Toissapäivänä kävelin Liettuasta Puolaan. Saimme kyydin kahdessa peräkkäin kulkevassa rekassa (Andrzej toisessa ja minä toisessa) rajalle asti. Aiemmin Suomessa olen päässyt rekan nuppiin vain pari kertaa, mutta tällä reissulla valtaosa kilometreistä on kulunut rekassa istumalla. Puolassakin saimme mainiolta rekkakuskilta kyydin pitkän matkaa. Nämä tiet! Kapeita ja kuoppaisia. Pohjoispuola on kuulemma kaikkein kamalinta seutua liftata teiden huonon kunnon vuoksi. Koska aloitimme vasta yhdeltä päivällä, emmekä kymmeneltä aamulla kuten alunperin suunnittelimme, venyi liftaaminen yöhön. 130 kilometrin päässä Toruńista jouduimme luovuttamaan ja yöpymään teltassa hautuumaan perällä. Aamulla jatkoimme liftausta, joka ei sujunut kovin hyvin koko päivänä. Lyhyitä kyytejä ja paljon odottamista auringossa, joka porottaa varjossakin 30 asteella.
Pidempään matkanneet tietänevät sen tunteen, ettet ole ihan täysin varma mitä olet tekemässä ja missä olet. Se ei ole koti-ikävää tai eksyksissä olemisen fiilistä, vaan ihan omanlaisensa tunne. Viikon jälkeen tunne hävisi. Matkalla oleminen tuntuu täysin luonnolliselta ja tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä. Uusissa paikoissa on mahdollista saavuttaa kotoisa fiilis. Kun sitten myöhemmin palaan kotiin, on siellä varmasti vastassa uusi samankaltainen tunne.
Nyt olen vanhassa ja kauniina säilyneessä kaupungissa, Toruńissa ja maa on siis Puola. Hämmentävää, että talo jossa yövyn, on rakennettu 1600-luvulla. Rappukäytävä on rakennettu puusta. Viereisellä katolla kasvaa puu.
Mä en kyllä telttailis hautausmaalla, edes sen perällä.
Tämä oli hyvinkin ystävällismielinen hautuumaa. :-) Vieressä kasvoi viljapelto.
Jokaisen haudan päällä oli Tosi paljon tuoreita kukkia, mikä on kuulemma ihan normaalia täällä päin. Ihmiset todella välittävät kuolleista. Otin kuvankin, mutten vielä ole keksinyt, miten laittaisin isompaa määrää kuvia esille blogiin.