Ihminen.org – Mikael Korpela

Voi tätä moraalista tuskaa! Voi tätä Dostojevskimäistä kärsimystä! Voi Raskolnikov!

Joulusiivosin juuri Apocalypticaa kuunnellen. Ei homma oikeasta siivouksesta eroa millään muotoa, se vain pitää tehdä ennen jouluaattoa. (Kotonapa minä kuitenkin olen, ei sen puoleen).

Sitten kaiken pyyhkimisen, tamppaamisen ja imuroimisen keskeltä kömpii esiin hämähäkki! Semmoinen ruskea pikkurillin pään kokoinen. Mitä sille voi näin talvella tehdä? Miksei se ollut puun kolossa yöunilla? Aa tuuti lullaa? Kesällä moiset lasketaan ulos saalistamaan, sisällä mitään syötävää ole, ja seitit siivotaan kuitenkin pois. Vaan ei voi talvella heittää rukkaparkaa -6°C pakkaseen. Muuttuisi jäätyneeksi yksilöksi. Johan minäkin jäädyn sinne.

Ei sitä henno tappaakaan. Oi voi näitä moraalisia tuskia, kun siivota pitäisi ja ötökät juoksentelee pitkin nurkkia. Vaikka juoksentelenhan se minäkin, ja sitten tuumii hämähäkki, että täällä sisätiloissa tuommoisia karvattomia elukoita. Hyi!

Aloin keräämään lauseita hieman erikoisempaan blogiini kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin saada syyn itselleni blogien selailemiseen ja uusien kirjoittajien löytämiseen. Joitakin olen jo löytänytkin; ehkäpä hieman samanlaisia kuin oma blogini, hiljaa vähitellen rakentuvia. Paljon pieniä, niin tosia oivalluksia. Sopivia luettavakseni, sillä kyllästyn herkästi liian yksipuoliseen tarjontaan. Toisekseen halusin saada mahdollisesti löytämistäni hyvistä teksteistä inspiraatiota kirjoittamiseen. Kirjoitan niin vähän nykyään! Blogiin ja muutenkin. Välillä tunnen – en vain kirjoittamisen suhteen, etten riitä itselleni. Eniten se kuitenkin taitaa heijastua juuri kirjoittamiseen: skippaan keksimiäni kirjoitusaiheita. Käyttämäni blogisoftan draftseissa on iso läjä tynkiä, joiden jatkamista en ole kokenut mielekkääksi, koska en ole tuntenut saavani aiheesta sitä tärkeintä irti. Kirkkaat oivallukset ovat loistaneet poissaolollaan ja tilalla on lähinnä tasaisen vakaata, elämisen perushurmosta. Hyvä vai huono, en oikein tiedä vielä.

Törmäsin tänään viidennen blogin marraskuisen jutun kolmannen linkin kautta ikkunaiinekseen, tai oikeamminkin sen yhden jutun (tai lastun miten vain) yhteen ajatukseen.

Menneisyys on läsnä ja yllättävän lähellä.

Ajatellaanpa, tehdään kertakaikkisesti oletus, että isäsi äiti on nykyään vanha nainen. Mummo – siksi, että sinä olet olemassa. Oletetaan tämän jälkeen että tiedät millainen ihminen isäsi oli nuorena. Juttuja, pikkupoikana kuultuja tarinoita. Valokuvia perhealbumissa ja äidin sadun jälkeen kertomia hassuja juttuja. Kun isäsi oli nuori…

Isäsi osaisi kertoa äidistään samanlaisia juttuja, vaikka siitä, kun mummosi oli nuori, tuntuu välillä olevan ihan hirmuisen kauan. Kun mummosi oli nuori… Sehän saattoi olla ennen sotia!

Käytän nykyään ruotsalaista sotilaan sarkatakkia vuodelta 1941. 64 vuotta sitten saattoi ikäiseni poika jättää jäähyväisiä äidilleen, kotitalon kuistilla, yllään harmaa talvitakkini. Tulen kyllä elossa takaisin!

Ilman että aina edes tajuamme, on menneisyys ihan tuossa vieressä. Se on meitä vanhempien ihmisten muistissa ja jälkinä nykyisessä elossamme. Haamujen nimiä lukeakseen ei tarvitse mennä hautuumaalle. Riittää, kun katselet hieman ympärillesi. Toisekseen olisi ihmisolennon hyvä ymmärtää, että aivan tuossa nenun edessä on tulevaisuus. Ihmiset matkaavat avaruuden halki maa-avaruusaluksessa, kunkin ohjausvuoron ollessa hirvittävän lyhyt pyyhkäisy koko matkasta. Ihmisikä ei riitä juuri mihinkään, joten on hyvä pohtia, mitä teistä kohta kerrotaan.

Joskus sattuu niin hassusti, että moikkaa jollekin aivan kertakaikkisen tuntemattomalle ihmiselle. Aivan aluksi ei tietenkään ole huomannut, että toinen on tuntematon, vaan on luullut häntä tuttavaksi. Näyttänyt naapurilta tai ystävältä. Ehkä samanlaiset vaatteet ja hiukset.

Sitten heti onkin että voi ei! Noloa! Minusta se on kovin hassua. Pitäisi moikata ihmisille useammin, ihan vain yleisen hämmennyksen aiheuttamiseksi. Kuvitella, että Pertti 47v, matkalla kauppaan, ei ilman minun moikkaamistani muistaisi matkastaan kauppaan mitään. Sitten muistaisi omituisen jutun kun joku ihan tuntematon poika moikkasi. Olisi mukavaa ajatella, ettei Pertin elämästä hävinnyt unohduksen uomiin kauppareissun pituista hetkeä. Perttikin varmaan pitäisi siitä ajatuksesta.

Kihertelin eilen mielessäni, että entäpä jos menisi bussiin ja istahtaisi siihen jotakuinkin etuosaan, kuten minä aina. Tottumuksesta eteen, koska alan pitkillä matkoilla voida pahoin, jos en istu edessä. En aina tosin. Sitten kun oma pysäkki tulisi, painaisi nappulaa (jos ehtisi ekana) ja tekisi lähtöä etuovesta, kuten minä usein, jos sieltä ei ole ketään nousemassa kyytiin. Sitten huomaisikin että siellä ihan bussin takana istuskelee se yksi kaveri! Eikä kumpikaan olisi huomannut toisiaan. Sitten kun lähtiessä huomaisi, pitäisi tietysti moikata. Mutta sittenhän koko bussilastillinen Perttejä ja Liisoja katsoisi että mitä toi nyt meille bussilaisille moikkaa? Sitten ei nolouden estääkseen voisikaan moikata vaan vähän vaivihkaa hymyillä ja nyökätä.

Mutta entäpä sitten, jos moikkaisikin aina pysäkille jäädessään muita bussin kanssamatkustajia? Moi! Mä jään tässä pois, oli hauska reissu!