Ihminen.org

Mä oon jo niinku tosi pitkään seurannu näit tämmösii blogeij, tiiätteks, semmosia päiväkirjoja johon kaikenmaailman luuserit ja yhteiskuntapellet kirjottaa vuodatuksiaan ja maailmassa näkemiään vääryyksiä. Niinku sellasia että “miks tänään ei ole mitään kunnon vaatetta päälle“, “voi ku se Bush on tyhmä ja näyttää apinalta” tai vuodatuksii kaikemaailma autonosto-ongelmist. Niin ja sit tietenski semmosii “tosi yllätyksellisiä” sunnuntailistoja tai meemeij. Mä en kirjota mistään tommosista. Mä kirjotan niinku tosi riipasevista ja oikeista asioista. Niinku siitä kun tänäänkin oli ihan sikavaikeeta nousta ylös sängystä jo kaheksaksi! Ajatelkaa nyt hei, kahdeksaks! Haloo, eihän sellasiin vuorokaudenaikoihin nouse ku Jeesus. Niin siis just semmosia aiheita, et joko kaikkien pitäis linkittää tai vaieta. Älkää sit tulko mulle vikisee kun sijotus top-listalla tippuu pari pojoo. Eihän sellaista 3-5 pojon laskua VOI kestää kenenkään hermot, se on jo bye bye sitte ja kantsii alkaa valmistautuu bloginsa kuoppaamiseen. Toi pinserin tyyppi on varmaa joku astronautti ku se kirjottaa vaa tommosista astronauttijutuista. Ja sit nää julkkisblogit… niinku daa-ah. Miks ne yrittää tulla semmosille reviireille jonne ne ei selkeestikkää kuulu. Vähä sama kun semmonen ikäloppu… sanotaan ny vaikka 30-kybänen kaljamahaukko yrittäis epätoivosesti näyttää nuorelta käyttämäl pipoo, niinku vähänkö noloo?? Sit on tää niin kutsuttu “blogistania”, tai “blogisfääri”. Vähänkö niinku tyhmiä sanoja! Pitäiskö kaikille marginaalisivustoille keksiä oma terminsä et oltais sit muka niinku yhteisöllisempiä.

Mut multa tää bloggaamine sujuu niinku ihan sileesti itestään, sillein viileesti tiiätteks. Oon aina ollu semmonen erillainen, johan sen huomas lapsena kun nyhdin joulupukilta parran ja kaikkee. Pukeudunkin sillein poikkeevasti, mulla on semmonen paitakin tiiätteks, et “pukeudun mustaan kunnes löydän jotain tummempaa”. Vähänkö niinku makee, mut ei toi oo vielä paraskaan todistus mun erillaisuudest, ei lähelläkään. Eihän tommosii oo kellään, en oo nähny kun pari kertaa irkissä. Mut Mäpäs oonki osallistunu semmosii kerhoihi, et niinku “maan ystikset”, “oikeutta eläimille”(ku ne on nii söpöij) ja sit oon viel antanu mun verta punasel ristil. Mut sinne mä en varmaa enää mee ku ei ne maksanukkaa siitä mitää. Jotain keksejä vaa mut ei ollu ees dominoja vaan jotain mariannee. Vähänkö niinku köyhää?? Mut eihän noihin kerhoihi enää nykyään kukaa osallistu, kun kaikki on vaan semmosii natsikapitalisteij, niinku kaikki nokian tyypit ja helsingis asuvat. Siks se onki nii erillaista, ja mun mielest niille hei pitäis antaa tsänssi. Et käykää ees kerran, saa sieltä joskus ilmasta kahviiki.

Mut hei ny mu tarttee lopettaa, kun ei tääl internetissä saa olla ku vähän aikaa, ellei maksa toista euroo. Ja toi internetkahvilavahti kyyllää jo ny tuolla. Se on varmaan HOMO, kun se on värjänny hiuksensakki tollei punaseks. Ihan selkeetä, klear juttu niinku. Mä varmaan tuun vielä tänne joskus, kirjottelen sitte lisää, ku mulla on niin paljo asiaa. Pysykää sillein linjoill.

Tsau!!
TV: ^^M~

En ole pitkään aikaan työstänyt mitään koneella. Yksi keskenjäänyt sarjakuva löytyy, mutta sitä tuskin aion jatkaa (voisin lisätä portfolioon vaikka keskeneräisenä, on sekin edes jotain). Toissayönä kuitenkin jotain:

Mielessä on ovia. Oviin tarvitaan avaimia. Taide itsessään voisi olla yhdenlainen avain. Alle meganen kuva, 2,8 meganen kuva sekä howto.png.

Hehe… kaikkea sitä näkeekin, kun kyse on ATK:sta:

Kiitos sinulle joka kirjoitit vian selkeästi, jottei minun tarvitsisi arvailla mikä hiirulaista vaivaa. ;-)

Koulun ruokala, jossa 16-19-vuotiaat nuoret syövät päivittäin opiskelun lomassa, astioiden kilinää, puheen sorinaa, pipoja päässä… häh? Pipot päässä?

Kuulin joitakin kuukausia sitten että poikanuorisomme jakelee nykyään netissä virkkausvinkkejä pipoihin - hyvä vain että sukupuoliroolien sekoittuminen myös lasten sekä nuorten keskuudessa toteutuu. Joidenkin mielestä pipo päässä syöminen menee jo liian pitkälle, eikä kulunut pilottitakki sisätiloissa ole ollenkaan cool, varsinkaan ruokalassa. Hyvät tavat ja siisteys ilmenevät monesta syystä, hygienianhan nyt luulisi olevan itsestäänselvyys, ulkovaatteet eivät ole fiksu juttu ruokalassa. Lisäksi kyse on muiden huomioonottamisesta ja omasta mukavuudesta. Henkilökohtaisesti pidän ulkoisesta siisteydestä(no, vaateostokseni eivät ehkä ole sitä tyylikkäintä virtausta, mutta yritän) ja huolitelluista tavoista, oudoksun ikätoveriani joka sanoo vitut ruokalanhoitajalle, joka pyytää ottamaan pipon pois päästä. Nykyään nuorison idolit eivät viesti samanlaista huoliteltua olemusta kuin Elvis aikoinaan, mikä on harmi, sillä nyt jokaisessa pöydässä istuu yksi lippis/pipo-sankari.

Muuten, omistaako nykyään kukaan enää villahousuja? Entä oletteko kuulleet aikuisten kurahousuista enää muutamaan vuoteen? Entiset sadetakkivalmistajat tekevät nykyään sateenvarjoja, sillä sadetakki ei ole enää tyylikäs (niin paitsi ehkä maalla mutta siellähän ei tunnukkaan kaupungin sykettä, varmaan sataakin enemmän eikä ole niin tiheään bussipysäkkejä, eiks?). Vuodenvaihteessa tuli televisiosta(katsoin hyvin pitkästä aikaa kotona töllöä) Suomessa 70-luvulla tehty “villahousupakko”-niminen lyhytelokuva. Se oli kovin mainio. Kun farkut tulivat muotiin, alkoivat ihmiset palella - elokuva julisti.

Toinen asia.
Uskomatonta miten paljon JAO:n kokoisessa laitoksessa kuluu A4-paperia. Pelkästään Harjun toimipisteeseen tilataan ~8 isoa trukkilavallista selluloosaa vuodessa. Vau. Niitä saakin sitten sivari kanniskella ympäri toimistoja selkä vääränä.

Mitä kummaa, Lopeta.fi:ssä(?) (en minä polta, ihan vain huvikseni) on tuommoinen riippuuvuustesti. Ensinnäkin, olivat pistet mitä tahansa antaa mokoma tuon tekstin;

“Lopettaminen omalla tahdonvoimalla onnistuu vain 3-8 %:lla tupakoitsijoista. Apteekista saatavat nikotiinikorvaushoidot lievittävät nikotiinin vieroitusoireita. Voit keskustella lopettamisesta myös lääkärisi kanssa ja kysyä tehokkaita apukeinoja lopettamiseen.”

Aivan kun kyseessä olisi pisteisiin, jotka nekin menevät ihan päättömästi (ilmeisesti nikotiiniriippuvuus ei voikkaan olla muuta kuin paha tai vaikea), perustuva tuomio. Asteikolla 1-6 keskiarvo Ei ole hämärä “3-5″, vaan pisteiden tulisi mennä 1-2, 3-4 & 5-6.

Tämä on vääryys! Mainosvempulat! Hämäystä! (Hitto, mitäs mä teen tulevaisuudessa työkseni jos tällä tavalla moralisoin alaani?)

Mutta kerran otinkin lääkäristä mukaani hienon kortin joka mainosti tupakanpolton lopettamista lauseella: “Lopeta vihdoinkin se ainainen lopettaminen”. Lääkäri siinä että onkos ongelmia tupakan suhteen - minä jotta “ei ole, minä vain tavallaan keräilen näitä, oon mainosalalla”. Nolottaa, mutta hieno kortti löytyy edelleenkin ilmoitustaulultani.

Painan nenäni aivan lähelle, kuten nyt tähän Herman Hessen Arosuden sivuun 43. Pidän kovasti vanhojen kirjojen tuoksusta. Sanat jotka kirjoitettiin jotakuinkin 50 vuotta sitten, ja jotka painettiin tähän 17 vuotta sitten - tuoksuvat sadoilta sivuja selanneilta käsiltä - tuhansilta muilta niteiltä tämän kirjan vieressä kirjastossa… se jännä haju.

Ainoastaan hulluille.

Michael Moore on kummallinen, sänkipartainen mies. Kävin äsken vuokraamassa R-kioskilta äeän uusimman dokkarin “Fahrenheit 9/11″. Oli kyllä luvattoman mukava myyjä R-kiskan myyjäksi, semmonen nuori neitonen. Harmitteli että täällä “maalla” visa electronin käyttö on erittäin hidasta hitaiden tietoliikenneyhteyksien vuoksi(mitä, laajakaistan aikana?). Eikä tarvinnut minunkaan noloilla kun aluksi meinasin vuokrata osto-DVD:tä vuokra-DVD:n sijaan(joka sekin sitten viimein löytyi) tai kun minulla kesti hieman kauan päättää minkämoista suklaata halusin leffaa katsoessa maistella. Ilmaispurkkaakin olisi saanut, mutta en erityisemmin välitä purkasta.

Leffasta… tai Mooresta; mies on harmillisen puolueellinen minun makuuni - pidän enemmän toisaalta ja toisaalta -katsannoista jotka ovat lähellä omaa ajattelutapaani asioista, mutta perustella kantansa mies todella osaa. Tuli välillä todella surullinen olo monien dokkarissa(niin siis leffa vai dokkari, ehkä molempia, en minä tiedä… sanotaan nyt sitten vaikka dokkariksi) esiintyneiden WTC:n iskun ja Irakissa kuolleiden ihmisten omaisten puolesta - kummankin mantereen omaisten, erityisesti Irakilaisten. Dokkari tarjoili roimasti uutta poliittista kritiikkiä jota en aiemmin ollut kuullut/lukenut mistään. No, ei Mooresta enempää.

Yksi ajatus minulla heräsi tästä: en ole koskaan pitänyt kristillisistä, tai ylipäätänsä uskonnollisista… oikeastaan minkäänlaisista pelkästään OMAAN kulttuuriin perustuvista perusteluista sodalle tai ihmisoikeusloukkauksille. Ajatusrakennelma joka tuntuu vallitsevan useiden, erityisesti yksijumalaisten uskontojen jäsenillä on, että oma poika on turvassa ja oma maa oikeassa koska sydämessä on tieto, ettei oma poika tai oma maa voi olla paha. Jumalahan, yleisen käsityksen mukaan, rankaisee vain pahoja ihmisiä? Joten “miten hyökkäys Irakiin voisi millään tavalla olla väärin”? Sitten seuraavana päästäänkin oman pojan kuoltua tai oman maan hallituksen valheiden paljastuttua huutamaan kameran edessä - “Miksi Allah?” - “Miksi Jumala?” - “Miksi Minun poikani, eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa?”. Olen samaa mieltä amerikkalaisten kanssa siinä, ettei sodassa saisi kuolla ainoatakaan amerikkalaista miestä/naista (niin tai minkään muunkaan maan kansalaista). Siksi olenkin sitä mieltä, ettei sotia pitäisi laisinkaan, sillä kun sotii - joku kuolee aina. Surullista, ettei “sivistynyt länsi” tätä ymmärrä.

Tiedän, minun on helppoa kritisoida kun oma henkeni ei ole vaarassa - ehken siinä mielessä voi olla objektiivinen tahi olematta epäpyhä. Haluaisinkin tietää, kuka on oikea ihminen kritisoimaan sotaa? Sillä joskus - ei, oikeastaan koskaan - sota ei varsinaisesti ole tietyn ihmisen, tietyn poliittisen puolueen tai vain yhden valtion syytä. Joskus sota on, oikeastan, vähän kaikkien syytä. Jälleen surullisena totean: olemme vain ihmisiä, tuskin koskaan pystymme parempaan maailmaan kuin tämä. Tällä hetkellä en ole vakuuttunut.

Lähdin eilen talvilomalleni. Otin perjantain vapaaksi (sivareiden HL - henkilökohainen loma) ja kaksi matkahuollon lippua (sivareiden ilmaismatkat), menin Jyväskylän matkakeskuksen eteen odottamaan bussiani klo 17:45. Bussi lähtisi… klo 18:55 laiturilta neljä. Olin TAAS matkakeskuksella tuntia liian aikaseen, huraa. Viimeeksi kesällä näin kävi junalla matkatessa, jolloin jätin laukkuni tallelokeroon, ostin paketillisen keksejä ja menin kirkkopuistoon möllöttämään pariksi tunniksi. Tiedättehän, kekseineni ihmettelemään ja tarkkailemaan ihmisiä ja harmittelemaan hajanaista mieltäni. Mikä toope joskus osaankaan olla matka-aikataulujen suhteen! Tällä kerralla vain istuskelin matkahuollon aulassa lukemassa paikallislehteä Iron Maidenia CD-soittimella kuunnellen.

Lopulta huomasin kellon lähenevän 18:50:ntä, joten oli parempi mennä lauturille, bussi olisi jo varmaan siellä. Nousin bussiin tasan klo 18:50, ojensin kuskille lipun ja sivarikorttini. Mies mumisi jotain mistä en saanut selvää, ehkä jotain viidestä tai minuuteista… asiaa enempää ajattelematta kiitin ja menin penkille istumaan. Bussin etuosaan, minä kovasti pidän bussin etuosasta. Vaikka siinä onkin suurin riski kuolla kolarin sattuessa, mutta hei, eiköhän niitä riskejä riitä maapallerollamme muutenkin ihan tarpeeksi ettäkö pitäisi päätään alkaa pikkujutuilla ja turhilla jossitteluilla vaivaamaan. Bussi lähti samantien alas istuttuani. Tajusin että kuski ei ollut sanonut “viis minsaa vielä ja olisit myöhästynyt” tai jotain sinne päin, vaan “viis sekuntia vielä ja olisit myöhästynyt”! Katsoin bussin kelloa; 18:52 - katsoin omaani; 18:51. Aikataulun mukaan dösäkuskin piti startata auto vasta 18:55! Joo, sori vaan te jotka myöhästyitte, meidän kuski katsoo ajan kalenterista! Heh.

No mutta, matka oli lumoava. En omista autoa, en edes aio ajaa korttia - perheemme ei omista autoa - tuttavillani ei ole autoa - ja vain hyvin harvoin näen pimeän, valkoisen lumimaiseman… kristallimetsän jonka läpi täytyy matkata jotta pääsisi 64km Jyväskylästä Kangasniemelle. Suomen kaunein kunta kuulemma, enkä ihmettele. Kaunis on, tiedän, olen käynyt usein täällä.

Kirjoitan tätä nyt off-linestä läppäriltä(en saanut GPRS:ää toimimaan tällä koneella), joten tämä ilmestynee blogiini vasta huomenna tai ylihuomenna. Riippuen koska matkustan täältä takaisin Jyväskylään / pääsen USB-tikkuni kanssa koneelle joka on yhdistettynä verkkoon.

Olen näinä päivinä luultavasti hyvin tyypillinen esimerkki ajatusteni kanssa: taidan antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Huomautettakoon, etten ennen ole antanut. Tai olen peruskoulussa, mutta nekin rahat maksoi äippä (olin hei jotain 10, ehkä 11). En todellakaan tiedä miksi en ole, syytä ja halua olisi vähän ollutkin.

IRC-galleria kysyy gallupissaan(vain rekisteröityneille): “Oletko antanut rahaa Aasian katastrofin uhreille?”. Kommentteihin kirjoitetut vastaukset ovat arvatenkin laidasta laitaan:

• En kyllä helvetissä sinne ole senttiäkään antamassa… Miksi antaisin, kun ei koko juttu koskettanut minua ollenkaan?
• 20€, siellä sille on parempaa käyttöä kun mulla
• soitin 10 euron edestä ja annoin 5 euroa keräykseen. hätääkärsiviä pitää auttaa, ja ihmettelen ihmisiä, jotka sanovat ettei asia liikuta heitä. Mua ainakin liikuttaa, vaikkei ketään läheinen ollutkaan turmassa.

Siis, ihmiset hyvät, haluaisinkin tuoda esille muutaman mielipiteenomaisen seikan, jotka mieleeni kehitin seurattuani keskustelua asiasta ja vähän asian vierestäkin. “Miksi juuri nyt kun ei aiemminkaan”-tyyliset kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, että kyllä sitä keräystä tehdään ympäri vuoden ja kohteisiinkin joita ei mediumeissa mainita. Jos länsimaisesta rikkaiden tekopyhyydestä haluaa saarnata, tämä ei ole edullinen hetki siihen. Niiden sormella osoittelu, jotka edes nyt auttavat, on turhaa ja oikeastaan aika törkeääkin. Epäilyttää, auttavatko/ajattelevatko nämä syyttävän sormen nostajat itse millään tavalla, eikö pilkan oikeastaan kuuluisi osua omaan nilkaan?

Lisäksi muutamat asiat ovat menneet hieman päällekkäin. Suomalaisista uhreista puhutaan paljon, tietenkin, harvoin sitä useampi tuhat skandinaavia kuolee/katoaa kerralla kaukomailla. Myös tähän asiaan “keskittyminen” on aiheuttanut närää kanssakeskustelijoissa, paha kyllä. Itse olen kyllä huomannut, että mediumeissa on esitetty myös muita kuin Suomen kansalaisiin liittyviä lukuja, olen nähnyt kuvia pääasiassa paikallisista uhreista ja keräysrahat taitavat pääosin mennä sikäläisille. Mediumit ovat haastatelleet pääosin Suomalaisia, koska täällä savossa lähinnä vain Suomalaiset mediumit vaikuttavat. Kansa osaa Suomea ja samaistuu Suomalaisiin helpommin. Tulee huomattavasti selkeämpi kuva asiasta, informaatio välittyy paremmin, kun että haastateltaisiin paikallista köyhää perheensä menettänyttä äitiä. Kansainväliset uutiskanavat ovatkin sitten asia erikseen.

Palatakseni haluuni tehdä jonkinlainen rahallinen lahjoitus.
Unicef, SPR, kirkko… mihin pennoseni antaisin? SPR:ää kritisoidaan mm. uutisryhmissä kovin sanoin: “Kymppi SPR:lle taitaa olla 10 senttiä todellisen avustustyöntekijän palkkaan ja loput jonkun salkkumiesryhmittymän bonuksiin, pahoin pelkään“. Väitteet ovat toistaiseksi jääneet ilman totuuspohjaa, mutta uskon kyllä että SPR:ää tehokkaampia ja nopeampia avustustahoja on. Esimerkkinä kirkon ulkomaanapu, jonka kautta avun pitäisi mennä lähes lyhentämättömänä ja koordinoidusti tarvitsijoille. Kirkolla on jo valmis organisaatio jonka palkat maksaa valtio. Hetken vielä asiaa pohdittuani, ajattelin että kun muut lahjoittavat Aasiaan, voivat muut apua tarvitsevat kohteet jäädä vähemmälle huomiolle. Päätinkin antaa rahani katastrofirahastoon. Afrikka oli toinen vaihtoehto, mutta tilanne sielläpäin näyttää pienen ihmisen silmin suorastaan toivottomalta.

Ilotulitteiden ostamisen väliinjättämispäätös on tietenkin jokaisen henkilökohtainen asia, jos ei huvita juhlia raketeilla, ei ole mikään pakko. Itse ihailin raketteja aivan tyytyväisenä ilman minkäänlaisia omantunnontuskia, harmitti jopa kun kaupunki jätti väliin omat ilottelunsa. Tempauksella säästettiin kuulemani mukaan noin € 800 (en ole summasta laisinkaan varma, jotain tuonsuuntaista kuitenkin) hyväntekeväisyyteen, mikä on suoraan sanoen kyllä hävyttömän vähän. Summa olisi mielestäni voitu lisätä avustussummaan ja raketit ampua ilmaan, jolloin asiasta uutisoimalla olisi saavutettu tempauksen tuoma uutisarvo jokatapauksessa. Ainakin minä olen tähän asti uudessavuodessa pitänyt eniten nimenomaan kaupungin ilotulituksesta. Tämä yksityinen poksauttelu on turhan vaarallista, laimeaa ja harvemmin mitenkään erityisen ihastuttavaa. Onko väärin juhlia ja iloita, jos jokatapauksessa ajattelee ja avustaa rahallisesti?

Mainittakoon vielä lopuksi että iltasanomien gallupista, samasta aiheesta kuin IRC-gallerian galluppi, voi lukea samankaltaisia kommentteja kuin galleriastakin.

Hetkestä hetkeen, ihmisestä toiseen, päivästä tulee vuosi - näin kulkee elämä.

Elämä ei pysähdy, on vain henkilökohtaisia loppuja.