Ihminen.org

Vietin viikonlopun ystävän luona Helsingissä. Kauas on aina pitkä matka, niin myös Jyväskylästä sinne jonnekkin, joten hyvä kirja + musiikkia on ehdottoman loistava ajanviettotapa (ellei halua torkkua hankalilla penkeillä). Kaveri tokaisi, ettei ikinä jaksa lukea kirjaa montaa tuntia peräkkäin, kyllästyttävää kuulemma. Minusta kirjaa ei jaksa lukea vain alle tuntia kerrallaan. Junamatkojen 3-4 tunnin lukusessiot ovat parasta aikaa vuodessa. Sivarien ilmaismatkojen vuoksi onkin tullut matkusteltua paljon. Hyvä-hyvä.

Kaveri lainasi repustaan erästä kirjaa, lieneekö pitänyt mukanani ollutta Jussi Viitalan “Inhimillinen eläin, eläimellinen
ihminen”-kirjaa tylsänä vai mitä. Matkalainakirjan nimi oli “Maya”, kirjoittanut norjalainen kirjailija Jostein Gaarder. Miehen verbaalinen anti on mielenkiintoista, vaikkakin tarinallinen kuljetus on melko jarruttelevaa ja ehkä vähän tylsääkin. Filosofiset kannanotot ja pohdinnat saavat kuitenkin mielenkiintoni aina valppaaksi, tulee poimittua paljon kauniita lauseita talteen muistivihon sivuille. Vai mitäpä sanotte seuraavasta:

“Kestää muutaman miljardin vuotta luoda ihminen. Ja kestää muutaman sekunnin kuolla”. - (Evoluutiosta.)

Tai:

“Me kannamme sielua, ja meitä kantaa sielu, jota emme tunne”… “Me olemme arvoitus, jota kukaan ei ratkaise”… “Me olemme satu, joka on teljetty omaan kuvaansa”. - (Kuvauksia ihmisestä.)

Pääsin junassa vain sivulle 150/~400, joten täytynee hakea kirja kirjastosta ja lukea loppuun.

Piipoo piponi, piipooni jäi puuhun… No ei nyt sentäs puuhun, en minä Tarzaniksi heittäytynyt, mutta jonnekkin tuonne hyiseen ilmaan se nyt on eksynyt. Pari päivää sitten kävin kotoa hakemassa vähän tavaroita, pyörällä toki. Tulomatkalla iski hillitön hiki ja pipo täytyi siirtää päänupista pyörän koriin - sillä seurauksella, ettei sitä hetken päästä enää siitä korista löytynytkään. Noh, halpa kirppispipo se oli, mutta uuden löytäminen onkin osottautunut harvinaisen hankalaksi hommaksi.

Ideoita? Ehdotuksia? Apua? Olen käynyt läpi keskustan kaupat, yhden ison cittarin ja yhden retkeilyliikkeen, sekä muutamia kirppareita. Nyyh - kaupoissa on vain noita rättiä muistuttavia muotipipoja, jollaista en halua. Haluan punaisen, lämpimän ja paksureunaisen pipon, mielellään ilman mitään merkkejä. Jostain retkeilyshopista kirkkopuiston lähellä löytyi juuri sopiva pipo, ei niin sopivaan hintaan: 35 euroa, ja vaikkakin liikkeessä oli 50% pipoale, ei 17e yhdestä piposta houkuta yhtään, oli kuinka sopivan näköinen tahansa. Mitäs nyt, pitääkö tyytyä toiseen väriin vaiko kenties semmoiseen rättiin? Ou nou… kylläpäs tämä osaakin olla hankalaa. Korvia palelee…

Riikka Eskelisen sivuilla tiivistetään hyvin se, miten omaan työhönsä tulisi mielestäni suhtautua: “Se, mitä saan aikaan, ei ole täydellistä, mutta se on kivaa“.

Olen tyytyväinen siihen, kuinka olen saanut olla mukana näkemässä Internetin kasvun lapsesta muurosikään. Ensin Suuret mediumit perustivat omat uutiskanavansa verkkoon, mm. Hesarin nettiliite on yksi suosikeistani. Seuraavaksi meren takaa kuului kummia, jotain Blogeista ja sensemmoisista. Blogit ovat muuttaneet tiedonvälitystä internetissä merkittävästi - poliittiset, alakohtaiset, kansalliset ja kansainväliset uutiset kulkevat blogien välityksellä todella tehokkaasti. Entistä journalistisemman otteen saava kirjoitusurakka tuhansissa blogeissa on jo täysin verrattavissa perinteisiin paperimediumeihin tiedon luotettavuuden suhteen. Toki, joukossa on paljon tauhkaa ja erottelun taitoa täytyy vielä jatkossakin kohentaa vastaanottajapäässä.

Tällä kertaa meren takaa kuuluu jotain ääntäkin, Digitoday.fi uutisoi Podcastingista (Wiki), iPod-mediatoistimen inspiroimasta amatööriradiotoiminnasta. “Juontaja” siis nauhoittaa ohjelmansa, siirtää sen tietokoneen kautta internettiin jolloin kuulijakunta voi ladata sen edelleen omaan soittimeensa ja kuunnella silloin kun on aikaa - ei silloin kun ohjelma sattuu nettiradiosta tulemaan. Minä sanon: mahtava idea! Nyt kaupallisen televisiotoiminnan pitäisi lähteä hommaan mukaan myymällä katselukertoja erillaisiin ohjelmiin, internetin välityksellä. Vaikka voihan uutiset jo katsoa netistä milloin huvittaa, mutta miten olisi ajankohtainen kakkonen, jokin dokkari tai vaikka illan pikkukakkonen seuraavana aamuna?

Podcastingeja voi kuunnella vaikkapa iPodder.org:in kautta.

Mikä näitä Soneran entisiä tyypejä oikein vaivaa? Nyt yli 70-ihmisen teleurkintaa ei siis tapahtunut laisinkaan tarkoituksella, ihan vain jotenkin sattumalta ja vahingossa. “Ei me tiedetty et niitä tietoja ei saa katsoa” - jestas, minkämoisia tietoturvan ammattilaisia siellä soneralla oikein on palkattu?

Eroakirkosta.fi tiedottaa että “Sähköpostilla voi erota kirkosta“. Eroilmoitus on tehtävä kirjallisena, mutta se ei lain mukaan vaadi allekirjoitusta. Laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa taasen sanoo että sähköposti täyttää kirjallisen muodon kriteerit sellaisenaan. Eli käytännössä eroaminen taitaisi onnistua nykyään vaikka tekstiviestillä? Mainittakoon myös, ettei 1.8.2003 voimaan astuneen uuden uskonnonvapauslain jälkeen minkäänlaista “katumuskautta” enää ole.

Olen jo joskus maininnut elinluovutuskortista, mutta tässä vähän aikaa sitten törmäsin vallan erikoiseen asiaan: “Tahdon siviilihautajaiset -korttiin”. Mikäs siinä, mutta pitääkö kohta kuljettaa kaikenmoisia muunlaisiakin “tahdon” kortteja mukanaan… voisi sitä joskus vähän tuttavilleenkin toiveistaan mainita.

Taisin nukahtaa tänään jo viiden-kuuden välillä, katsottuani Italialaisen leffan “Pojan huone“. (Ohj. Nanni Moretti) ja syötyäni lautasellisen kahvi-suklaa-jäätelöä(nam!). Heräsin tunti sitten ja katsoin järkeväksi vain syödä iltapalaa sekä jatkaa unia, heräisinpähän aamulla helposti ajoissa. Tai en minä mitään unia nähnyt, kunhan vain nukuin. Aika menee sillä tavalla helposti eteenpäin. Yläkerrassa kuitenkin melutaan sen verran änekkäästi, että katto tömisee ja nauru raikaa minunkin huoneen seiniä myöten.

Tulin ajatelleeksi, että muistan mielestäni melko hyvin ihmiset jotka olen koskaan tuntenut. Monista ei jäänyt mitään muuta mieleen kuin nimi ja muutama satunnainen tapahtuma - julisteiden seinäänkiinnittämistä, miekkatappelu metsässä, automatka tuntemattomalle uimarannalle, mökkireissu… kaikista ei sitäkään, vain nimi eikä mitään tunteita tai mielikuvia. Osan ohi kävelleistä ihmisistä muistaa paremmin kuin kaveri jonka kanssa vietti useita kesiä yhdessä lapsena. Naapurin perhe - muistan jopa äänen ja voin palauttaa mieleeni useita päiviä tapahtumia, lapsuudesta lähinnä. Kirjeenvaihtoystävä johon ei ikinä ehtinyt kunnolla tutustua, kaikki kirjeet jäävät hyvin mieleen. Se on muuten jännä juttu, että jotkut sanovat kirjeenvaihtoa harrastukseksi. Harrastus-sana on jotenkin outo… en katso ikinä harrastaneeni mitään kunnolla - kutsuisin tekemisiäni puuhasteluksi. Puuhastelen pyöräilyä, lukemista, musiikinkuuntelua ja elokuvien katselua. Harrastaminen on sännöllistä, eikä elämä koskaan kokonaisuutena ole säännöllistä. Se vain yrittää olla.

Mutta ihmeellisintä on, kuinka voi muistaa ihmisiä joiden kanssa ei ikinä edes puhunut. Kaverin kavereita, entisiä luokkakavereita ja mielenkiintoisen Näköisiä ihmisiä joihin olisi tehnyt mieli tutustua muttei ikinä tullut sanotuksi mitään.

Ajatuksen ydin oli tällä kertaa: luultavasti - sanotaan nyt vaikkapa kahdenkymmenen vuoden kuluttua - luulen muistavani kaikki elämääni koskettaneet ihmiset yhtä hyvin kuin luulen muistavani heidät tänäänkin. Oikeasti ihmisiä kuitenkin unohtuu, aina jää joku huomiotta, vaikka kuinka yrittäisi kattaa kaikki ajat ja vuodet elämässään, ja vaikka kuinka muistelisi sängyssä useita tunteja ennen nukahtamista. Mielenkiintoista psykologian kannalta on, että jokainen ohi mennyt ihminen on jättänyt jonkinlaisen jäljen, kasvattanut tavalla tai toisella. Ollut läsnä, vaikkakin vain viisi minuuttia kesäleirillä jousiammuntajonossa tai vain kirjeillä.

He ovat kaikki onnellisia. Pientä Joonasta ei aamulla väsyttänyt laisinkaan, kuten aina joskus väsyttää kun täytyisi lähteä kouluun. Tänä aamuna ei tarvinnut lähteä, sillä nyt on kesäloma. Kesäloman ensimmäinen päivä, ja tiedättekös, kesäloman ensimmäisenä päivänä heidän perheensä lähtee aina matkalle. Isä ja äiti ovat tänä kesänä päättäneet käydä Ruotsissa, se on maa meren takana ja sinne pitää mennä isolla veneellä. Joonaksen pikkusisko, Jenna, nukkuu sikeästi istuimessa punaisilla norsuilla kuvioitu tuttipullo käsivartensa alla. Jenna on vuoden vanha, eikä se ole vielä paljoa. Joonas on jo kahdeksan ja tietää, sillä koulussa on jo opeteltu numerot ja vähän laskemaankin, että yksi on vähän. Sitä ennen on vain nolla, ja se on jo tosi vähän.

Aurinko paistaa kuten aurinko nyt vain voisikin paistaa pienen lapsen ensimmäisenä kesälomapäivänä, kun autosta kuuluu radiojuontajan heleä ja naurava puhe, auton halkoessa lämmintä ja väreilevää ilmaa. Kesä on ollut poikkeuksellisen lämmin, lumet lähtivät ajoissa ja jo toukokuussa ostettiin ensimmäiset tötteröjäätelöt jäätelökioskista rannalla, joka on Joonaksen kodin lähellä Mankolassa. Tuo leveästi hymyilevä aurinkolasinen mies ratissa on Joonaksen isi, Reijo. Vaaleat olkapäille laskeutuvat kiharat omistava nainen on Joonaksen äiti, Pirjo. Vaikkei Joonas ikinä myöntäisikään kavereilleen, on äitin ja isin hymy näin aamupäivällä auringonpaisteessa maailman kaunein asia. Sitä hän ei tosin nyt mieti, sillä äiti lupasi tikkarin jos hän jaksaisi istua koko päivän itkemättä, vaikka väsyttäisikin. Äidillä on aina muutama punainen tikkukaramelli käsilaukussa, ison puhelimen ja pienen rahapussin kanssa. Niin ja purnukoiden.

Reijo, siis Joonaksen isi, laulaa radion mukana. Satumaa on Joonaksen lempikappale radiossa, sillä se on myös isin lempikappale. Joonas opetteli sen sanat isin kanssa viikko sitten, kun Kuopion mummi tuli käymään. Isi laulaa “Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa”… ja Joonaskin laulaa “missä onnen kaukorantaan laine liplattaapi”. Kohta kaikki kolme laulavat “missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan”… luultavasti Jennakin laulaisi, arvelee Joonas, mutta Jenna nukkuu eikä se kuitenkaan osaisi laulaa. Eihän yksivuotiaat vielä osaa. Paitsi itkeä, juoda tuttia ja nukkua.

Se saattoi johtua poikkeuksellisen kuumana paahtavasta aurinkosta, tai ehkä aamulla syödystä kahdesta murohiutalelautasellisesta, mutta Joonasta alkoi väsyttää. Väsyneenä hän alkoi ensin seurata viivoja auton vierellä, niin nopeita ettei niitä voisi edes laskea. Sitten puita, niin monia, että niiden laskemiseen kuluisi koko päivä. Pian vastaan alkoi tulla autoja, joita voi laskea. Yksi punainen, yksi sininen… toinen sininen. Yksi punainen, kaksi valkoista ja heti perään yksi rekka. Melko lähellä… se tööttää, tulee lähemmäksi… nyt se on edessä ja äiti huutaa. Miksi äiti huutaa?

Harmittaa, sillä laiskuuteni vuoksi pääsi hieman ote irtoamaan kirjoittamisesta. Juuri kun taas sain sen tuntumaan mukavalta, erityisen. Se oli hyvä, sillä liian usein olen itseäni kohtaan ankaran itsekriittinen. Muttapa siis, selityksen paikka: wordpress (käyttämäni blogisofta) levisi jostain syystä (ei suostunut enää kirjaamaan minua sisään admin-osioon) enkä yksinkertaisesti jaksanut & ehtinyt säätää sitä kuntoon, kun on nyt vähän asiakastöitäkin kesken… Pari päivää sitten sen fiksasin, samalla korjasin pitkään rikkinäisenä lojuneen blogi-haun kuntoon. Nyt on kiiltävä ja hieno blogi taas luettavana, arkistoakin ajattelin vielä vähän säätää, siitä lisää kun se on ajankohtaisempaa(eli kun on valmista).

Löysinpäs tänään Iso-Britannian yksipennisen. Nyt voin ihka oikeasti lyödä vetoa kuparipennistä ja mielellään hävitäkkin sen vedon, jolloin saan luopua aarteestani. Eipä muuten oo kaikilla Iso-Britannian ykspennistä. Eipä oo ei.