Ei ole mikään niin tyylikäs kuin Demiarinuorten sivuilta löytyvä Porvaripojan puppugeneraattori, mainostoimisto Byroon käsialaa. Musiikki tosin on liiallisen pitkään nautittuna aivovauriokamaa.
No… sitten muita jouluvempuloita. Tehtiin älypäähän jouluvisa. Varokaa, addiktoiva.
Vietin eilen Cuenta Cuentos tarinankerrontailtaa Vakkarissa ja mieleeni jäivät Antti Viitamäen jutut maailman vaarallisimmista keksinnöistä. Ensinnäkin seuraava ajankohtainen pohjustus:
Taas on joulu ja lunta ei takuulla ole maas. Vietämme siis lämpimyyden osalta ennätyksellistä joulukuuta, kuten myös vietettiin tänä vuonna ennätyksellistä kesääkin. Monin puolin maapalluraa eleltiin ennätyskatastrofaalisissa oloissa hurrikaanien, mutavyöryjen ja jättiläismäisten tulvien keskellä. Sääolojen ennustettavuus – tai pikemminkin sen puute – ei enää nykyään ole mikään yllätys. Pikemminkin olisi yllättävää, jos ensi vuonna ei joko jäisi syksy väliin, vietettäisi 4 kuukauden kevättä, kesällä ei sataisikaan joka päivä – varsinkaan juhannuksena ja jos jouluna vieläpä olisi lunta.
Sitten varsinaiseen tarinaan, eli kasvihuoneilmiöön. Kuten kaikilla ilmiöillä, on tälläkin takanaan henkilöitymä, eli pääpiru. Thomas Midgley olisi tehnyt maailmalle suuren palveluksen pysymällä insinöörinä. Sen sijaan hän alkoi General Motorsin palveluksessa harjoittaa kemistin tointa ja pyöräytti maailmaan lyijyetyylin. Tämän autojen polttoaineeseen tarkoitetun lisäaineen tarkoitus oli hiljentää moottorin käyntiääntä – minkä se tekikin, mutta siinä sivussa ihmiskunta sai huikean yliannostuksen lyijyä. Suurina annostuksina lyijy on voimakas ja vaarallinen hermomyrkky.
Midgleyn ura ei suinkaan tyssännyt siihen, kun LE:n vaaroja alettiin pari vuotta liian myöhässä ymmärtää. Toimeliaana miehenä hän paneutui työskentelemään kylmälaitteissa käytettävien myrkkyjen – rikkidioksidin ja ammoniakin korvaamiseksi turvallisemmalla aineella. Hän onnistui kehittämään ns. CFC-yhdisteet (chlorine-fluorine-carbon), jotka pian huomattiin käteviksi myös autojen ilmastointilaitteissa, vaahtomuovissa sekä ponnekaasuna mm. sumutinpulloissa. CFC:iden – kotoisammin freonien tuotanto aloitettiin massiivisesti 1930-luvun alussa. Se oli virhe.
Myöhemmin freonit huomattiin erittäin vaarallisiksi yläilmakehän otsonille. Muistaakseni kilo CFC-yhdisteitä voi tuhota tonnin otsonia. Jo yhdestä vanhasta kylmälaitteesta löytyy helposti yli kilo freoneja. CFC-molekyylit absorboivat infrapunasäteilyä 10 000 – 100 000 tehokkaammin, kuin hiilidioksidimolekyylit.
Ihmiselle freonit ovat täysin myrkyttömiä. Puhtautensa vuoksi niitä käytetään edelleenkin mm. astmasumutteissa, koska korvaavaa ainetta ei ole pystytty kehittämään. Monissa muissa tuotteissa käytetään nykyään freonit korvaavia, vaarattomampia tai täysin vaarattomia aineita.
1900-luvun vaarallisin keksintö? Ydinaseet? Pöh. Saattaa hyvinkin käydä siten, että kun me täällä Suomessa kyhjötämme vuosien päästä vuoron tulvien ja vuoron kuivuuden keskellä – ilman lunta, poroja, joulupukkia ja kaikkea muuta mikä on kaunista, muistamme kiroten herra Midgleytä.
Jos se ei vielä tullut selväksi: kierrättäkää. Varsinkin ne vanhat jääkaapit.