Ihminen.org

Tommy Tabermann laittoi ajatukseni äsken liikkeelle, kun katsoin YLE kakkoselta FST:n ohjelmaa “elämän halki päivässä” (tai pikemminkin “iltapäivään mennessä”, koska ohjelman lopussa aurinko möllötti vielä korkealla Tommyn ja juontajan skoolatessa valkoviiniä).

Ajattelin joitakin vuosia sitten, että on vain luonteeni vahvuutta olla harmittelematta tekemiäni virheitä. Tarkoitan sitä kun joku tivaa, että “mitä olisit tehnyt toisin, jos nyt saisit päättää?” Sittemmin ajattelin vain, että tyhmää, jos ei siksi oppisi virheistään mitään. Olisi vain jatkuvasti tyytyväinen itseensä ja elelisi eloansa murheitta. Olenkin tämän elon peruskysymyksen kanssa edennyt lähinnä pohtien ja kokeillen, miltä mikäkin suhtautuminen milloinkin tuntuisi. En siis ole mitään vastausta tai kantaa siihen omaksunut.

(A.) Jos minulla jokin elämänohje pitäisi olla, niin sitten se etten mitään ohjeita tai sääntöjä elämälleni aseta. Juu, paradoksaalisesti sanottu. Voisiko sitä kuitenkaan muka muulla tavoin ajatella, tahi kirjallisesti muotoilla? Liian innokkaasti päätetyt elämänohjeet vain juurruttavat ihmisen johonkin, mitä ei välttämättä myöhemmin enää haluakaan olla. Ja mikä arvo se sellaisilla pysyvillä elämänohjeilla olisi, jotka jatkuvasti muuttuvat? Ei sellaista voisi enää vakavasti ottaa. Ei minkäänlaista arvoa!

Harmitteluihin palatakseni; sitten on telkkarissa Tommy ja häntä haastatteleva juontaja, joka tivaa aiemmin kerrottua kysymystä. Tommyn kanta oli, että virheistään voi kyllä oppia olematta samalla että voi-voi, noinkin tein. Ikään kuin voisi olla iloinen, että teki jotain hupsusti, koska muuten olisi saattanut elon oppi jäädä saamatta. Olla ylpeä tekemistään virheistä ja olla harmittelematta. Iloistella vain että nyt opin ja tiedän, etten enää noin tee! Sitten kun seuraavan kerran tulee paha paikka, niin ei olisi osannutkaan, jos ei ekaa olisi ollut.

Eikun? Hankalaa.

Lukekaa tähän väliin uudelleen, mitä sanoin kohdassa Aa.

Ohjelma oli muutenkin aikast’ mielenkiintoinen, vaikka juontajan ja ohjelmankulun ajoittainen väkinäisyys hieman Tommyn puolesta ahdistikin. Mielenkiintoinen persoona kuitennii on Tomppasetä.

Aloitan tarinan aivan alusta.

Alussa oli pimeää, silloin elämän alkuhämärissä. Ei nähty mitään. Pari arkkibakteeria pyristeli olemisen tuskaisessa jatkumossa (mikään ei siis ole muuttunut). Sitten meille tuli kylään Ukrainalainen poika, oli liftannut Moskovasta yöllä Jyväskylään. Joitakin päiviä kämppikseni ja minun kanssa vietettyään vieraamme lähti liftaamaan Turkuun, josta aikoi nousta Tukholman lauttaan ja jatkaa matkaansa siskonsa luokse aina Pariisiin saakka. ”Seikkailu!” ajattelin minä ja seisoin tien reunassa Ukrainalaisen kanssa, mutta kyytejä ei tippunut. Paikka oli mainio, mutta kaksi poikaa on hieman heikko liftausyhdistelmä. Kellokin oli jo kuuden yli, matkaa edessä 300km.
Lue loput jutusta »