Olen lukenut haltioituneena aikoja sitten lahjaksi saamaani Muumikirjaa, myöskin lahjaksi saamani viltin alla (vihreän). Haltioituneena nimenomaan, tässä jää kuulkaa Herman Hessetkin toiseksi. Nih!
Monien suomalaisten mielestä Jansson olisi elämäntyöstään ansainnut myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta Janssonille itselleen palkinnot eivät merkinneet paljoakaan. Paljon tärkeämpänä hän piti läheistensä hyväksyntää ja arvostusta.
- Wikipedia
Yhden koulussa kuunnellun (oppilaan pitämän) lyhyen muumi/Tove esitelmän ja aiemman Toven historiaan ja ajatuksiin tutustumiseni perusteella, voisin sanoa Toven olleen melkoinen mimmi. Sellainen ihminen, jonka ajatuksia kannattaa lukea ja suuresti minua harmittaa, ettei Tove enää ole täällä meidän kanssamme. (Syöpä, 2001).
Muuten, älkää enää ensi kuussa jättäkö salaisia viestejä ykköspesän osoitteeseeni, sillä aion muuttaa. Keskellä viikkoa - haluaisiko kukaan ajella pakettiautolla tuolloin? Tarjolla olisi huikea matka halpojen huonekalujen kanssa halki kristallimetsän, kortepohjaan asti. Ystäväni tulee myöhemmin perästä, älkääkä huoliko, hän kyllä pärjää kanssani.
Katselin tänään televisiovastaanottimesta (sellaisesta joissa nykyään on lähes aina kytkettynä DigiBoxi) niitä japanilaisia muumisarjoja joiden kautta muumit lähes kaikille ovat tulleet tutuiksi. Heti perään näytettiin puolalaista Nalle Luppakorvaa, tosin suomeksi dubattuna. Onneksi, sillä kukapa puolasta mitään ymmärtäisi? Pohdin siinä luppakorvaa katsoessa, että josko perustaisin Yhtiön ja alkaisin tuottamaan niitä Toven alkuperäisiä muumitarinoita samaan nukketyyliin kuin luppakorvatarinat ja mm. DDR:äläinen nukkumattikin. Tarinat jäisivät aina jokaisessa jaksossa kesken:
Jatkuu ensi viikolla…
…ja perheet yhdessä kerääntyisivät televisiovastaanottimen ääreen (mahdollisesti DigiBoxittoman) joka viikko katsomaan haltioituneena kuinka pienet nuket näyttävät eläviltä ja tarinat olisivat huikeita sekä Tovemaisen filosofisia. Lapset istuisivat lattialla, ei liian lähellä televisiota ja isä sekä äiti sohvalla vierekkäin, isän käsi äidin olkapäällä. Joka jakson jälkeisenä aamuna koulussa lapset puhuisivat leikkiensä lomassa, kuinka hieno eilinen jakso taas olikaan. Jos välitunnilla sataisi kaatamalla, saisivat kaikki jäädä sisälle ja luokassansa he lukisivat kaikki Toven muumikirjoja. Paitsi joku lukisi viisikkoa. Viimeisen jakson lopussa lukisi, tai ehkä kuuluisi kertojan ääni: “Sen pituinen se”. Kuinka hienoa sellainen olisikaan!
Mutta minulta menee siihen vielä muutama vuosi. Toivottavasti ette aikuistu liikaa sillä välin, vaan malttaisitte odottaa. Mihinkäpä teillä kiire olisikaan?
