Ihminen.org

Eilen (20.11.) Jyväskylässä poksauteltiin ilotulitteita joulunavauksen kunniaksi. Huraa! Täällä taas! Kapitalismin voitonjuhla! (Oikeasti olen sitä mieltä, että joulu on sinänsä ihan jees, mutta ne vähät lahjat yritän hommata jo marraskuussa, tai ehkä joulukuun alkupäivinä.) Kierrättäminen on tosi jees. Enkä nyt tarkoita sitä, ettei Turussa kierrätetä biojätteitä niinkuin Jyväskylässä, tai että maitotölkit olis kiva kasata sisäkkäin ja viedä keltaiseen laatikoon. Tarkoitan, että Jyväskylässäkin on tosi monia hyviä kirppiksiä, varsinkin laukaantien kirpputorimarket ja toinen vähän pienempi Vaajakoskella, entisen K-kaupan tiloissa siinä ison liikenneympyrän vieressä.

Lauantaina löysin ensinnäkin oikein oivan villapaidan - 1.5e, kaupasta samanmoisen saa aika paljon kalliimmalla. Toisekseen löysin itselleni talvitakin - 3.5e. Eikä muutes ole mikä tahansa takki! Hieno ruotsalainen sotilaan sarkatakki, loistokuntoinen, vuodelta 1941. Kauluksen merkit ratkoin pois, nyt takki näyttää hieman netraalimmalta. Hyvä/huono en tiedä, isukin mielestä olisi ollut parempi jättää merkit paikalleen. Äkkiähän ne takaisin ompelee jos siltä tuntuu.

Euroshopper vaahtokarkit “eivät solvellu kuumennettaviksi”.

Lapsena minulla oli lukihäiriö ja myöhemmin yläasteella äidinkielenopettaja kirosi noituen esseeni, kirjoitelmani yms. suoltamani tekstit. En käynyt lukiota, jossa rakkaan kielemme ilmaisua kirjallisesti olisi harjoiteltu. Sittemmin päässäni tapahtui klikki ja aloin kiinnittämään enemmän huomiota siihen mitä kirjoitin: äidinkielenopettajamme tykkäsi jo ammattiopistossa kovasti teksteistäni. “Hauskaa ja oivaltavaa”. Yhtäkkiä tykkäsin kirjoittaa. Minä lukihäiriöinen yhdyssanahirviö. Tekstini on edelleenkin kielellisesti hiomatonta, sisällöllisestikin hieman jaarittelevaa ja täynnä itsestäänselvyyksiä. Rohkenin kuitenkin kirjoittamaan Jyväskylän ammattikorkean opiskelijajärjestön Jarkko-lehteen pari juttua. Luettavissa ovat sivuilla 18 ja 19. Lisäksi leikin kameran kanssa. Myös lehteen 4/2005 tulee pari juttuani. Ei minusta journalistiksi ole, yleissivistyksenikin on heikohko, mutta kirjoittamisesta tykkäävänä ihmisenä on varsin mukavaa että muutkin saavat lukea tekstejäni. Harrastuspohjalta tiedättehän.

Myöhemmin olen huomannut itsessäni hieman ikävän ominaisuuden. Minusta on tullut jonkinasteinen kirjoitusvirhenillittäjä. Olen esim. huomannut, että ruokaloiden tädit omaavat yleistä tasoa huonomman kirjoitustaidon. Olen syönyt mm. “Kala keittoa” ja muita omituisuuksia. “Astian palautus jono menee tässä” .

Hulvattoman reiän löysin: puhelinpistokkeen nimittäin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun tästä puhaltaa ilmaa niin että kohisee! Rakkaassa opiskelijakämpässämme on siis aamupäivällä ja iltapäivällä pari tuntia koneellisesti huriseva tuuletus hoidettu kätevästi puhelinpistokkeen kautta. Hyvä insinöörit! En olisi minä mitään noin luovaa kekkassu.

Laitoin siihen puhelinplugin (ilman johtoa ja puhelinta siis) ettei se enää viheltelisi niinkuin tänään aamulla.

Toinen aikast hauska juttu oli se, kun setä telefinlandilta soitti ja viänti niin mahdottoman letkeetä savoa kuin vain kykeni. Hyvä ettei korva nyrjähtänyt sitä kuunnellessa. Kyllä se hauskuutti, ei siinä mitään, mutta ei siitä selvää meinannut saada.

Teeeellleee fiinlanttilta hyvvöööö päevvööö! Viheltävä puhelinpistoke oli kyllä hauskempi, sori vaan myyjäsetä.

Enkä ostanut.

Leikin aamulla ahkeraa apinaa ja vein pyykit pyykkituvalle jo aamuyhdeksältä (hei sunnuntai kuitenkin). Erästä autoa parkkipaikalla näytti väsyttävän yhtä paljon kuin minuakin, oli veitikka keikahtanut vallan hassunkurisesti yön aikana.

Nykyään toivoisin saavani sellaisen kivan pienen mikrofonin, jotta pystyisi jutskaamaan tietokoneella messengerin [mesen] kautta kaikenmoisia kuulumisia. Tuskin montaakaan kolikkoa maksaisi jos Anttilasta kävisin ostamassa. Tai Jyskän varastomyymälästä… kävinkin eilen Minnan kanssa vähän ihmettelemässä siellä ja sitten paluumatkalla Viherlandiaa. Oli papukaijaa ja kärpäsiä ahmivia kukkia! Mukaan kassiin hyppäsi pieni muratti (tui tui!) ja sille kiva korkea ruukku. Se sopii minusta niin hyvin hautuumaalle, että tein omani Hesarin kuolinilmoituksista.

Klikkailemalla kuvista hieman kookkaammat.

Sanoin zimbzalabim ja egotarinani valmistui. Se vaati n. 20 kupillista teetä ja n. 7 uudelleenaloittamista n. 3 kk sisällä. Enkä edes pidä itseäni millään muotoa tarkkana ja vaativana ihmisenä, en suinkaan. Egotarina vain on aina vaatinut sellaisen tietyn tavan jolla se pitää kirjoittaa. Sen pitää kypsyä, sekä erityisesti hautua pitkään. Vasta nyt, puoli viidenmaissa yöllä se fiilis oli just sellanen… hyvä. Siellä on uusia kuviakin.

Olen kuunnellut puoli vuorokautta Apulannan Kiilaa ja ihan tykkään.

Heräsin aamuseitsemältä Minnan luota siinä uskossa, että pitäisi olla koululla 8.15 - tarkistin kämpälle päästyäni ja totesin että koko päivä olisi valinnaisia joita en ole valinnut. Okei, vapaata. Tosi jees. Unia jatkettuani näin unta:

Kaikki tapahtui jollain todella pienellä paikkakunnalla. Olin ikäänkuin TV:n katsoja, ja meininki oli siis jostain TV-sarjasta. Rekkakuski ampui vartijan ja vartijaa auttamaan kiirehtineen poliisin. Painajainen, ajattelin alitajuisesti. Rekkakuski jatkoi matkaansa romuttamolle ja romutti jonkin henkilöauton jonka välissä siis nämä kaksi ammuttua ruumista. Autosta tuli n. säilyketölkin kokoinen klöntti. Tunsin olevani katsoja, mutta samalla olin mukana tapahtumissa: sain töitä romuttamon viereiseltä postilta lajittelijana, valehtelin olleeni töissä postissa ennenkin L-luokan palkalla (?). Vaikka uni olikin painajainen, nauroi aina välillä taustalla sellainen amerikkalaistyylinen taustahörötys. Kylän sairaanhoitajat oli hälytetty liikkeelle, he matkasivat rullaluistimin. Myös kirurgi ja lääkäri olivat liikkeellä, pyörillä tosin. Kirurgilla oli samanlainen sininen jopo-kopio kuin ystävälläni. Uni loppui siihen kun lääkärit yms. eivät enää löytäneetkään ruumiita ja minä olin matkalla poliisilaitokselle kertomaan, että tiedän saaliin kätköpaikan (?). Ärsyttävää, kun tuommoisista omituisuuksista ei pysty ravistelemaan itseään irti ennenkuin on nähnyt sitä kyllästymiseen asti.

Toisessa omituisessa unessa pari päivää sitten, Minna oli jotenkin päässyt Turkin presidentiksi ja valloitti naapurivaltioita hevosella ratsastaen sapelli kädessä, kuin jokin mongolikuningatar. Ei yhtään Minnamaista tuollein valloitella demokraattisia valtioita euroopasta. Eip.

Jotain alastonkuvia

Kuulin tänään huhun, että BigBrother alastonkuvat toisivat erinäisille sivustoille runsaahkosti hittejä guuggelin kautta. Nyysseissä: “Kuulin juuri keittiön kautta että BB -alastonkuvien hittejä olisi tähän päivään mennessä noin 6 miljoonaa. Aika paljon.” En televisiota katso, enkä minuuttiakaan ko. showta ole ehtinyt nähdä. Onneksi, pyöriköön maailma, minä ihailen kukkia.

Oli oikein osuvaa, että kun ensimmäisen kerran näin revontulia, olivat ne vihreitä. Tykkään kovasti kaikesta vihreästä. En tosin ole varma, ettäkö tämä olisi ollut ensimmäinen kerta. Muistan hatarasti kuinka aivan pieninä lapsina olisimme katselleet taivaalle ja nähneet jotain revontulien kaltaista. En kuitenkaan voi sanoa varmasti. Olen citylapsi, eikä taivaalle katsoessaan näe aina edes tähtiä. Yöllä Jyväskylään päin ajaessa alkaa ensimmäisenä metsän rajassa loistaa suuri kupollimainen valonhohde. Katuvalot.

Susienne toivoi jotakin päiviä sitten itselleen sanelukonetta. Hähää! Minäpä löysinkin moisen kirppikselta kympillä. Katselin edellisellä Turun reissullani pari viikkoa sitten kauppojen hyllyjä sillä silmällä; kaikki perussanelimet maksoivat 39 euroa. Jos pienemmän digitaalisen halusi, maksoi se kympin enemmän. Niin monta asiaa on päässyt unohtumaan ihan vain siksi, ettei satu olemaan kynää ja paperia mukana. Ulkona kävellessä tai pyöräillessä tulee niin vallan mainioita ideoita mieleen, ettei ilolla ole rajaa kun saan sanella ne mikrokasetille talteen myöhempää varten.

Olen selkeästi niitä ihmisiä jotka taltioivat elämäänsä talteen eri muodoissa: minulla on kamera, kirjoitan paljon (blogiin viimepäivinä vähemmän), kännykkäni tekstiviestikansiot ovat täynä pieniä “muistilappuja”, on sanelukonetta ja muistanpa aika hyvin asioita vuosienkin takaa. En haluaisi että aika kuluisi näin nopeasti eteenpäin, on aivan liikaa mielenkiintoisia yksityiskohtia joihin keskittyä! Ihmisikä ei millään riitä minulle.

Olo on materialistisen nautinnollinen; ostin digijärkkärin, halvempi malli tosin kuin hienot pro-laitteistot, mutta välttää minulle. Olen pidempään himoinnut Canonin 300D-mallia. Kyseisestä mallista on tullut jo uudempi, 350D-malli, mutta sen ollessa hintaluokassa 800+e, jäi se minun varallisuuteni ulkopuolelle. Tuota 300D:tkin saa kaupasta 700+eurolla (siis sellainen paketti että tulee 18-55mm objektiivi mukana), mutta ostin omani(runko+obj.) käytettynä 570 eurolla. Kyseinen tyyppi oli kuvannut sillä vain 1477 kuvaa mikä on ihan hävyttömän vähän puolessatoista vuodessa, jonka hän on sen omistanut.

Mitä minä tuollaisella kalliilla lelulla oikein luulen tekeväni? Opiskelu- ja sivariaikana sain käyttää koulun kameroita, ja nyt olen sivarin loppumisen jälkeen nuollutkin näppejäni aina kun näen jossain jotain kuvattavaa. “Voi kun nyt olis kamera!”. Totuin ehkä vähän liian hienoihin, jolloin digipokkarin käyttö olisi tuntunut rajatulta. Tuossa on hienoa kun voi ottaa nopeasti kuvasarjoja ja objektiivia saa vaihdettua. Pitäneeostaa tuohon vielä toinen putki, jonkinlainen tele/makro.

En malta odottaa että kamera tulisi postista ja pääsisin hypistelemään sitä käsissäni… Ensimmäisen kuukauden voitte olla varma että minut bongaa vain kamera kaulassa.

Saatan pian kirjoittaakkin jotain. ;-)

Uudet sivut ovat työpöydällä… jänskättää ihan mitä ihmiset niistä sanovat.

Olen rakastunut.

Christensen (Ani/Darth Wader) ei osaa näytellä kunnolla. Se mitä elokuvissa arvostan paljon, on laadukas roolisuoritus. Tällä kertaa homma pissi pahemmin kuin edellisellä kerralla.

War! The Republic is crumbling under attacks by the ruthless Sith Lord, Count Dooku. There are heroes on both sides. Evil is everywhere.

In a stunning move, the fiendish droid leader, General Grievous, has swept into the Republic capital and kidnaped Chancellor Palpatine, leader of the Galactic Senate.

As the Separatist Droid Army attempts to flee the besieged capital with their valuable hostage, two Jedi Knights lead a desperate mission to rescue the captive Chancellor.

Eilen siis käytiin porukalla ihmettelemässä tuoreinta lasermättöä, star wars ep. III:sta. No, alkuvaiheilla tuli sellainen olo että “olenkohan mä jo liian vanha tähän”. Tuntui sitä huonoa näyttelyä ja liian monta kertaa nähtyä 3D-maailmaa katsellessa että olin eksynyt yltiöhuonon Spider Manin äärelle. Vaan kun en ollut, kyseessä olikin niiden ikijännittävien ja supermahtavien vanhojen juttujen Tähtien Sotien “jatko-osa-flashback”-leffa.

Keskiverto. Ei nyt mikään yltiöhuono kun tarina on noinkin jännittävä, mutta kovin huonosti toteutettua elokuvaa nämä kolme uutukaista ovat nyt olleet. Monille ne kolme vanhaa olivat silloin jotain täysin uutta ja minun ikäluokalleni lähinnä niitä isukin ylistämiä paloja menneisyydestä. Klassikkoja. Näistä uusista puuttuu se sellainen tunnelma.

Miltähän tuntuisi näytellä tuommoista? Kuvitella nyt esimerkiksi ettäkö pitäisi vakavalla naamalla sanoa ”join me, and together we shall rule the galaxy!” Että tältä pohjalta voidaan kyllä antaa paljon anteeksi Christensenillekkin…

Leffan nähneet varmaan huomasivat monia yhtäläisyyksiä tosimaailmaan, sitä politiikkaa tuli joka välissä niin paljon. Hyvin tyypillinen vallankumoushan siinä esitettiin (jea, laserpyssyineen kaikkineen).