Ihminen.org

Ootan vielä pari päivää ennenkuin kirjoitan, sit olis 30. päivä, eli neljä viikkoa väliä tuohon aiempaan merkintään.

Ai perkele.

Kirjoitinkin jo nyt. :-)

Internet on jännä juttu! Kuvitelkaapa että unohtaisitte videokameran päälle jonnekkin komeroon vuosiksi, ja se vain kuvaisi sieltä ja se kuva näkyisi telkkarista ihan aina. Vaikkapa tuommoiset kymmenen vuotta noin aluksi. No joo, ei ole mahdollista, mutta Internettipä se vasta vekkuli on, kun voi nettisivut vain jonnekkin unohtaa. Näin on käynyt mm. parille TV-ohjelmalle, joiden sivustoihin törmäsin tässä päivänä eräänä. Tässä, nettisuunnittelua suoraan 90-luvulta: www.kolumbus.fi/softa/ sekä www.kolumbus.fi/nettitv/.

Vanhoja saitteja voi kaivella esiin myös Way Back Machinella. Muistaako kukaan esim. sunpoint.nettiä? Tai kun artic.net lopetettiin? Kuulin ystävältäni, että yritysostojen kautta artic.netin omistanut firma poisti vasta nyt hiljattain kaikki artic.netin tietokannat ja sivustot palvelimeltaan, vaikka itse nettisivua ole ollut olemassa enää vuosiin. Siellä ne oli munkin sähköpostit.

Näiden sivustojen osalta hakusanoiksi voi kokeilla mm. koti.mbnet.fi/simison/, www.laturi.org tai www.ihminen.org.

Minulla ja Pekalla lukee ovessa “Ei ilmaisjakelua, kiitos”. Kohtelias, selkeä ja ytimekäs. Mutta ei! Seurakuntaviesti vaan tulla kolahti laskujen kanssa sisään. Kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon ja vaikka hengelliset asiat sinänsä olisivatkin kiinnostavia, on minussa ainakin olemassa jonkinlainen periaatenillittäjän geeni. Laitoin seurakuntaviestin toimitukselle palautetta, että ei kiitos enää, tietysti tapani mukaisesti ystävälliseen sävyyn. Lehden tiedottaja/toimittaja Kaarina Heiskanen vastasikin viestiini pahoitellen ja kertoen vievänsä asian eteenpäin.

Tähän väliin kerrottakoon, että kuluttajaviraston ennakkopäätöksellä “ei mainoksia” -kielto ei koske tiedotuslehtiä, jollaisia seurakuntien- ja kaupunkien lehdet yleensä ovat. “Ei ilmaisjakelua” taas koskee myös tiedotuslehtiä, joten meidän luukustamme pitäisi tulla vain hesari, tiedelehti ja laskuja.

Heiskasen viestiä seuraavana päivänä yhteyttä otti myös Johanna Rautiainen Kirkko-mediat Oy:stä. Käytäntö on kuulemma sellainen, että lehti jaetaan kaikkiin talouksiin Jyväskylässä, mutta että toivettani kuitenkin voitaisiin noudattaa:

“Seurakuntaviesti jaetaan Postin osoitteettomana jakeluna kaikkiin talouksiin Jyväskylässä. Välitämme toivomuksenne Postin jakeluorganisaatiolle, ettei lehteä enää jaettaisi teille.”

Tuosta sähköpostinvaihdosta on jo aikaa ja edelleenkin seurakuntaviesti, lupauksista huolimatta, kolahtaa luukusta sisään. Tänään juttelin postissa työskentelevän tutun kanssa. Hän oli nähnyt nimeni jollain kumman erikoislistalla postissa ja kysellyt asiasta lisää. Oli selvinnyt, että Jyväskylän postilla on muutaman kymmenen ihmisen lista, jotka ovat - kuten minä - valittaneet seurakuntaviestin jakelusta.

Kuvio on todella kummallinen. Kuluttajavirasto ohjeistaa: älkää jakako tiedotuslehtiä “ei ilmaisjakelua” -postilaatikoihin. Seurakuntaviestin toimitus sanoo samaa. Seurakuntaviestin kustantaja sanoo, että lehti jaetaan kaikkiin talouksiin, mutta toivomuksesta se voidaan kyllä jättää jakamattakin. Postilla on erityinen lista ihmisistä, joille lehteä ei saisi jakaa, mutta tällä listalla ei ole mitään merkitystä, vaan lehti jaetaan joka tapauksessa.

Kelle tässä enää voisi valittaa!

Tommy Tabermann laittoi ajatukseni äsken liikkeelle, kun katsoin YLE kakkoselta FST:n ohjelmaa “elämän halki päivässä” (tai pikemminkin “iltapäivään mennessä”, koska ohjelman lopussa aurinko möllötti vielä korkealla Tommyn ja juontajan skoolatessa valkoviiniä).

Ajattelin joitakin vuosia sitten, että on vain luonteeni vahvuutta olla harmittelematta tekemiäni virheitä. Tarkoitan sitä kun joku tivaa, että “mitä olisit tehnyt toisin, jos nyt saisit päättää?” Sittemmin ajattelin vain, että tyhmää, jos ei siksi oppisi virheistään mitään. Olisi vain jatkuvasti tyytyväinen itseensä ja elelisi eloansa murheitta. Olenkin tämän elon peruskysymyksen kanssa edennyt lähinnä pohtien ja kokeillen, miltä mikäkin suhtautuminen milloinkin tuntuisi. En siis ole mitään vastausta tai kantaa siihen omaksunut.

(A.) Jos minulla jokin elämänohje pitäisi olla, niin sitten se etten mitään ohjeita tai sääntöjä elämälleni aseta. Juu, paradoksaalisesti sanottu. Voisiko sitä kuitenkaan muka muulla tavoin ajatella, tahi kirjallisesti muotoilla? Liian innokkaasti päätetyt elämänohjeet vain juurruttavat ihmisen johonkin, mitä ei välttämättä myöhemmin enää haluakaan olla. Ja mikä arvo se sellaisilla pysyvillä elämänohjeilla olisi, jotka jatkuvasti muuttuvat? Ei sellaista voisi enää vakavasti ottaa. Ei minkäänlaista arvoa!

Harmitteluihin palatakseni; sitten on telkkarissa Tommy ja häntä haastatteleva juontaja, joka tivaa aiemmin kerrottua kysymystä. Tommyn kanta oli, että virheistään voi kyllä oppia olematta samalla että voi-voi, noinkin tein. Ikään kuin voisi olla iloinen, että teki jotain hupsusti, koska muuten olisi saattanut elon oppi jäädä saamatta. Olla ylpeä tekemistään virheistä ja olla harmittelematta. Iloistella vain että nyt opin ja tiedän, etten enää noin tee! Sitten kun seuraavan kerran tulee paha paikka, niin ei olisi osannutkaan, jos ei ekaa olisi ollut.

Eikun? Hankalaa.

Lukekaa tähän väliin uudelleen, mitä sanoin kohdassa Aa.

Ohjelma oli muutenkin aikast’ mielenkiintoinen, vaikka juontajan ja ohjelmankulun ajoittainen väkinäisyys hieman Tommyn puolesta ahdistikin. Mielenkiintoinen persoona kuitennii on Tomppasetä.

Aloitan tarinan aivan alusta.

Alussa oli pimeää, silloin elämän alkuhämärissä. Ei nähty mitään. Pari arkkibakteeria pyristeli olemisen tuskaisessa jatkumossa (mikään ei siis ole muuttunut). Sitten meille tuli kylään Ukrainalainen poika, oli liftannut Moskovasta yöllä Jyväskylään. Joitakin päiviä kämppikseni ja minun kanssa vietettyään vieraamme lähti liftaamaan Turkuun, josta aikoi nousta Tukholman lauttaan ja jatkaa matkaansa siskonsa luokse aina Pariisiin saakka. ”Seikkailu!” ajattelin minä ja seisoin tien reunassa Ukrainalaisen kanssa, mutta kyytejä ei tippunut. Paikka oli mainio, mutta kaksi poikaa on hieman heikko liftausyhdistelmä. Kellokin oli jo kuuden yli, matkaa edessä 300km.
Lue loput jutusta »

Hieman erilaiselta vaikuttaa voin,
mutta niinhän se on,
ettei ihminen muuttua voi.

Sietää kyllä itseään,
kertoo muille syvimmistään,
ehkä saa jonkun ymmärtämään,
mutta muutu ei koskaan ihminen.

Maailma kyllä.

Jyväskylän keskustassa kilpisenkadun ja vapaudenkadun kulmassa asuu eräs tiira. Se majailee jossain kaupunginteatterin katolla luulen. Se kuuntelee päivät Pjotr Tšaikovskin “Jevgeni Oneginia”-oopperan harjoituksia ja nauttii iltaisin “cabaret”-musikaalista.

Tiira on hieman sekaisin, häkeltynyt eikä se ymmärrä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiirat pesivät yleensä järvien, merien ja soiden rannoilla. Tämän Tiiran pitää Jyväsjärvelle päästäkseen lentää moottoritien, rautateiden ja sataman yli. Se on valinnut itselleen epätavallisen paikan pesiä.

Viikko sitten näin, kuinka se ahdisteli kilpisenkatua ylöspäin rauhassa tallustelevaa poliisisetää. Aurinko paistoi ja sitten tulee tiira syöksyllä suoraan ylhäältä poliisiraukan päälle hirveästi kirkuen (siten kun tiirat nyt kirkuvat, tiedättehän). Sitten elävä syöksyohjus nousi taas ylös ja teki saman uudelleen. Ja uudelleen. Ja poliisi nauroi, hieman säikähtäneen näköisenä.

Ja tänään sama tiira syöksyi pyöräilijäpojan kimppuun ja kaarsi sitten tien toiselle puolelle seuraavien uhrien kimppuun.

Tiirat elävät yli 20 vuotiaiksi, joten saamme nauttia tämän ihanan luontokappaleen rauhoittavasta seurasta vielä pitkään.

Pääsi viikko hurahtamaan tuosta noin viuh! Ja nyt vasta olen Juhannuksen jälkeen ensimmäistä kertaa näppäimistön ääressä. Tosin Turun kirjastossa 15min koneella. Ajattelin ajautua Jyväskylään Joskus ensi viikon alussa - kyytejä? Rahaa ei oikein olisi.

Juhannuksena minua pisti hyttynen. Ja söin makkaraa. Ja pelasin mölkkyä - jonka ihan omin kätösin Minnan kanssa rakensimma!

Ja sitten taas aurinkoon. Menkää tekin.

Kun on näitä maita, että saa tappaa ihmisiä, joiden väitetään tehneen tosi pahoja asioita. Kuolemantuomioksi sitä sanotaan ja sen uhriksi voi joutua mm. USAssa ja Kiinassa. Myös Suomessa joskus kauan sitten, mutta se nyt on sivuseikka.

Mitä ajattelisi vanginvartija, sen vaimo, kansainvälinen media ja valtionmahti, jos kävisi seuraavanlaisesti. Kuolemaan tuomittu henkilö päättäisi riistää hengen itseltään. Langettaisi itselleen Kuolemantuomion ja kuristautuisi lakanoihin kylmässä sellissään. Olisiko hänellä siihen oikeus? Pitäisikö se kieltää? Jos kaikilla ihmisillä kaiken aikaa olisi oikeus kuolemahommaan? Tai jos ei, niin olisiko kuolemaantuomituilla erityinen asema - saisi murhata itsensä? Vai onko sittenkin niin, ettei kukaan saisi koskaan kuolla?

Toisaalta, niin kuitenkin aina välillä tapahtuu, halusimme tai emme.

Se on minusta vähän hassua, että ihmiset tappavat toisiaan. Koska sitten lopulta, meidät kaikki on tuomittu kuolemaan. Elämässä ja kuolemassa - sekä erityisesti siinä lyhyessä hetkessä niiden välillä, taitaa olla kysymys tyytyväisyydestä. Siitä, että kuolemamme hetkellä olisimme tyytyväisiä itseemme - sen lisäksi että ympärillämme olevat ihmiset pitäisivät meistä ja kunnioittaisivat meitä.

Avé Internetkansa!

Ihminen.orgille suunnittelemani toimenpide joko epäonnistuu täysin, tai osoittautuu aikakautemme nerokkaimmaksi ideaksi. Tulevassa sivuston versiossa nimittäin jaottelen portfolion muusta sisällöstä omalla ulkoasullaan. Täten voin valjastaa portfolion ulkoasun nimenomaan kuvien katseluun, kun tähän asti saitin ulkoasun on pitänyt palvella hyvin sekä leipätekstiä että portfolion selaamista.

Lisäksi saan eroteltua ammattilaisminäni ja nettitaiteilijaminäni. Henkilökohtaisuudet erikseen freen hommista. Se taas helpottaa omaa markkinointiani, kun potentiaalinen työnantaja ei ensimmäiseksi eksy päiväkirjaan ja leffalistoihin. Saa toki eksyä, mutta näin eriteltynä se toimii paremmin. Olen aina halunnut tuottaa Ihmisestä synkemmän, sellaisen hieman surrealistisen ja taiteellisemman. Näin se toimii paremmin henkilökohtaisten tekstieni julkaisupohjana.

Tietysti linkitän nämä kaksi sivustoa keskenään selkeästi, joten ne ovat samalla toistensa meta-sivustoja.

Ulkoasut esijulkaisin äsken nykyisessä portfoliossani. Palautetta leiskoista saa antaa tähän, kohteliaita hyväksymisiä ja erityisesti niitä haukkuja ja pikkujutuista nillittämisiä. Näin siitäkin huolimatta, että leiskat ovat vielä kesken ja tulevat varmasti muuttumaan johonkin suuntaan lopullisessa versiossa. Vaan käypähän se kehittäminen paremmin kun kuulee hieman välimielipiteitä.