Ihminen.org

Lueskelin hieman omia kirjoituksiani täältä blogista (Näh, en kuitenkaan narcissisticus ole, ihan vain kehittävässä mielessä tiedättehän). Tulin ajatelleeksi, tai oikeamminkin havaitsin kirjoittavani kaiken ihan perhanan ylimalkaisesti ja pintaa hipoen. Olisi niin paljon enemmän sanottavaa, kuin kirjoitan! Asioita tulee vain pintaraapaistua, kun oikeasti voisi kirjoittaa rivikaupalla tekstiä - muttei vain tule kirjoitettua. Hymh, tylsää havaita olevansa laiska.

Pelkona kuitenkin on, että jos ottaisin ohjenuorakseni kirjoittaa kaikesta pidemmin ja pohtivammin, oikeamminkin selittäen, voisi kirjalliseen antiin ryhtyminen vähän lepsua. Tai sitten huolehdin liikoja, haluaisin tekstini kuitenkin kehittyvän, ennemmin kuin että suoltaisin sitä täysin mielivaltaisesti fiilistellen. Ironiahan on siinä, että jos puuhastelu vaihtuu kontrolloiduksi työksi, voi se menettää ihanuutensa ja nautittavuutensa. Taidan vain miettiä niitä sellaisia, mitä jokainen ainakin yli vuoden blogannut bloggaaja on miettinyt: miksi kirjoitan…

En aiemmin ole sitä tullut edes ajatelleeksi, mutta nyt kun kyseenalaistaminen kävi mielessäni, tiedän jo vastauksenkin: koska haluan.

Lepsua… mikä se semmoinenkin sana on oikein olevinaan. Sillein vaan lepsutellen kun lepsuttelee näitä näppäimiä, tulee tuommoisia. Minkäs sille sitten enää voi kun sen on jo kirjoittanut? Ei niin yhtään mitään. Nih. Väsyttää vain kovasti, siksi tulee nyt tänään tämmöistä. Juttelin eilen koneella mukavan ihmisen kanssa ties mitenkä myöhään, vaikka tänään oli duunipäivä. Munhan piti yrittää korjata unirytmiäni. Taitaa tosiaan jäädäkkin vain yrittämiseksi. Se nyt tosin ei ollut mikään yllätys…

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsevat naispresidentin. Jonkun Tarja Halosen kaltaisen esimerkiksi. Oliskohan Tarjalla siskoa?

Jossain on olemassa ihmisiä, jotka tälläkään hetkellä eivät haluaisi hyväksyä, että maailma on olemassa vielä heidänkin kuolemansa jälkeen. Ihmisillä on vain yksi elämä, tämä tässä, se joka on alkanut ja se joka tulee päättymään. Olemme täällä vain yhden ainoan kerran. Sinä aikana ehdimme usein toivoa, ettemme olisi, ja toisinaan, että olisimme tulleet aikaisemmin, mutta näidenkin toiveidemme keskeltä paistaa vääjäämättömästi olemustamme kuluttava aurinko. Vain aivan hiljaa, vuosi vuodelta me kuihdumme pois, emmekä enää koskaan saa tietää, mitä kummaa täällä maan päällä tapahtuu meidän jälkeemme.

Jos oppisimme ymmärtämään, miksi todella kuolemme, oppisimme myös ymmärtämään, miksi todella elämme.

Kuulin joitakin päiviä sitten kadulla jonkun naisen sanovan: “tää on varmaan pankkisalaisuus mut…” -froom, ajoinkin jo pyörällä ohi enkä kuullut enempää. Vaikka olisihan sitä ehkä ollut ihan mukavaa kuulla jokin jännä salaisuus, mutta yhtä hyvin olisi voinut jälkeenpäin tuntua inhotavaltakin. Semmoselta urkkilurkilta joka tietää semmosia juttuja joita ei pitäisi tietää. Vaikka voisihan siitä sitten olla kertomatta kenellekkään? Niin paitsi kirjoittaa blogiin, kuka tätä nyt muka…

Olen ollut tänään erityisen ahkera: järjestelin elokuvat ja kirjat siististi hyllyyn (aiemmin läjissä eri puolilla kämppää), jonka jälkeen sain kamun kuvaamaan itsestäni muutaman otoksen, itse ensin häntä kuvattuani, toki. Sittemmin sain tehtyä hieman töitäkin ja vartin päästä lähden toista kaveria juna-asemalle vastaan. Voi kylläpäs voisi taas valittaa kaikenlaista elämisen kiireisyydestä, mutta en muutes valitakkaan, kun eilenkään ei ollut paljoa muuta tekemistä kuin möllöttää leffoja.

Junan ikkunat ovat tie ihmisten kasvoille.

Psyyke
Oman maailmankuvan seuraaminen ensimmäisistä lapsenomaisista ajatuksista Juutalaisten hengellisen Rabbi-johtajan aasista, palmunlehdistä ja ristiinaulitsemisesta - monimutkaisiin filosofisiin teorioihin jotka tasapainoilevat hienon hienosti globaalin tieteen ja alueellisen syntymäkulttuurin välillä, on mielenkiintoinen jana ajatuksia. Kehitysmielessä siis, se opettaa nöyryyttä ja auttaa ymmärtämään kuinka absurdi käsite “totuus” oikeasti onkaan.

Puoliksi hengellinen
Minut kastettiin lapsena, kuten monet monet muutkin suomalaiset lapset - kristinuskoon tahtomattani, ilman oikeaa halua ja ymmärrystä. Lapsilla ei oikein ole vielä ymmärrystä, ei ainakaan kovin vakavastiotettavaa. Kävin pyhäkoulua, partiota(peruskristillistä) ja kuuntelin koulun uskonnontunnilla tarinoita paimenista ja enkeleistä. Juutalaisten kuninkaasta ja maailman vapahtajasta, siitä yhdestä joka ristiinnaulitaan vielä nykyäänkin yhtä monta kertaa päivässä kuin raamattu aukaistaan. Myöhemmin kävin rippikoulun ikäluokkani sosiaalisten paineiden johdattelemana, sekä materialistisen rahanhimon turruttamana. Kansani kulttuuri kasvatti minut Jumalan lapseksi niin syvästi kuin pyhäkoulun innokkaat tädit yliprotoniaivoillaan voivat pientä, mistään mitään tietämätöntä, viatonta lasta opettaa.

Sitten heräsin, kuten kuka tahansa murrosikäinen jonka pää on kasvanut edustamansa lajin normaalimittoihin, olematta enää kykenemätön kyseenalaistamattomiin totuuksiin ja mekaaniseen ajatusten ylikirjoittamiseen. Löysin ympäristöstä muita valmiita ajatuksia sekä valmiita malleja kyseenalaistaa konservatiivista kristinuskoa. Luulen, että se alkoi musiikin kautta. Tavanomaisuudesta poikkeava käyttäytyminen ja “äänekäs” asenne on aina ollut hyvä vaikuttaja ja tapa välittää opetusta eteenpäin, luulen. Marilyn Mansonin, Kotiteollisuuden, CMX:n, Toolin, YUP:n sekä System of a downin kaltaisten bändien kautta tutustuin selkeästi kristinuskonvastaisiin kannanottoihin; että onkin mahdollista laskea uskonsa kristinuskon “symbolisen pahuuden” syliin - tai mikä oli vielä parempaa, hakeutua maanläheisten ja luontoa kunnioittavien filosofisten ajatusten pariin, joissa Jumalan olemassaololla ei olisi mitään tekemistä. Tarkoitan nyt älyä, ainoaa seikkaa, joka tuntuu tekevän lajistani eriävän muihin maailman elollisiin nähden. Järkeä.

Alaston apina
Ihminen on eläin, ja sellaisenaan yhtä arvokas (- tai arvoton) kuin mikä tahansa muukin elollinen, kuten vaikkapa siili tai dinosaurus. Oma, muihin lajeihin nähden ylivertainen älykkyytemme asettaa itsellemme jatkuvan haasteen, tilanteen, jossa emme voi kuin pyrkiä - tai olla pyrkimättä korostamaan lajiamme korkeamman luokan ja arvon lajina. Me todellakin olemme ylivertaisia, se pitää täysin paikkansa. Mikään muu eläinlaji ei ensin hakkaa lapsiaan, lemmikkejään ja puolisoitaan, tee töitä yhtä järjettömällä ja itsesadistisella tarmolla kuin me, tapa miljoonittain oman lajin edustajiaan sosiaalisen statuksen nimissä ja lopuksi ammu kuulaa kalloonsa. Puhumattakaan tavasta, jolla puhumme itsestämme alastomana apinana, vaikka olemmekin luonnon pukeutunein laji. Ainoastaan ihmisen ylivertainen älykkyys mahdollistaa näin järjettömän monipuolisen maailmankuvien kirjon ja vain ja ainoastaan ihmisen älykkyydellä on mahdollista unohtaa, että lajimme toden totta on pohjimmiltaan pieni hynteisiä syövä päästäinen 65 miljoonaa vuotta sitten.

Mitä jos saisi yhdessä yössä kyvyn sanoa ihmisille siten, kun todella ajattelee. Siis, ei varsinaisesti mitään tyhmää, mutta fiksua. Ettei valehtelisi, edes sosiaalisuuden nimissä. Niin kuin esim. sanotaan että “JeesMutNähään”, vaikka ajatteleekin, että “ei, me tuskin enää nähdään”. Tai sitten toisinpäin, jotain positiivista, muttei uskalla sanoa, koska ujostuttaa ja ajattelee että se voisi olla liian Tungettelevasti sanottu. En tarkoita pelkästään itseäni, vaan ketä tahansa, sinua tai kavereitasi, isääsi tai kuka nyt ylipäätänsä voisi sanoa ylipäätänsä mitään fiksua toisesta, mutta jättää joskus sanomatta.

Suuttuisivatko ihmiset, vai olisivatko he positiivisesti yllättyneitä? Olen miettinyt, että olisimmeko silloin rehellisiä muita, vaiko enemmänkin itseämme kohtaan?

Katsoin tänään elokuvan “My life without me (Elämäni ilman minua)”. Positiivinen yllätys oli naisohjaaja Isabel Coixet, harvoin näkee naisohjaajien leffoja, mikä on harmi. Niissä on jotenkin inhimmillisempi näkökulma. Aidompi. Näyttelijät näyttävät… no, väsyneemmiltä ja pulleammilta, eivätkä niin meikatuiltakaan. Toinen harvinainen ohjaajatyyppi ovat afrikkalaisohjaajat, tai ylipäätänsä värilliset ohjaajat jotka ovat saaneet elokuvansa suureen levitykseen, mainstreamiin.

Suosittelen elokuvaa, sanoisinko, kärsivällisille ihmisille. Ihmistyyppi, jonka voisin olettaa tuosta elokuvasta pitävän, on kärsivällinen. Siksi, että tämä leffa kertoi odotuksesta. Yhden mielenkiintoisen näkökulman elokuva antoi; jos ihminen elää vaikkapa keskimääräiset 78,6 vuotta, onko hän silloin kokenut “78,6-vuoden syntymisen” vai “78,6-vuoden kuoleman”? Kumpaa ihmiset enemmän elävät, tulevaisuutta - vaiko menneisyyttä? Kumpaan suuntaan odotamme? Kumpaan suuntaan luovutamme - ajasta ennen kuolemaa, vai ajasta syntymän jälkeen?

Peter Gabrielin “Signal to noise” on tänään hyvänolon biisini, vaikka onkin hieman raskas. Mutta hei, ei kaiken tarvitse aina olla valkoista.

Laulakaa & syökää pitsaa, oi ihmiset.

Niin
pelasta maailma
tee se jo tänään
tee
jotakin mahdotonta.

- CMX

Asensin juuri mielenkiintoisen lisäosan käyttämääni blogisoftaan WordPressiin: favatarin. Ideana on, että jos kotisivusi käyttää ns. faviconia, eli pientä kuvaketta (”favicon.ico”) palvelimen juuressa, jotta selaimet voisivat näyttää sen osoitteen edessä osoitepalkissa ja kirjanmerkkilistassa sivun nimen edessä. Nyt Ihminen.org näyttää tuon samaisen kuvakkeen nimesi edessä, jos kommenttia kirjoittaessasi kirjoitat myös kotopaikkasi osoitteen sille varattuun kenttään.

Pelottavaa! Saattaisin ihan oikeasti törmätä joihinkin entisistä ystävistäni, vaikkapa 10 vuoden kuluttua.