Ihminen.org

Mitä jos saisi yhdessä yössä kyvyn sanoa ihmisille siten, kun todella ajattelee. Siis, ei varsinaisesti mitään tyhmää, mutta fiksua. Ettei valehtelisi, edes sosiaalisuuden nimissä. Niin kuin esim. sanotaan että “JeesMutNähään”, vaikka ajatteleekin, että “ei, me tuskin enää nähdään”. Tai sitten toisinpäin, jotain positiivista, muttei uskalla sanoa, koska ujostuttaa ja ajattelee että se voisi olla liian Tungettelevasti sanottu. En tarkoita pelkästään itseäni, vaan ketä tahansa, sinua tai kavereitasi, isääsi tai kuka nyt ylipäätänsä voisi sanoa ylipäätänsä mitään fiksua toisesta, mutta jättää joskus sanomatta.

Suuttuisivatko ihmiset, vai olisivatko he positiivisesti yllättyneitä? Olen miettinyt, että olisimmeko silloin rehellisiä muita, vaiko enemmänkin itseämme kohtaan?

Katsoin tänään elokuvan “My life without me (Elämäni ilman minua)”. Positiivinen yllätys oli naisohjaaja Isabel Coixet, harvoin näkee naisohjaajien leffoja, mikä on harmi. Niissä on jotenkin inhimmillisempi näkökulma. Aidompi. Näyttelijät näyttävät… no, väsyneemmiltä ja pulleammilta, eivätkä niin meikatuiltakaan. Toinen harvinainen ohjaajatyyppi ovat afrikkalaisohjaajat, tai ylipäätänsä värilliset ohjaajat jotka ovat saaneet elokuvansa suureen levitykseen, mainstreamiin.

Suosittelen elokuvaa, sanoisinko, kärsivällisille ihmisille. Ihmistyyppi, jonka voisin olettaa tuosta elokuvasta pitävän, on kärsivällinen. Siksi, että tämä leffa kertoi odotuksesta. Yhden mielenkiintoisen näkökulman elokuva antoi; jos ihminen elää vaikkapa keskimääräiset 78,6 vuotta, onko hän silloin kokenut “78,6-vuoden syntymisen” vai “78,6-vuoden kuoleman”? Kumpaa ihmiset enemmän elävät, tulevaisuutta - vaiko menneisyyttä? Kumpaan suuntaan odotamme? Kumpaan suuntaan luovutamme - ajasta ennen kuolemaa, vai ajasta syntymän jälkeen?

Peter Gabrielin “Signal to noise” on tänään hyvänolon biisini, vaikka onkin hieman raskas. Mutta hei, ei kaiken tarvitse aina olla valkoista.

Aiheena: Kaikki, Filosofia & ihmettely