ja mieluummin minä niitä lehtiä kritisoin). Tämänkaltaiset tapaukset eivät häviä vaikenemalla ja ihmisen kasvun mitta on ympäristön seuraamisessa.

Jarmo Björkqvistin sanoin: Parisuhteessa tärkeintä on rehellisyys.

- Jarmo Björkqvistin kirje
- HS.fi:n uutinen
- Iltasanomien uutinen

Olin aivan pieni lapsi 1980-90-lukujen taitteessa, kun kävimme Käärmelahdessa Maaningalla. Se on sellainen pieni maalaiskunta Kuopion kyljessä. Pohtivat nykyään sen ja Siilinjärven yhdistämistä Kuopioon.

Käärmelahdessa asuivat Aino-mummo ja Topi-setä. Topin hautajaisista -92 muistan Ainon pyörätuolissa istumassa sekä vakavat ihmiset. Ne ovatkin ainoat hautajaiset, joista muistan ylipäätänsä mitään. Niiden jälkeen sukuni on jäänyt jokseenkin etäiseksi, jonnekin Kuopion kulmille. Hassuja asioita sitä muistaa! Ainon ja Topin luona oli nojatuoli, jota en muista kunnolla, mutta pyöreän nahkaisen jalkapallin voisin kuvailla hyvinkin tarkkaan. Sekä sen, kun käytiin viimeisiä kertoja Ainon luona kylässä. Aino kuoli vuonna 1995 melkein 85-vuotiaana.

Niitä vierailuja ja pullaviipaleiden kastamista kahvissa minut sai muistelemaan HS.fi:ssä ollut uutinen “Nimiprofessori selvitti Helena-nimen suosion“. Eero Kiviniemi pohtii, että Ainon kirjoittama Helena-kirjasarja toi Suomeen sotien jälkeen 20 000 “ylimääräistä” Helenaa ja tuhansittain Jareja ja Päivejä.

Tiesin lapsena Ainon olevan kirjailija ja jaksoin aina mainostaa häntä äidinkielenopettajallemme. En silloin ymmärtänyt, miksi opettaja suhtautui Ainoon kirjailijana niin nihkeästi. Aino kelpasi juuri ja juuri “Suomen merkittävimpiä kirjailijoita”-listalle liitutaululle.

Ainon kirjoja myytiin paljon. Vuonna 1945 ilmestynyttä esikoisteosta Soita minulle, Helena! on painettu yli 128 000 kappaletta ja se kuuluu maamme kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Ei se mitään taidetta ollut, vain “pokkarikirjallisuutta” kartanoista ja romantiikasta. Sen ymmärsin vasta jälkeenpäin, jolloin arvostukseni häntä kohtaan kirjailijana romahti. Luin kuitenkin Ainon haastatteluja, joista ymmärsin, kuinka erikoislaatuisen hieno ihminen siellä jossain oli. Väliäkös sillä, etteivät kriitikot pitäneet Helenasta.

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi “kevyttä hömppäkirjallisuutta”. Jonkun kai sekin työ siis täytyi tehdä ja Aino-mummo teki sen nähdäkseni aika hyvin. Minulle Aino on edelleenkin se mystinen tummakulmakarvainen -rouva valokuvassa. Siinä joka on olohuoneen seinällä.

Vietin eilen Cuenta Cuentos tarinankerrontailtaa Vakkarissa ja mieleeni jäivät Antti Viitamäen jutut maailman vaarallisimmista keksinnöistä. Ensinnäkin seuraava ajankohtainen pohjustus:

Taas on joulu ja lunta ei takuulla ole maas. Vietämme siis lämpimyyden osalta ennätyksellistä joulukuuta, kuten myös vietettiin tänä vuonna ennätyksellistä kesääkin. Monin puolin maapalluraa eleltiin ennätyskatastrofaalisissa oloissa hurrikaanien, mutavyöryjen ja jättiläismäisten tulvien keskellä. Sääolojen ennustettavuus - tai pikemminkin sen puute - ei enää nykyään ole mikään yllätys. Pikemminkin olisi yllättävää, jos ensi vuonna ei joko jäisi syksy väliin, vietettäisi 4 kuukauden kevättä, kesällä ei sataisikaan joka päivä - varsinkaan juhannuksena ja jos jouluna vieläpä olisi lunta.

Sitten varsinaiseen tarinaan, eli kasvihuoneilmiöön. Kuten kaikilla ilmiöillä, on tälläkin takanaan henkilöitymä, eli pääpiru. Thomas Midgley olisi tehnyt maailmalle suuren palveluksen pysymällä insinöörinä. Sen sijaan hän alkoi General Motorsin palveluksessa harjoittaa kemistin tointa ja pyöräytti maailmaan lyijyetyylin. Tämän autojen polttoaineeseen tarkoitetun lisäaineen tarkoitus oli hiljentää moottorin käyntiääntä - minkä se tekikin, mutta siinä sivussa ihmiskunta sai huikean yliannostuksen lyijyä. Suurina annostuksina lyijy on voimakas ja vaarallinen hermomyrkky.

Midgleyn ura ei suinkaan tyssännyt siihen, kun LE:n vaaroja alettiin pari vuotta liian myöhässä ymmärtää. Toimeliaana miehenä hän paneutui työskentelemään kylmälaitteissa käytettävien myrkkyjen - rikkidioksidin ja ammoniakin korvaamiseksi turvallisemmalla aineella. Hän onnistui kehittämään ns. CFC-yhdisteet (chlorine-fluorine-carbon), jotka pian huomattiin käteviksi myös autojen ilmastointilaitteissa, vaahtomuovissa sekä ponnekaasuna mm. sumutinpulloissa. CFC:iden - kotoisammin freonien tuotanto aloitettiin massiivisesti 1930-luvun alussa. Se oli virhe.

Myöhemmin freonit huomattiin erittäin vaarallisiksi yläilmakehän otsonille. Muistaakseni kilo CFC-yhdisteitä voi tuhota tonnin otsonia. Jo yhdestä vanhasta kylmälaitteesta löytyy helposti yli kilo freoneja. CFC-molekyylit absorboivat infrapunasäteilyä 10 000 - 100 000 tehokkaammin, kuin hiilidioksidimolekyylit.

Ihmiselle freonit ovat täysin myrkyttömiä. Puhtautensa vuoksi niitä käytetään edelleenkin mm. astmasumutteissa, koska korvaavaa ainetta ei ole pystytty kehittämään. Monissa muissa tuotteissa käytetään nykyään freonit korvaavia, vaarattomampia tai täysin vaarattomia aineita.

1900-luvun vaarallisin keksintö? Ydinaseet? Pöh. Saattaa hyvinkin käydä siten, että kun me täällä Suomessa kyhjötämme vuosien päästä vuoron tulvien ja vuoron kuivuuden keskellä - ilman lunta, poroja, joulupukkia ja kaikkea muuta mikä on kaunista, muistamme kiroten herra Midgleytä.

Jos se ei vielä tullut selväksi: kierrättäkää. Varsinkin ne vanhat jääkaapit.