Ihminen.org

Vau: www.leegio.vuodatus.net.

Niin vähän kuin olen opiskelustani ollutkin innoissani tämän lukukauden aikana, olen käynyt yhdellä oikeasti mielenkiintoisella kurssilla nyt yhden jakson ajan. Kurssia vetää kaksi yliopistoihmistä ja aiheina on mediakulttuurin kehittyminen taannoisista ajoista, telkkarin keksimisen kautta nykypäivään ja Muhammed-kuviin. Anti on hyvinkin teoreettista ja mm. keskustelun kautta ah niin filosofista. Sanotaan asia näin: tätä olen opiskelussa odottanutkin.

Nyt toisella jaksolla, jolla kurssi jatkuu, olemme esittäneet lyhyitä vartin ryhmätyöesityksiä, käytännössä “mistä tahansa uusmedia-aiheesta” (niin paljon kun “uusmediaa” sanana vihaankin). On esitelmöity ja keskusteltu Internetin yhteisöllisyydestä, kidult-ilmiöstä ja muusta mielenkiintoisesta.

Yksi esityksistä käsitteli kuvamanipulaatiota journalismissa. Kritiikkiä journalistisen kuvan käsittelystä onkin helppo esittää ja esimerkkejä kaupallistuvasta maailmasta löytyy runsaasti. Vastaanottamillemme uutisille markkina-arvon luo niiden totuusarvo. Rakennamme uutisten avulla henkilökohtaista maailmankuvaamme, ja voimme muodostaa mielipiteitä ympäröivästä maailmasta vain, jos luotamme meille esitettyyn informaatioon. Tärkeitä ovat myös aiheet, joista lehdistö päättää uutisoida. “Keltaisen lehdistön” aikakautena onkin hyvä kysyä; onko tärkeämpää uutisoida pääministerin suhdesotkuista, vai Ranskan nuorisotyölakia vastustavista mielenosoituksista? Kummastako uutisesta olisi yksilön kehityksen kannalta oleellisempaa kertoa kaupan kassajonossa?

Todetaan asia jo tässä vaiheessa kirjoitusta pois alta: rahahan se kaikkea pyörittää ja rasvaa yhteiskuntamme koneistoja.

Valokuvasta ajatellaan usein, että se heijastaisi todellisuutta valehtelematta. Niinpä niin, 1/90 sekuntia pysäytettyä aikaa paperilla. Myytti valokuvasta aitona taltioituna hetkenä on eittämättä aiheuttanut monia surkuhupaisia tilanteita, myös ns. vakavasti otetussa lehdistössä. Kukapa ei tuntisi O.J. Simpsonin kuvista noussutta kohua.

Valokuvan “käsittelyn” tai “manipulaation” historiahan on yhtä vanhaa kuin valokuvaaminen itsessään. Et voi kuvatessasi olla valitsematta kohdetta, rajaamatta sitä jollain tavalla, päättämällä ehkä jättää jonkin asian pois kuvasta koska se ei nyt vaan sopisi kuvaan esteettisesti.

Ehkäpä liian ankara kritiikki uutiskuvan ja -tekstin todenmukaisuutta sekä objektiivisuutta kohtaan aiheuttaa meissä sen, ettemme kohta osaa uutisoinnilta muuta odottaakkaan. Saatamme kohta olettaa kaiken ympäröivän informaation todeksi, ellei meille varta vasten toisin näytetä.

Mutta onneksi on Tosi-TV! Tuoreimmat tutkimukset nimittäin tietävät kertoa, että tosi-TV sarjoja seuraavien ihmisten mediakriittisyys on kasvanut. Hassua muuten, ettei uutisista keksitty koskaan käyttää nimitystä tosi-TV.

Voin vaihtaa siihen kuvia milloin lystään. Juuri nyt esillä 1½-3 vuotta vanhoja otoksia.

Entinen Serbian ja Jugoslavian presidentti Slobodan Miloševic kuoli tänään vankiselliinsä Hollannissa.

Minua on aina kiinnostanut pohtia, miksi ihmiset riitelevät keskenään. Milosevic sattui nousemaan valtaan Serbiassa samana vuonna, kun mielenosoitukset Itä-Saksassa johtivat Berliinin muurin kaatumiseen, 1989. Berliinin muurin rakentaminen taas johtui 2. maailmansodasta, joka taasen oli pitkälti Hitlerin valtakauden aikaansaannoksia.

Uskonnollisesti alue, jolla Milosevic vaikutti, voidaan jakaa kolmeen ryhmään: bosniakkeihin, serbeihin ja kroaatteihin. Euroopassa ollaan oltu harvinaisen tietämättömiä ja ymmärtämättömiä alueen kohtalosta ja historiasta. Erinomainen elokuva aiheesta on monikansallista tuotantoa oleva No Man’s Land (2001). Videovuokraamoon siitä!

Pohdin tuossa eräänä päivänä miltä maailma näyttää mistäkin suunnasta. Tuolla Ameriikoissa opetetaan kouluissa euroopan historiaa käsittelevillä tunneilla, ettemme muulla tavoin ole täällä aikaamme vuosisatojen saatossa käyttäneet, kuin sotimalla. Tottahan tuo. Hoksanette myös mitä me täällä historian tunneilla opiskelemme amerikkalaisista. (”Täällä ne vaan on sotineet aina ja jatkuvasti, nytkin sotivat mokomat!”).

Mutta miltä maailma näyttäisi Eskimon silmin? Ei kukaan ole puhunut suurista Eskimosodista tai Eskimo-diktaattoreista. Eskimot ovat rauhallista kansaa.

Kiitos siitä heille.
Rauha Milosevicille, vaikka tuhma olikin.

Tänään on se päivä. Aamulla katselin tyhjää huonettani, minttujäätelöä suoraan paketista syöden. Kuinkahan minunlainen antimaterialisti on onnistunut haalimaan tavaraa näin helvetisti? Laatikoista tuli aikamoinen pyramidi eteiseen. Ykköspesän KOASin kämpän roskiskatokseen jätän vanhan hyllyni jollekkin dyykattavaksi. Ja sitten kohti uutta kotia kortepohjaan. Ystävä muuttaa Porista kämppikseksi lauantaina.

Huomenna minut voi muuten nähdä Helsingin messukeskuksessa NextStep messuilla. Esittelen yleisölle hieman flash-taitojani “webdesign-lajinäytöksessä”. Niitä on muistaakseni noin tunnin välein klo yhdestä eteenpäin.

Moi,

Mulla ei oo intternettiä, kun laitoin KOASille sähköpostia että katkaisisivat sen kuun vaihteessa. Sisälukutaito hukassa tai jotain, olivat katkaisseet jo kuun puolivälissä. No, ajattelin että pidän internetittömän loppukuukauden, tulis muuten istuttua taas vaan koneella. Uudessa asunnossa pitäis olla sauniksen adsl valmiina. Katsotaan nyt.

Olin tänään pulkkamäessä. Se oli aika kiva juttu.

Hauskaa loppukuukautta,
halikaa toisianne!
- Mikael

Tässäpä yöllinen nopea esimerkki siitä, mitä kuvalle ei käsiteltäessä vain voi tehdä - vaan usein tehdään. Ensimmäisenä on alkuperäinen digijärkkäriin napattu kuva (kiitos Danielille). Seuraavassa vaiheessa on kuvasta poistettu roskat yms. epämääräisyydet (likainen putki kamerassa…) ja säädetty hieman photarin curves- sekä levels-työkaluilla. Viimeisessä vaiheessa on kuvaa blurrattu eri kohdista ja alueellisilla kirkkaus/kontrasti-korjailuilla luotu hieman utuinen fiilis. Lisäsin myös silmän iiriksen toisesta kuvasta, koska alkuperäinen oli niin sumea.

Aiheeseen liittyen, Metropolitan - flicka.orgin versiona. Olenkin tuon jo aiemmin linkittänyt. Isoveli sanoo: älä luota silmiisi.

Olen lukenut haltioituneena aikoja sitten lahjaksi saamaani Muumikirjaa, myöskin lahjaksi saamani viltin alla (vihreän). Haltioituneena nimenomaan, tässä jää kuulkaa Herman Hessetkin toiseksi. Nih!

Monien suomalaisten mielestä Jansson olisi elämäntyöstään ansainnut myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta Janssonille itselleen palkinnot eivät merkinneet paljoakaan. Paljon tärkeämpänä hän piti läheistensä hyväksyntää ja arvostusta.
- Wikipedia

Yhden koulussa kuunnellun (oppilaan pitämän) lyhyen muumi/Tove esitelmän ja aiemman Toven historiaan ja ajatuksiin tutustumiseni perusteella, voisin sanoa Toven olleen melkoinen mimmi. Sellainen ihminen, jonka ajatuksia kannattaa lukea ja suuresti minua harmittaa, ettei Tove enää ole täällä meidän kanssamme. (Syöpä, 2001).

Muuten, älkää enää ensi kuussa jättäkö salaisia viestejä ykköspesän osoitteeseeni, sillä aion muuttaa. Keskellä viikkoa - haluaisiko kukaan ajella pakettiautolla tuolloin? Tarjolla olisi huikea matka halpojen huonekalujen kanssa halki kristallimetsän, kortepohjaan asti. Ystäväni tulee myöhemmin perästä, älkääkä huoliko, hän kyllä pärjää kanssani.

Katselin tänään televisiovastaanottimesta (sellaisesta joissa nykyään on lähes aina kytkettynä DigiBoxi) niitä japanilaisia muumisarjoja joiden kautta muumit lähes kaikille ovat tulleet tutuiksi. Heti perään näytettiin puolalaista Nalle Luppakorvaa, tosin suomeksi dubattuna. Onneksi, sillä kukapa puolasta mitään ymmärtäisi? Pohdin siinä luppakorvaa katsoessa, että josko perustaisin Yhtiön ja alkaisin tuottamaan niitä Toven alkuperäisiä muumitarinoita samaan nukketyyliin kuin luppakorvatarinat ja mm. DDR:äläinen nukkumattikin. Tarinat jäisivät aina jokaisessa jaksossa kesken:

Jatkuu ensi viikolla…

…ja perheet yhdessä kerääntyisivät televisiovastaanottimen ääreen (mahdollisesti DigiBoxittoman) joka viikko katsomaan haltioituneena kuinka pienet nuket näyttävät eläviltä ja tarinat olisivat huikeita sekä Tovemaisen filosofisia. Lapset istuisivat lattialla, ei liian lähellä televisiota ja isä sekä äiti sohvalla vierekkäin, isän käsi äidin olkapäällä. Joka jakson jälkeisenä aamuna koulussa lapset puhuisivat leikkiensä lomassa, kuinka hieno eilinen jakso taas olikaan. Jos välitunnilla sataisi kaatamalla, saisivat kaikki jäädä sisälle ja luokassansa he lukisivat kaikki Toven muumikirjoja. Paitsi joku lukisi viisikkoa. Viimeisen jakson lopussa lukisi, tai ehkä kuuluisi kertojan ääni: “Sen pituinen se”. Kuinka hienoa sellainen olisikaan!

Mutta minulta menee siihen vielä muutama vuosi. Toivottavasti ette aikuistu liikaa sillä välin, vaan malttaisitte odottaa. Mihinkäpä teillä kiire olisikaan?

Voi tätä moraalista tuskaa! Voi tätä Dostojevskimäistä kärsimystä! Voi Raskolnikov!

Joulusiivosin juuri Apocalypticaa kuunnellen. Ei homma oikeasta siivouksesta eroa millään muotoa, se vain pitää tehdä ennen jouluaattoa. (Kotonapa minä kuitenkin olen, ei sen puoleen).

Sitten kaiken pyyhkimisen, tamppaamisen ja imuroimisen keskeltä kömpii esiin hämähäkki! Semmoinen ruskea pikkurillin pään kokoinen. Mitä sille voi näin talvella tehdä? Miksei se ollut puun kolossa yöunilla? Aa tuuti lullaa? Kesällä moiset lasketaan ulos saalistamaan, sisällä mitään syötävää ole, ja seitit siivotaan kuitenkin pois. Vaan ei voi talvella heittää rukkaparkaa -6°C pakkaseen. Muuttuisi jäätyneeksi yksilöksi. Johan minäkin jäädyn sinne.

Ei sitä henno tappaakaan. Oi voi näitä moraalisia tuskia, kun siivota pitäisi ja ötökät juoksentelee pitkin nurkkia. Vaikka juoksentelenhan se minäkin, ja sitten tuumii hämähäkki, että täällä sisätiloissa tuommoisia karvattomia elukoita. Hyi!

Aloin keräämään lauseita hieman erikoisempaan blogiini kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin saada syyn itselleni blogien selailemiseen ja uusien kirjoittajien löytämiseen. Joitakin olen jo löytänytkin; ehkäpä hieman samanlaisia kuin oma blogini, hiljaa vähitellen rakentuvia. Paljon pieniä, niin tosia oivalluksia. Sopivia luettavakseni, sillä kyllästyn herkästi liian yksipuoliseen tarjontaan. Toisekseen halusin saada mahdollisesti löytämistäni hyvistä teksteistä inspiraatiota kirjoittamiseen. Kirjoitan niin vähän nykyään! Blogiin ja muutenkin. Välillä tunnen - en vain kirjoittamisen suhteen, etten riitä itselleni. Eniten se kuitenkin taitaa heijastua juuri kirjoittamiseen: skippaan keksimiäni kirjoitusaiheita. Käyttämäni blogisoftan draftseissa on iso läjä tynkiä, joiden jatkamista en ole kokenut mielekkääksi, koska en ole tuntenut saavani aiheesta sitä tärkeintä irti. Kirkkaat oivallukset ovat loistaneet poissaolollaan ja tilalla on lähinnä tasaisen vakaata, elämisen perushurmosta. Hyvä vai huono, en oikein tiedä vielä.

Törmäsin tänään viidennen blogin marraskuisen jutun kolmannen linkin kautta ikkunaiinekseen, tai oikeamminkin sen yhden jutun (tai lastun miten vain) yhteen ajatukseen.

Menneisyys on läsnä ja yllättävän lähellä.

Ajatellaanpa, tehdään kertakaikkisesti oletus, että isäsi äiti on nykyään vanha nainen. Mummo - siksi, että sinä olet olemassa. Oletetaan tämän jälkeen että tiedät millainen ihminen isäsi oli nuorena. Juttuja, pikkupoikana kuultuja tarinoita. Valokuvia perhealbumissa ja äidin sadun jälkeen kertomia hassuja juttuja. Kun isäsi oli nuori…

Isäsi osaisi kertoa äidistään samanlaisia juttuja, vaikka siitä, kun mummosi oli nuori, tuntuu välillä olevan ihan hirmuisen kauan. Kun mummosi oli nuori… Sehän saattoi olla ennen sotia!

Käytän nykyään ruotsalaista sotilaan sarkatakkia vuodelta 1941. 64 vuotta sitten saattoi ikäiseni poika jättää jäähyväisiä äidilleen, kotitalon kuistilla, yllään harmaa talvitakkini. Tulen kyllä elossa takaisin!

Ilman että aina edes tajuamme, on menneisyys ihan tuossa vieressä. Se on meitä vanhempien ihmisten muistissa ja jälkinä nykyisessä elossamme. Haamujen nimiä lukeakseen ei tarvitse mennä hautuumaalle. Riittää, kun katselet hieman ympärillesi. Toisekseen olisi ihmisolennon hyvä ymmärtää, että aivan tuossa nenun edessä on tulevaisuus. Ihmiset matkaavat avaruuden halki maa-avaruusaluksessa, kunkin ohjausvuoron ollessa hirvittävän lyhyt pyyhkäisy koko matkasta. Ihmisikä ei riitä juuri mihinkään, joten on hyvä pohtia, mitä teistä kohta kerrotaan.