Ihminen.org

Olin aivan pieni lapsi 1980-90-lukujen taitteessa, kun kävimme Käärmelahdessa Maaningalla. Se on sellainen pieni maalaiskunta Kuopion kyljessä. Pohtivat nykyään sen ja Siilinjärven yhdistämistä Kuopioon.

Käärmelahdessa asuivat Aino-mummo ja Topi-setä. Topin hautajaisista -92 muistan Ainon pyörätuolissa istumassa sekä vakavat ihmiset. Ne ovatkin ainoat hautajaiset, joista muistan ylipäätänsä mitään. Niiden jälkeen sukuni on jäänyt jokseenkin etäiseksi, jonnekin Kuopion kulmille. Hassuja asioita sitä muistaa! Ainon ja Topin luona oli nojatuoli, jota en muista kunnolla, mutta pyöreän nahkaisen jalkapallin voisin kuvailla hyvinkin tarkkaan. Sekä sen, kun käytiin viimeisiä kertoja Ainon luona kylässä. Aino kuoli vuonna 1995 melkein 85-vuotiaana.

Niitä vierailuja ja pullaviipaleiden kastamista kahvissa minut sai muistelemaan HS.fi:ssä ollut uutinen “Nimiprofessori selvitti Helena-nimen suosion“. Eero Kiviniemi pohtii, että Ainon kirjoittama Helena-kirjasarja toi Suomeen sotien jälkeen 20 000 “ylimääräistä” Helenaa ja tuhansittain Jareja ja Päivejä.

Tiesin lapsena Ainon olevan kirjailija ja jaksoin aina mainostaa häntä äidinkielenopettajallemme. En silloin ymmärtänyt, miksi opettaja suhtautui Ainoon kirjailijana niin nihkeästi. Aino kelpasi juuri ja juuri “Suomen merkittävimpiä kirjailijoita”-listalle liitutaululle.

Ainon kirjoja myytiin paljon. Vuonna 1945 ilmestynyttä esikoisteosta Soita minulle, Helena! on painettu yli 128 000 kappaletta ja se kuuluu maamme kahdenkymmenen eniten painetun teoksen joukkoon. Ei se mitään taidetta ollut, vain “pokkarikirjallisuutta” kartanoista ja romantiikasta. Sen ymmärsin vasta jälkeenpäin, jolloin arvostukseni häntä kohtaan kirjailijana romahti. Luin kuitenkin Ainon haastatteluja, joista ymmärsin, kuinka erikoislaatuisen hieno ihminen siellä jossain oli. Väliäkös sillä, etteivät kriitikot pitäneet Helenasta.

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi “kevyttä hömppäkirjallisuutta”. Jonkun kai sekin työ siis täytyi tehdä ja Aino-mummo teki sen nähdäkseni aika hyvin. Minulle Aino on edelleenkin se mystinen tummakulmakarvainen -rouva valokuvassa. Siinä joka on olohuoneen seinällä.

Opiskelu loppui tähän. Lähetin tänään kelaan paperin, joka tekee minusta enemmänkin jotain muuta, kuin “päätoimisen opiskelijan”. Loppuu se opintopisteiden riittämisestä opintotukeen murehtiminen, mielenkiintoisien kurssien metsästäminen ja ennenkaikkea huono omatunto yhteiskuntaloisena elämisestä. Hyväksilukemalla ja tenttimällä saaduilla opintotuilla ei voi sanoa eletyn leveästi, mutta aikaa on kieltämättä ollut tehdä… tai no olla tekemättä. Laiskotella. (SeikkaillaIhmetelläTutkiaLukeaMiettiäJaTaiteilla.)

Tuntui niin turhalta opiskella vain paperien vuoksi.

Jatkan opiskeluja vielä jonkin aikaa ainakin, sekalaisia kursseja ja projekteja. Ehkäpä haen parin vuoden päästä johonkin yliopistoon (olen aina ollut wannabe-yliopistoihminen), joskin ilman lukiopapereita se voi olla vaikeaa. Toisaalta voin myös vaihtaa Tampereen AMK:hon tai mennä esim. Lahteen. Mun filosofiaan ei enää kuulu valmistua JAMKista. Pitäisi löytää joku paikka, jolla voisi oikeasti olla jotain mielenkiintoista näytettävää, opetettavaa ja joka olisi kaikinpuolin hyvä ponnahduslauta ammattiin.

Toisaalta.

Sanovat papereiden olevan turhia ja medianomien tyhjäntoimittajia (varoitus: katkera vuodatus). Keneltä niitä numeroita on oikeasti kysytty? Ensimmäinen kysymys on aina, mitä sä osaat?